Viisi sanaa ja kaksi lausetta, mitä ne ovat näin monelle? Mietin sanojani ja katson kirjaimia, jotka olen saanut matkalle evääksi. Näen kaiken, mikä minun tulisi kirjoittaa näillä kahdella lauseella ja ymmärrän, ettei niistä tulisi pitkiä.
Silloin näen hänet istumassa tunturikoivun juurella, levollisena pienen koivun katveessa. Puro solisi hiljalleen ja tuuli kävi vaativana yli rakkojen, painaen minua eteenpäin, kohti istujaa.
En nähnyt kasvoja hupun ja oksien varjosta. Näin vain ojennetut kädet, joille sanani laskin. Näin, että kädet olivat työn kovettamat. Eivät pehmeät, tai pitkäsormiset, kapeat kirjurin kädet.
Niillä oli tehty työtä. Ne olivat työläisen kädet. Kädet, jotka olivat kuluneet ja kovettuneet elämän tiellä, vaellussauvan hiomat.
Hän piteli sanojani hetken kädessään. Näin niiden sekoittuvan hänen kourassaan ja muuttuvan kasaksi kirjaimia. Hän painoi päänsä ja ojensi kätensä kohti tunturipuroa.
Hiljaa, kirjain kerralla kirjaimet putosivat veteen, pyörähtelivät helmeilevässä purossa, syöksyen alas tunturin kuvetta.
Hän kohotti vähän päätään, katsoi ohitseni, yli loputtomien sinervien maisemien ja sanoi hiljaa, lujalla äänellä: “Vaella sanojen virralle.”
Minun olisi tehnyt mieli kysyä lisää, mutta hän oli jo mennyt, kun nostin pääni veden mukana kadonneista kirjaimista.
“Kirjoita jakaaksesi”, tuuli kuljetti vielä hänen sanansa korviini.
Herään siihen ja istuin vielä mielessäni tunturin kupeella, vaivaiskoivun katveessa ja katsoin alas syöksyvään puroon. Mietin niitä viittä sanaa ja kahta lausetta. Eväitä, jotka kirjoittajana sain matkaani. Nyt nekin ovat jossain syvällä tunturin kurussa. Minun on jatkettava matkaa sanojen virtaa kohti.
On vielä pimeää ja tiedän kellon olevan korkeintaan kolmen paikkeilla. Onneksi laitoin kymmenen aikaan jo nukkumaan. Olkapäätä särkee ja pää on vääntynyt sivulle, tyynyä vasten. Tiedän, että kipu lisääntyy jos jään tähän. Se on vähän sama kuin jäisi tuleen makaamaan.
En kuitenkaan malta vielä nousta ylös, sillä sanat kiehtovat minua. Tunnen vieläkin selässäni tuulen paineen, kun se vei minua eteenpäin.
Ehkä se tahtoo viedä vieläkin. Tuuli kuljettaa minut sanojen virran rannalle.
Kirjaimet ovat kirjoittajan lautoja, joista rakentuu sana ja sanottava. Laudat taas tulevat sahalta, joka on saanut ne metsästä. Puut ovat luovuttaneet elämän laudoille, joita rakentaja käyttää. Kirjoittajan on myös löydettävä sanoihinsa elämä.
Elävissä sanoissa on juuret, jotka uppoavat lukijan sydämeen, jos maaperä on otollinen. Elävät sanat ovat elämää muuttavia sanoja. Niiden voima ei ole kirjoittajassa. Elävien sanojen elämä on niissä itsessään.
Kirjoittaja ei koskaan löydä eläviä sanoja, ne löytävät hänet. Elävien sanojen virralla kulkee kirjainten suma. Se on tarinoiden uoma, joka aina löytää reittinsä.
Tarinoiden uoma on mutkainen ja haarakas, joskus se katoaa suon syvyyksiin ja nousee pajukon keskeltä tuoden mukanaan uusia eläviä sanoja.
Vahvoja kuin purotaimenet, notkeina ja nopeina ne tempaisevat kirjoittajan mielen matkaansa.
Elämä on oikeastaan tosi jännää, koska milloinkaan ei voi tietää mihin se kuljettaa. Minulle se on sitä ollut aina, koska olen jännittäjäluonne.
Nyt se on vieläkin jännempää, koska yli kymmenen vuotta sitten sairastuin dystoniaan, joka on harvinainen lihasjäntevyyshäiriö.
Sairautena se aiheuttaa minulle pään vääntymistä sivuun, enkä siitä syystä voinut sairastuttuani jatkaa ammattiani it-alalla.
Tilasin ajan työterveyslääkärille päästäkseni työkokeiluun ja uudelleenkoulutukseen.
Niin sitten pääsin uudelleenkoulutukseen ja sain työkokeilupaikan Parkinson-liitosta. Tuo työkokeiluaika oli yksi elämäni upeimpia kokemuksia.
Sain mennä sinne sanojen virralle, kulkea tarinoiden uomien rannoilla, tavata ja tehdä juttuja ihmisistä ympäri Suomea.
Työkokeilun lähestyessä loppua, uravalmentajani, jonka työeläkevakuutusyhtiö oli palkannut, pyysi että etsisin itselleni koulutuksen työkokeilun jatkoksi.
Päädyin tiedottajan koulutukseen. Oikeastaan se oli ympyrän yhtymistä tai tienhaarojen yhdistymistä, sillä olin jo auemmin ollut menossa tuohon koulutukseen.
Kirjoitin silloin moniin lehtiin ja ajattelin tuon koulutuksen sopivan työn ohessa suoritettavaksi. Sitten it-ala imaisi minut mukaansa ja lähdin niihin töihin.
Sairastuttuani dystoniaan jouduin pian lomautetuksi ja sairauden vielä vaikeuduttua ymmärsin, etten enää pystyisikään niihin tehtäviin.
Siihen aikaan löysin taas kirjoittamisen uudella tavalla. Aloitin blogin kirjoittamisen ja se sai nopeasti paljon lukijoita.
Lukijoiden ja heidän antamansa tuen ja palautteen vuoksi olen jatkanut sitä yli kymmenen vuotta.
Tiedottajan koulutus alkoi juuri sopivasti, kun työkokeiluni päättyi ja oli sopivan mittainen.
Parasta tuossa kaikessa oli, että sain jatkaa tiedottajana ja sisällöntuottajana koko opiskeluajan.
Olen saanut kokea niin paljon ja nähdä niin vaikeita pakkoliikkeitä, etten voi olla omalta osaltani kuin kiitollinen.
Kiitollinen siitä, että sain vielä mahdollisuuden opiskella uuden ammatin.
Tulla kirjainten virralle, sanojen koskille ja tarinoiden joelle.
Olen sanut tehdä työtä, jota rakastan, kirjoittaa ja kuunnella tarinoita.
Parasta on, että työ jatkuu, eiväthän tarinat koskaan lopu kirjainten virralla.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
