lauantai 6. joulukuuta 2025

KIRJAINTEN VIRRALLA





Viisi sanaa ja kaksi lausetta, mitä ne ovat näin monelle? Mietin sanojani ja katson kirjaimia, jotka olen saanut matkalle evääksi. Näen kaiken, mikä minun tulisi kirjoittaa näillä kahdella lauseella ja ymmärrän, ettei niistä tulisi pitkiä. 

Silloin näen hänet istumassa tunturikoivun juurella, levollisena pienen koivun katveessa. Puro solisi hiljalleen ja tuuli kävi vaativana yli rakkojen, painaen minua eteenpäin, kohti istujaa.

En nähnyt kasvoja hupun ja oksien varjosta. Näin vain ojennetut kädet, joille sanani laskin. Näin, että kädet olivat työn kovettamat. Eivät pehmeät, tai pitkäsormiset, kapeat kirjurin kädet. 

Niillä oli tehty työtä. Ne olivat työläisen kädet. Kädet, jotka olivat kuluneet ja kovettuneet elämän tiellä, vaellussauvan hiomat. 




Hän piteli sanojani hetken kädessään. Näin niiden  sekoittuvan hänen kourassaan ja muuttuvan kasaksi kirjaimia. Hän painoi päänsä ja ojensi kätensä kohti tunturipuroa. 

Hiljaa, kirjain kerralla kirjaimet putosivat veteen, pyörähtelivät helmeilevässä purossa, syöksyen alas tunturin kuvetta. 

Hän kohotti vähän päätään, katsoi ohitseni, yli loputtomien sinervien maisemien ja sanoi hiljaa, lujalla äänellä: “Vaella sanojen virralle.” 

Minun olisi tehnyt mieli kysyä lisää, mutta hän oli jo mennyt, kun nostin pääni veden mukana kadonneista kirjaimista. 

“Kirjoita jakaaksesi”, tuuli kuljetti vielä hänen sanansa korviini.




Herään siihen ja istuin vielä mielessäni tunturin kupeella, vaivaiskoivun katveessa ja katsoin alas syöksyvään puroon. Mietin niitä viittä sanaa ja kahta lausetta. Eväitä, jotka kirjoittajana sain matkaani. Nyt nekin ovat jossain syvällä tunturin kurussa. Minun on jatkettava matkaa sanojen virtaa kohti.

On vielä pimeää ja tiedän kellon olevan korkeintaan kolmen paikkeilla. Onneksi laitoin kymmenen aikaan jo nukkumaan. Olkapäätä särkee ja pää on vääntynyt sivulle, tyynyä vasten. Tiedän, että kipu lisääntyy jos jään tähän. Se on vähän sama kuin jäisi tuleen makaamaan.

En kuitenkaan malta vielä nousta ylös, sillä sanat kiehtovat minua. Tunnen vieläkin selässäni tuulen paineen, kun se vei minua eteenpäin. 

Ehkä se tahtoo viedä vieläkin. Tuuli kuljettaa minut sanojen virran rannalle. 




Kirjaimet ovat kirjoittajan lautoja, joista rakentuu sana ja sanottava. Laudat taas tulevat sahalta, joka on saanut ne metsästä. Puut ovat luovuttaneet elämän laudoille, joita rakentaja käyttää. Kirjoittajan on myös löydettävä sanoihinsa elämä.

Elävissä sanoissa on juuret, jotka uppoavat lukijan sydämeen, jos maaperä on otollinen. Elävät sanat ovat elämää muuttavia sanoja. Niiden voima ei ole kirjoittajassa. Elävien sanojen elämä on niissä itsessään. 

Kirjoittaja ei koskaan löydä eläviä sanoja, ne löytävät hänet. Elävien sanojen virralla kulkee kirjainten suma. Se on tarinoiden uoma, joka aina löytää reittinsä. 

Tarinoiden uoma on mutkainen ja haarakas, joskus se katoaa suon syvyyksiin ja nousee pajukon keskeltä tuoden mukanaan uusia eläviä sanoja. 

Vahvoja kuin purotaimenet, notkeina ja nopeina ne tempaisevat kirjoittajan mielen matkaansa.




Elämä on oikeastaan tosi jännää, koska milloinkaan ei voi tietää mihin se kuljettaa. Minulle se on sitä ollut aina, koska olen jännittäjäluonne.

Nyt se on vieläkin jännempää, koska yli kymmenen vuotta sitten sairastuin dystoniaan, joka on harvinainen lihasjäntevyyshäiriö. 

Sairautena se aiheuttaa minulle pään vääntymistä sivuun, enkä siitä syystä voinut sairastuttuani jatkaa ammattiani it-alalla.

Tilasin ajan työterveyslääkärille päästäkseni työkokeiluun ja uudelleenkoulutukseen. 

Niin sitten pääsin uudelleenkoulutukseen ja sain työkokeilupaikan Parkinson-liitosta. Tuo työkokeiluaika oli yksi elämäni upeimpia kokemuksia.

Sain mennä sinne sanojen virralle, kulkea tarinoiden uomien rannoilla, tavata ja tehdä juttuja ihmisistä ympäri Suomea. 




Työkokeilun lähestyessä loppua, uravalmentajani, jonka työeläkevakuutusyhtiö oli palkannut, pyysi että etsisin itselleni koulutuksen työkokeilun jatkoksi. 

Päädyin tiedottajan koulutukseen. Oikeastaan se oli ympyrän yhtymistä tai tienhaarojen yhdistymistä, sillä olin jo auemmin ollut menossa tuohon koulutukseen.

Kirjoitin silloin moniin lehtiin ja ajattelin tuon koulutuksen sopivan työn ohessa suoritettavaksi. Sitten it-ala imaisi minut mukaansa ja lähdin niihin töihin. 

Sairastuttuani dystoniaan jouduin pian lomautetuksi ja sairauden vielä vaikeuduttua ymmärsin, etten enää pystyisikään niihin tehtäviin.

Siihen aikaan löysin taas kirjoittamisen uudella tavalla. Aloitin blogin kirjoittamisen ja se sai nopeasti paljon lukijoita. 

Lukijoiden ja heidän antamansa tuen ja palautteen vuoksi olen jatkanut sitä yli kymmenen vuotta.




Tiedottajan koulutus alkoi juuri sopivasti, kun työkokeiluni päättyi ja oli sopivan mittainen. 

Parasta tuossa kaikessa oli, että sain jatkaa tiedottajana ja sisällöntuottajana koko opiskeluajan. 

Olen saanut kokea niin paljon ja nähdä niin vaikeita pakkoliikkeitä, etten voi olla omalta osaltani kuin kiitollinen.

Kiitollinen siitä, että sain vielä mahdollisuuden opiskella uuden ammatin.

Tulla kirjainten virralle, sanojen koskille ja tarinoiden joelle.

Olen sanut tehdä työtä, jota rakastan, kirjoittaa ja kuunnella tarinoita.

Parasta on, että työ jatkuu, eiväthän tarinat koskaan lopu kirjainten virralla.


torvinenharry@gmail.com





tiistai 2. joulukuuta 2025

RIKKINÄISTEN KIRJAIMIEN KORJAAMO



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Vanha mies lapioi lunta pihamaalla otsalampun valossa. 

Keltainen kiila leikkaa lumen peittämää pihatietä suuren, lumisia oksia kannattelevan kuusen vierellä. 

Hän nojaa lapion varteen kauan ja katsoo johonkin, yli tien, toisella puolella heijastuvia tyhjän talon ikkunoita. 

Jostain pihasta käynnistyy auto ja kaartaa tielle. Vanhus seisoo kuin patsas lapioonsa nojaten, auto ajaa ohi, kohti työtä ja ensimmäistä kahvitaukoa. 

Kuljettajan mielessä muutama juttu, joista heittää tarinaa tauolla. 




Vanhus jatkaa pihan ohuen lumiharson kolaamista. Otsalampun valo johtaa hänet varaston ovelle. 

On aamukahvien aika ja posti tulee pian, vai olikohan tänään postinjakopäivä. 

Ne tuppaavat unohtumaan, kun muuttuvat joka viikko. 

On joulukuun kolmas päivä, hän juttelee itselleen ja pitää sisälläkin otsalampun päässä. 

Sillä tavoin säästää sähköä. 




Kahvit juotuaan vanhus ottaa vielä kupillisen matkaan ja kävelee ovelle jonka naulaan on ripustanut kyltin:

”Rikkinäisten kirjainten korjaamo”. 

Oven avattuaan hän istuu kuluneen nojatuolin uumeniin ja nojaa kämmeneensä. 

Pian alkaa kuulua rapinaa joka tulee jostain huoneen nurkasta. 

Vanhus katselee sinne, siristelee silmiään ja pohtii, onko joku kirjain tai peräti koko sana mennyt rikki. 

Hän arvaa, että kyseessä on jokin varovainen sana, joka ei halua herättää huomiota. 

Olisikohan unen kirjaimet menneet taas rikki, hän pohtii. 

Merkillistä, miten niin lyhyt sana voikin olla jatkuvasti hajalla. 

Hän on varma siitä, ettei ole korjannut mitään muuta sanaa niin usein siitä lähtien, kun sai pestin tähän työhön. 


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Vanhus peri kirjainkorjaamon työt vastapäisen, nyt jo vuosia sitten autioituneen talon ystävälliseltä mummolta. 

Tämä oli vielä silloin hyvässä voinnissa ja touhuili usein pihalla. 

He juttelivat aina nähdessään ja vaihtoivat kuulumisia. 

Kerran sitten mummo joutui sairaalaan ja pyysi häntä huolehtimaan postista sillä välin. 

Muuta postia ei kolmen viikon aikana tullut, kuin yksi iso pakettikirje. 


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Hän oli mummon palattua kotiin, mennyt viemään kirjeen. Mummo oli kiittänyt ja tarjonnut kahvit. 

Sitten hän oli huokaissut ja ottanut kirjekuoren. 

”Taas se sana on mennyt rikki”, hän oli sanonut ja kävellyt suljetun huoneen ovelle. 

Mies oli nähnyt ovessa lukevan:

”Rikkinäisten kirjaimien korjaamo”. 

Vanha mies pohti kotonaan, mikähän se sana oli, joka rikkoutui niin usein. 

Hän oli katsellut mummon pihalle ja nähnyt tämän kantavan toisinaan samanlaista isoa kirjettä sisälle. 




Eräänä päivänä mummon talon eteen ajoi kuorma-auto ja jätti sinne siirtolavan. 

Pian pihaan ajoi henkilöauto, josta nousi ihmisiä. 

Päivän aikana he tyhjensivät talon siirtolavalle. 

Vanha mies oli arvannut, ettei mummo enää palaa. 

Kerran sitten hän meni postilaatikolleen ja näki siellä suuren ruskean kirjeen. 

Siinä oli sama kyltti, joka oli ollut mummon ovessa, eikä mitään muuta. 




Vanha mies oli kiinnittänyt kyltin huoneensa oveen ja sitä katsellessaan muistellut lempeän ystävällistä naapurin mummoa. 

Sitten niitä sanoja oli alkanut tulemaan, aivan kuin jonkin kutsumana. 

Vanhus oli saanut ensimmäisen korjattavan sanan pienessä valkoisessa kirjekuoressa. 

Sana oli lyhyt ja kirjaimet kuluneita, mutta suuria ja koristeellisia. 

Vanhus hioi ja korjaili sanan ja vaikka siitä tuli pienempi kuin alkuperäisestä, niin ainakin se oli ehyt, hän mietti tyytyväisenä. 




Palautettuaan kirjeen, hän ajatteli, että tämä työ oli varmaankin jäänyt mummolta tekemättä ja hän sai tehdä pienen palveluksen hyvälle naapurille. 

Pian kirjeitä kuitenkin alkoi tulla tämän tästä. 

Sanat tuntuivat olevan yhä hauraampia ja rikkoutuvan helposti. 

Kaikki muut sanat vanhus on saanut korjattua kokonaan tai pitkäksi aikaa. 

Mutta yksi sana oli tullut rikkinäisenä ja rikki se oli vieläkin. 

Rikkinäisen sanan mukana oli tullut mummon käsialalla kirjoitettu lohduttava viesti. 

”Tämä sana oli minulle mahdoton korjattava, mutta yritä sinä. Älä silti lannistu, sillä kukaan ihminen ei ole sitä koskaan pystynyt korjaamaan.”

Vanhus katsoo otsalampun valokiilassa kuluneen höyläpenkin päällä lepääviä viittä rikkinäistä kirjainta. 

”Miten noin pieni sana voi olla niin mahdoton korjattava”, hän huokaa.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



torvinenharry@gmail.com