Talvinen päivä oli painunut iltaan ja katulamput syttyneet valaisemaan korkeita lumipalteita Kemijärven Asematiellä. Minä kaivoin katulamppujen keltaisessa valossa tunnelia aura-autojen puskemiin palteisiin.
Lumipalteisiin oli hyvä kaivaa, koska auran painamat kinokset olivat tiiviitä ja hyvin kantavia. Olin niin keskittynyt puuhiini, että huomasin naapuritalon tädin vasta, kun hän tuli kohdalleni.
Töistä kotiin pyöräilevä täti ei huomannut minua, mutta jostain tuli mieleeni, varmaan kotona opittuna, että olisi kohteliasta tervehtiä.
Minä nousin seisomaan, leikkilapio kourassa, lumiukon näköisenä ja huudahdin ”iltaa”.
Naapurin täti hätkähti, vilkaisi minua, hymyili ja vastasi ”iltaa”.
Minä katsoin poistuvan tädin pyöräilyä, kunnes hän kaarsi alas veturitallin tielle ja kääntyi asematalojen pihoja kohti. Palasin takaisin tunneliini ja kaivaessani sitä syvemmälle, mietin tuota ilta-sanaa.
En kokenut kuuluvani siihen maailmaan, jossa sanotaan niin itsestään selviä asioita. Eivätkö aikuiset tiedä jo pimeästä, että on ilta, miksi se pitää heille sanoa erikseen.
Sitten ajattelin, että ehkä naapurin täti oli unohtanut illan ja minun piti muistuttaa häntä siitä.
Tuosta illasta asematien palteen reunalla on jo vuosikymmeniä, mutta pystyn yhä näkemään tapahtuman mielessäni ja näen kaiken selkeästi.
Miksi muistini on tuon tapahtuman säilönyt, sitä en tiedä. Tapaus on myös ainoa muistoni tuosta naapurin tädistä, mutta mielessäni näen hänen hymynsä. Ehkä hän tarvitsi, raskaan työpäivän jälkeen pienen lumimiehen kajauttavan tervehdyksen, ymmärtääkseen, että on ilta.
Pienen pojan oli vaikea ymmärtää, ettei sanalla ollut mitään merkitystä. Ainoa, joka merkitsi siinä hetkessä, oli se, että rankan työpäivän uuvuttama ihminen huomattiin, se sai hänet kääntämään katseensa ja hymyilemään.
”ehkä naapurin täti oli unohtanut illan”
Tänään ymmärrän jo hieman enemmän siitä, miten paljon toisen ihmisen huomioiminen merkitsee.
En kuitenkaan ole ollut aina niin reipas, kuin silloin pikkupoikana ja usein olen pikemminkin vetäytynyt sinne itse kaivamani tunnelin suojaan, itse kaivettuun ja valittuun eristykseen.
Ja lopulta sitä toivoisi, siellä tunnelin perällä yksin hytistessään, että joku tulisi ja sanoisi, että minä olen etsinyt sinua.
Ihminen kaipaa sitä, että hänet huomataan, mutta usein, tai lähes aina hänellä on kuvaannollisesti kaksi mahdollisuutta. Voi kaivautua yhä syvemmälle itseensä, mennä kuoreen ja kätkeytyä maailmalta.
Tosiasia on se, että siihen tunneliin harva löytää, vaikka haluaisikin. Ja lopultakin sieltä on parempi tulla pois niin nopeasti kuin pystyy, sillä muuten menettää suuntavaiston ja kaivautuu liian syvälle.
Voi olla, että ei enää uskalla edes palata takaisin, koska se pieni ja ahdas tunneli muuttuukin turvapaikaksi. Ihmisen yksinäisyys on totuus, jota ei pääse pakoon edes lapsuuden tunneliin.
”On tunnettava syvästi kirjoittaakseen koskettavasti”
Ei ihme, että runo, joka kertoo ihmisen yksinäisyydestä on eräs yksinäisyydestä kirjoitettujen blogien siteeratuimpia. V.A.Koskenniemen runo ”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin...” on syvästi ihmisen yksinäisyyteen kaivautuneen runoilijan kirjoittama.
On tunnettava syvästi, että voi kirjoittaa koskettavasti.
Samaistua voi vain omakohtaisesti elettyyn, sillä sivusta ei mitenkään voi nähdä, kuinka vaikeaa aikaa joku elää. Olen kontannut oman elämäni tunneleista ulos niin monta kertaa, että tiedän miltä se tuntuu.
Sinne yksinäisyyden tunneliin ei muita mahdu, sillä herkkä ihminen on kuorensa sisällä kuin muottiin valettu. Se kuori on rikottava itse, sillä jos sen rikkoo joku toinen, silloin ei koskaan opi elämään omaa elämäänsä.
Yksinäisyyden tunnelista on tultava itse pois, sillä jos joku vetää sieltä ulos, silloin tunneli jää tavaksi hankkia huomiota. On kontattava ulos yksinäisyyden tunnelista ja sen jälkeen matka jatkuu eteenpäin.
Olen monta kertaa huomannut, että elämä yllättää, kun jaksaa eteenpäin. Monta kertaa luonnossa vaeltaessani olen kokenut, etten ole yksin. Kaikki me olemme osa tätä ihmeellistä, elämää sykkivää universumia, tähtipölyä jokainen.
Tiedän, ettei syvästi masentunut ihminen pysty kuulemaan, tai uskomaan tällaisia sanoja, sillä olen yrittänyt sitä. Muutaman kerran elämäni varrella olen tavannut ihmisen, joka seuraavana päivänä on päättänyt itse elämänsä.
”Olen kontannut oman elämäni tunneleista ulos monta kertaa”
Ainoastaan yksi heistä jutteli ahdistuksestaan. Hän oli uponnut niin syvälle masennuksen tunneliin, etten enää tavoittanut häntä. Vein tuota ystävää sairaalaan, koska hänet oli sinne masennuksen vuoksi lähetetty.
En tiedä, olisiko tuota ystävää enää mikään hoito auttanut, mutta koko tuon tunnin ajomatkan ajan yritin puhua hänelle.
Kaikki sanani varisivat hänen jähmettyneen kuorensa pinnalta, poukkoilivat ohikiitävälle tien pientareelle.
Jälkeenpäin sairaalan lääkäri oli kertonut, että miestä oli hoidettu virheellisesti.
Muistan hyvin ja näen mielessäni sen hetken, kun jätin tuon yksinäisen miehen sairaalan pihalle. Sanoin, ennen kuin hän astui ovesta ulos, että tulen käymään.
Hän sanoi äänellä, joka oli sairauden ja ehkä lääkkeiden myötä käynyt oudon yksitotiseksi, että älä lupaa, ettei tule valehdeltua.
Katsoin auton ikkunasta yksinäistä miestä, joka laukku kädessä käveli kohti suuren, kasvottoman sairaalan ovea, eikä kukaan tullut häntä vastaan.
Tuo kuva ihmisestä valtavan sairaalan seinän ja ikkunoiden alla, yksin suurella pihalla, on mieleeni jäänyt kuvana ihmisen yksinäisyydestä.
Kuvana tunnelista, josta ei enää löytynyt paluureittiä.
”kuva ihmisestä valtavan sairaalan ikkunoiden alla”
Opin tuosta kokemuksesta sen, että ihmisen tulee armahtaa itsensä, löytää omat tunteensa, purkaa ne jonkun kanssa ja se on tehtävä ennen kuin uppoaa liian syvälle. Aina löytyy ihminen, joka jaksaa olla lähellä ja kuunnella, vaikka toisinaan se vaatii avautumista, joka ei ole helppoa.
Elämä on enimmäkseen tasaista junnaamista eteenpäin ilman taputuksia ja huomioon ottamista. Monikaan ei saa koko elämänsä aikana sellaista arvostusta jota sydämessään kaipaa, vaikka ei sitä koskaan uskalla tunnustaa. Lopulta kuitenkin ainoa huomiointi, joka merkitsee jotain on sydämestä aidosti sanottu sana, kosketus, tai kumpikin.
Olen monen ihmisen kuullut kertovan, että joku ohimennyt tapaus, tuntemattoman tervehdys kadulla, parin sanan juttelu tai hymy on muuttanut pilvisen päivän vähän valoisammaksi. Harrastan luontovaellusta ja kuljen usein metsissä.
Yllättävää kyllä, olen saanut siellä kuulla todella koskettavia elämäntarinoita.
Enimmäkseen syvällä metsässä joutuu, tai saa kulkea yksin, vaikka koko päivän kävelisi vaellusreittejä. Toisinaan tulee päiviä ja retkiä, joilla tapaa toisen vaeltajan, joka alkaa juttelemaan. Joskus menee pitkiä aikoja, kun tuntematon vaeltaja avautuu elämästään ja taakoistaan.
Kerran luonnossa vaeltaessani näin erään miehen tulevan hieman etukumarassa vastaan. Jokin hänen olemuksessaan sai minut havahtumaan ja tervehdittyämme aloimme juttelemaan. Hän oli täynnä tuskaa omasta elämäntilanteestaan, joka tuntui olevan umpikujassa.
Mies oli pitkän työuran tehnyt ja menettänyt siinä terveytensä, niin että joutui ottamaan puusta tukea juttelun aikana. Vaikka terveys oli mennyt ja lääkärit olivat kirjoittaneet hänelle eläkettä puoltavia lausuntoja, ei myönteistä eläkepäätöstä ollut tullut yhteenkään hakemukseen.
Mies oli ahdistuneen oloinen ja purki sanoin kokemuksiaan. Hänen lähdettyään jatkoin matkaani ja pysähdyin eräälle tutulle taukopaikalleni kahville. Jäin miettimään sitä, miten jokaisen ihmisen elämä kulkee tässä maailmassa vaikeuksien kautta.
Silloin kun omat vaikeudet tuntuvat ylipääsemättömiltä, voi kohdata ihmisen, joka on vielä vaikeamman tilanteen keskellä. Aivan kuin tuo mies, joka oli pitkän päivätyön tehnyt raskaassa ammatissaan. Nyt kipujen ja sairauden runtelemana hän sai vain kielteisiä eläkepäätöksiä.
Elämä on merkillinen matka, jossa toisinaan joutuu huomaamaan, miten yksin ihminen omalla taipaleellaan on. Toinen ihminen ei voi muuta tehdä, kuin asettua kuulijaksi ja toivoa, että puhuminen hieman keventäisi taakkaa.
”haavoitettu ja arka - ihminen”
Tällä viikolla olin luontopolulla yhtenä päivänä aamusta iltaan, enkä nähnyt yhtään ihmistä. En silti kokenut olevani yksin, harvoin sellaista metsässä tunnen. Metsä on niin elämää täynnä, sykkii ja kuiskii kulkijan mieleen hyviä ajatuksia.
Palatessani autolle huomasin ojan pientareella valkoisen jäniksen, jonka turkkia peittivät punaiset veriviirut. Nostin kameran vaistomaisesti kuvaa varten, mutta se säntäsi karkuun. Ajattelin, miten me ihmisetkin olemme usein haavoitettuja ja arkoja.
Elämässä kohtaa asioita tai ihmisiä, jotka voivat haavoittaa tahallaan tai tahtomattaankin herkän luonteen vereslihalle. Ihmisestä voi silloin tulla niin arka, että hän pakenee kaikkea, myös sitä, joka haluaisi auttaa.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti