lauantai 24. toukokuuta 2025

YSTÄVÄN HAUTAJAISISSA



On ikävän aika, 
rakkaan ihmisen viimeisen matkan aika. 
Itku on minussakin sisällä, 
mutta ei löydä tietä ulos. 

En ole riittävän vahva itkeäkseni, 
en edes tässä, 
rakkaan ystävän arkun äärellä. 

Kyyneleet ovat lahja, jota ei kaikilla ole. 
On vain hiljainen suru ja kaipaus. 

-harry




Istun kappelin penkissä vaimoni vieressä. Etuosassa, vasemmalla kulmalla on pieni ikkuna ja punatiilistä seinää pitkin kipuaa vehreä viherkasvi. 

Päädyn sivussa on  kuvakudos Mariasta, Jeesuksen äidistä ja sen vierellä kookas risti. 

Valkoinen arkku on keskellä päätykoroketta ja sen päällä hyvin kaunis kukka-asetelma. 

Ystävämme maallinen maja lepää siellä. 

Kyyneleitä valuu hiljalleen, silmäkulmia pyyhitään ja koskettava suru kuuluu myös salissa. 

On ikävän aika, rakkaan ihmisen viimeisen matkan aika. 

Itku on minussakin sisällä, mutta ei löydä tietä ulos. 

En ole riittävän vahva itkeäkseni, en edes tässä, rakkaan ystävän arkun äärellä. 

Kyyneleet ovat lahja, jota ei kaikilla ole. On vain hiljainen suru ja kaipaus. 




Siunauksen jälkeen lähdemme arkkua kantavien läheisten ja omaisten jäljessä kävelemään hiljalleen ulos. 

On pilvipoutaa, raikkaan viileä tuuli sivelee ihoa ja keväinen aurinko lämmittää kasvoja.

Kävelemme hautakivien ja kauniiden istutusten ohi. 

Tuomi on kukassa ja sembramännyt hehkuvat syvän vihreinä. 

Katselen niitä ihaillen. 

Vanhat, tummanruskeat, suuret kävyt ovat auenneet ja pudottaneet siemenensä. 

Myös uusia, punertavan ruskeita käpyjä on  oksilla paljon. 

Minä ihailen aina, kun näen näitä vehreitä ja tuuheita mäntyjä. 

Ne kertovat kauniilla tavalla elämästä joka luo uutta vanhan rinnalle. 




Ajattelen ystävääni, joka on nyt viimeisellä matkallaan ja saa lepopaikan kotiseutunsa, Someron multiin. 

Täällä hän on kasvanut ja elämänsä elänyt, luonnoltaan hyvin kauniissa elämänpiirissä. 

Häntälän notkojen vehmaissa maisemissa alkanut matka myös päättyy tänne samalle seudulle. 

Muistojuhlakin on Häntälän kyläkeskuksessa, entisellä kansakoululla. 

Ystävämme oli hyvin lahjakas monilla tavoin, runot ja taidekäsityöt olivat hänelle rakkaita. 

Niinpä tilaisuudessa luetaan runo hänen runokirjastaan. 

Kuunnellessani runoa, muistan monet keskustelut, joita vuosien varrella kävimme ystäväni kanssa. 


Runo Ritva Nummela / Kuva Harry Torvinen


Hän oli lahjakas sanan käyttäjä.

Sillä tavoin taitava, että ajatus oli sanojen sisällä kuin kauniissa kääreessä.

Lukijan sydän sai ne avata. 

Sanat olivat usein pitkään vaikuttavia ja loivat uusia uomia ajatusvirtaan. 

Hänen sanansa olivat elämän koulussa hiottuja helmiä.

Kuin arvokkaita viittoja kohti oivallusta. 

Kirjoitin blogeja ja usein opin hänen kommenteistaan uusia näkökulmia ja ymmärrystä. 

Toisinaan tuntui, että hänen kommenttinsa blogini jälkeen olivat kirjoitusten paras ja antoisin osa. 

Nyt, kun hän on pois, puuttuu myös blogin kirjoittamisesta jotain minulle ja varmasti monelle lukijalle tärkeää ja koskettavaa. 

Olenkin pohtinut, olisiko aika jo päättää tämä blogimatka. 




Aloitin blogien kirjoittamisen lähes kaksitoista vuotta sitten sairastuttuani dystoniaan. 

Aluksi kerroin lähinnä dystonia-nimisestä harvinaisesta sairaudesta. 

Myöhemmin laajensin blogien kerronnan muihinkin ajatuksiin ja kokemuksiin. 

Blogit ovat tuoneet minulle paljon lukijoita ja ystäviä. 

Jotkut ovat poistuneet matkan aikana, kuka mistäkin syystä, elämä yhdistää ja toisinaan myös erottaa.

Mutta on niitäkin, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien ja myös pysyneet. 

Ilman lukijoita ja keskusteluja en olisi näin pitkään jaksanut blogia ylläpitää. 




Ystäväni, jota sain olla saattamassa viimeiselle matkalle, tuli blogieni lukijaksi jo alkuaikoina, yli kymmenen vuotta sitten. 

Samankaltainen, mutta erityyppinen sairaus yhdisti meitä. 

Mutta oli jotain vielä enemmän, mikä meitä yhdisti. 

Oli samankaltainen sielujen sointi.

Sanojen matka kulki samoilla, toisiaan ymmärtävillä tavoilla, erilaisilla, opettavillakin, mutta herkällä otteella. 

Niinhän me toisiltamme opimme, minä varmasti sain oppia enemmän.

Erilaisuus yhdistettynä samankaltaisuuteen on suuri henkinen rikkaus.

Se avaa uusia ajatusvirtoja.




Dystonia on sairaus, joka usein uuvuttaa kantajansa.

Siksi myös siitä kirjoittaminen tuntuu joskus kuin lisäisi vielä kipuilevan taakkaa. 

Toisinaan haluaisi kirjoittaa jotain myönteistä ja valoisaa. 

Tuoda onnen hetkiä jonkun lukijan elämään. 

”Onnen hetket” oli idea, jonka sain ajatellessani miten voisin tuoda iloa lukijan elämään. 

Kysyin muutamalta ystävältä, olisiko heillä tarinaa elämän onnellisesta hetkestä. 

Sellaista, jonka he haluaisivat jakaa lukijoille. 

Ilokseni sain puolenkymmentä onnen hetkeä jaettavaksi. 

Yksi sellainen onnen hetki, tai kokemus, oli tämän rakkaan ystäväni, jota nyt saattelimme viimeiselle matkalle. 

Annan hänen kertoa tässä blogissa Onnen hetkestään omin sanoin, niin kuin vain hän osasi kirjoittaa.




RITVAN ONNEN HETKI

Tiedän mitä tarkoitat, yksi on ylitse muiden. 

Täällä ei ollut järveä, vaan  kylätien vieressä leveämpi oja, mitä sanottiin kaljuksi, se oli pihan reunalla.  

Se oja oli kevään tuoksu, joka ei katoa. 

Poppelipuita oli ojan reunat täynnä ja niiden pihkan tuoksu.

Aina muistan sen  tuoksun  ja äänet.

Ehkä tiedän sen puun, tännekin sen alun toin, että voi sulkea silmänsä ja tuntea siinä  tuoksussa kevään.  

Parasta siinä lammessa oli joka kevät illan hämärtyessä  sammakoiden kevätjuhlat.

Se näky, kun sata sammakon päätä ja ihan huikeaa kurnutusta.

Se kevään iltausvan hämärä. En ehkä osaa selittää, mutta kun silmät suljen, näen ja tunnen sen hetken, tuoksut ja äänet.

Niitä ei ole muualla.

Ehkä toisenlainen muisto, josta olen tehnyt runon, on kadonnut enkelikuva.

Se liittyy hetkeen, jossa kiipesin vanhoja kapeita rappuja vintille, vanhaan synnyinkotiini, jonka purkivat kun muutimme.  

Se on ehkä sopivampi, sillä siellä oli vanha, edellisten polvien kirjoittama muistivihko.

Mustakantinen vihko eräässä matkalaukussa  muistojen joukossa. 

Siinä oli todella kauniita kiiltokuvia ja keskellä enkeli, joka täytti koko sivun.

Vaikka pelottikin pimeässä vintissä, niin ei koskaan tullut hukkareissua, sillä se kiiltokuvaenkeli kultareunainen oli niin kaunis.

Mutta sitten se enkeli katosi kun muutimme, en enää löytänyt sitä laukkua.  

Tämän muiston loppu on runona.  

Runo syntyi, kun olin eräässä kanalassa lomittamassa.

Yhtäkkiä ymmärsin, että koko ajan kulki vierelläni se lapsuuden enkeli kultareunainen.

En vain ollut huomannut sitä.

Suurinpiirtein näin tykkään tästä muistosta sillä se on tosi.



KIILTOKUVA ENKELINI

 

Minun aarteeni, onneni voimani

 muisto lapsuuden

 ullakon pimeän kätköissä

 muistovihko mustakantinen 

 aarteita entisten polvien


Kukkakoreja ja enkeleitä

ja kaunein kaikista

se enkeli kultareunainen

joka koko sivun täytti.

 

Vuosien saatossa

           vaihtuivat maisemat

jäi lapsuuskoti

ja purettiin myös se vintti.

Niin  usein palasin muistoissani

siihen kadonneeseen enkelinkuvaan.

 

Kunnes ymmärsin että

koko ajan se kulki vierelläni

 lapsuuden enkeli

          kultareunainen.

 En vain  huomannut sitä.

 

Se  sydämen ääni joka johti

kun suuntaani valitsin.

Se  valo johon suunnistin

kun maailma tummalta näytti.

Se turvan ja onnen tunne

kun iltarusko maalaa maisemaa

 

Se kiiltokuva enkelini lapsuuden

palaan juurille

         lapseksi jälleen.

         

Ritva Nummela


Kiitos rakas ystäväni, lepää rauhassa.


Runo ja kuva Ritva Nummela





torvinenharry@gmail.com




keskiviikko 21. toukokuuta 2025

HÄNTÄLÄN NOTKOT - MUISTOJEN RETKET



Kuinka paljon kauneutta ihminen kestää menemättä rikki? Voiko kauneutta tallentaa, säilöä sitä sydämeen, sieluun tai mielen poimuihin. Voinko tallentaa tämän kauneuden kameran muistikortille?

Entä jos menee rikki ja sirpaleet jäävät kauneuden keskelle, olisivatko nekin kauniita? Voiko kauneus saada ihmisen mielen näkemään sitä myös siellä, missä hän jo kauan sitten kadotti kauneuden tajunsa.

Runolliset ajatukset kulkevat mielessäni, kun laskeudun portailta kohti nummimaista ruohikkorinnettä. Alhaalla laakson pohjalla virtaa ruskea vesi, kuin sulana juokseva suklaa. 






Häntälän notkot on kauneutta, jota on vaikea kuvata ylisanoilla. Tai vaikea kuvata lainkaan, sillä ihminen on liian rajoittunut kertomaan kokemaansa ja näkemäänsä. On kuitenkin syytä yrittää, koska muuten se kaikki unohtuu elämän arjessa.

”Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa, missä huolet huomisen saa jäädä unholaan”, lauloi somerolainen Unto Mononen. Oliko Unto käynyt koskaan Häntälän notkoilla ja kokenut sen kauneutta, mietin katsellessani maisemia.

Ehkä tämä paikka oli hänelle liian lähellä ja huolet löysivät nopeasti takaisin miehen mielenpainoksi. Onko päästävä kauas, että unohtaisi elämäntaakat? 








En tiedä, onko näistä notkoista tehty laulua, mutta laulu täällä soi. Aluksi notkojen rinnettä kulkiessa korvissa soi lintujen laulu, moniääninen, soinnikas kuoro. Matkan edetessä kuuluu jostain myös kurkien trumpetti ja joutsenten laulu.

Lopulta, matkan taittuessa polulla, joka seuraa Rekijoen poimuilevaa kulkua, tulee jostain musiikki. Syvä ääni on varmasti näiden notkojen laulua, kuin sinfoniaa. On kuin jokin sisimmässä muuttuisi osaksi maisemaa.

On vielä alkukesä ja luoteistuuli viilentää auringon lämpöä. Joen pohjalta ylös katsominen vaatii niskojen taittumista ja ylös kurottuvat suuret puut näyttävät koskettavan pilviä.






Ikikuuset, joita nousee rinteillä, laskevat siitepölyä suurina pilvinä notkojen pohjaa kohti. Näyttää siltä, kuin kaskisavut leijuisivat laaksossa. Maisema kaukana on kuin ääriviivoiltaan pehmennetty. Vaelluskengät ja lahkeet ovat nopeasti vihreässä siitepölyssä.

Matti Torkkomäki kertoo kirjassaan ”Häntälän notkot”, että täällä on savikerroksen paksuus 80 metriä. Notkot alkoivat muodostua heti jääkauden sulamisen myötä ja alkuun vettä on ollut tietysti joessa paljon enemmän.

Nyt notkojen syvyys on noin 30 metriä, vedellä on siis vielä runsaasti materiaalia luoda lisää muotoja näihin silmiä hyväileviin maisemiin. 






Ainoa nähtävyys Häntälän notkoilla ei ole kuitenkaan veden uurtama valtava jokilaakso nummimaisine rinteineen. Kiinnostavin nähtävyys liihottelee rinteitä pitkin, usein perässään luontopolun kulkijoita kamerat kädessä.

Pikkuapollo on perhonen, jota esiintyy Häntälän notkojen lisäksi vain Ahvenanmaalla ja joissain pienissä kohteissa Lounais-Suomen niityillä. Perhonen on kaunis, mutta ei mitenkään erityisen värikäs. Sen voimakkain tunnusmerkki on vaaleiden siipien mustat täplät.

Häntälän notkoilla kasvava kiurunkannus on syy, miksi harvinainen ja suojeltu pikkuapollo esiintyy täällä. Notkojen niittyjen kaltaiset paikat ovat olleet aikoinaan osa suomalaista maalaismaisemaa. Niiden kadottua on moni laji hävinnyt.






Niittyjen kunto ja säilyminen nummimaisena ei ole itsestään selvyys, sen näkee jo katsomalla Rekijoen tai -ojan, kuten paikalliset pientä jokea kutsuvat, toiselle puolen. Niityn pysyminen niittynä vaatii työtä, johon ihminen ei itse pysty.

Aina välillä Häntälän notkojen poluilla tulee vastaan tuo työntekijöiden lauma, johon on syytä suhtautua arvostaen. Joutokarjaksikin kutsuttu karjalauma etenee hitaasti ja syö rinteiden heinien lisäksi notkoja valtaamaan pyrkivien kasvien alkuja.



Piirros Marja Torvinen


Ystävällisen uteliaasti vierailijoita katseleva karja tekee mielellään myös tuttavuutta ja tulee lähemmäs katselemaan. Mukanani on ollut joka käyntikerralla eräs paikallinen, joka on tottunut notkoja hoitavaan karjaan.

Häntälän notkoilla voi vielä kokea vanhan suomalaisen maaseudun tunnelmia. Aluetta ympäröivät maatilat ja tunnelma on rauhallisen seesteinen. Täällä on hyvä siirtää omakin elämänrytmi luonnollisemmaksi.






Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa arvotettiin viisi kaunista maisemaa, mitkä Suomen luonnossa vaeltavan tulisi nähdä. Olen koko elämäni ajan vaeltanut luontokohteissa ja luin jutun varmana siitä, että yksi kohteista olisi sellainen, jossa olen käynyt. 

Hienoja kohteita nuo kaikki lehden kertomat olivat, mutta yhdessäkään en ollut käynyt. En kuitenkaan tuntenut mitään halua lähteä käymään niissä hesarin mainostamissa kohteissa. Häntälän notkoja siellä ei mainittu, vaikka kyseessä varmasti on kansallismaisema. 

Tiedän, että yhtä kauniita paikkoja löytyy notkojen lisäksi omasta lähiluonnostanikin. Kotiovelta pääsen lenkkipolulle, joka muutaman tienpätkän jälkeen vie upeisiin luontokohteisiin, vaikkapa Karkkilan koskireitille.






On vavahduttavaa kokea alkukesän auringonnousu kotipihalla, kuunnella lintujen laulua, tuntea raikas tuuli iholla ja lähteä siitä omaa vauhtiaan lenkille.

Muutaman minuutin juostuani tulen vanhalle ratapohjalle ja juoksen ohi rumien varastorakennusten. Sieluani tosin kääntää tieto siitä, että siinä on joskus sijainnut vanha, kaunis asemarakennus. 

Rumuus ahdistaa, varsinkin jos siihen jää liian pitkäksi aikaa, mutta onneksi voi juosta nopeasti ohi ja pinkaista Pyhäjärven rantaan. Siellä on lintutorni, johon voi nousta ja katsella yli kauniin järvenselän. 






Tämä Häntälän notkojen maisema on aina yhtä kaunis, mutta matkaani en voi sitäkään ottaa, en edes valokuvissa, vaikka kuvaankin paljon. Nousen ylös harjun reunalle ja katselen  alas joelle.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille”, sanaillaan Vexi Salmen laulussa. Se on totta, vaikka kuulostaakin joskus lapsellisen naiivilta. Onneksi lapsenmielisellä on aina varaa unelmiin.

Kauniin maiseman keskellä minulla on usein tunne, että tämä kaikki on liian suurta. Tunnen olevani sen edessä vieras ja ulkopuolinen. Toisinaan kuitenkin tulen maisemaan, jonka koen kodikkaaksi.






Häntälän notkot on yksi sellainen, kodikas maisema. Pois lähtiessämme käymme vielä laavulla keittämässä kahvit ja istumassa. Eväitä syödessä on mukava jutella koetusta. 

Ystävämme ja matkaoppaamme on syntynyt täällä Häntälän notkojen maisemissa. Hän tietää kertoa paljon tästä harvinaisesta alueesta. On hieno asia, että meillä on vielä tällainen paikka, jossa voi kokea jotain menneestä maailmasta.

Niin paljon korvaamattomia luontokohteita on jo tuhottu ja kadonnut ihmisen ahneuden vuoksi. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen”, runoili jo Eino Leino aikoinaan.

Luonnon kauneutta ei kuitenkaan voi kiistää edes sarkasmin kyllästämä realismi, muualla kuin omassa sydämessään. Siellä se kyllä onkin kiistämättä totta.






Rumuus rikkoo, toisinaan tiivistää, puristaa niin pieneen tilaan, ettei näe mitään muuta. Tuon pienen tilan voi kuitenkin kauneus rikkoa, jos se saa tulla siihen pieneen, ahtaaseen kammioon. 

Jos kauneus löytää edes pienen aukon, josta valonsäde saa tulla sisään, se poistaa pimeyden, rumuuden, joka ryösti kaiken ja vei elämänilon.

Häntälän notkot ovat sellaista kauneutta, joka on vielä säilynyt ja voi tuoda luonnon kauneutta ja elämäniloa sydämeen.


torvinenharry@gmail.com


YSTÄVÄN MUISTOLLE

Kirjoitettu 24.5.2021




maanantai 19. toukokuuta 2025

ELÄMÄ ON ENEMMÄN





Oli helmikuun ilta ja luonnossa jo alkavan kevään tuntua. Leuto sää kutsui ulos ja päätin lähteä lenkille. Tie oli jäinen ja hölkkäsin varovasti. 

Olin täyttänyt hiljattain pyöreitä ja siirtynyt uudelle vuosikymmenelle.

Dystonia nimisestä sairaudesta en tiennyt vielä muuta, kuin oudon nimen.




Sen oli eräs ihminen, johon edellisenä kesänä tutustuin maininnut kuin ohimennen. 

Pää keinahdellen kaulatuen yläpuolella, hän kertoi erikoisesta sairaudestaan, joka ei tapa, mutta ei myöskään parane. 

Aina silloin tällöin näin hänet talven aikana ja vaihdoimme jonkun sanan. 

Huomasin, että hänen päänsä piti jatkuvaa liikettä, mutta emme puhuneet asiasta. 

Kauluri ja liikkuva pää muuttui kuin osaksi hänen olemustaan. 

Tunnistettavaksi, persoonalliseksi osaksi.




Tuona helmikuun iltana kevät oli murtautumassa talven salpojen läpi ja ilmassa oli kasvoja hyväilevää lauhaa tuulta.

Oli jo hämärää havaitessani tutun hahmon kävelevän katuvaloissa vastaan.

Pää hieman kenossa kauluksen päällä hän käveli eteeni, halasi voimakkaasti ja onnitteli syntymäpäivästä.

Olin vähän häkeltynyt halauksesta, mutta ajattelin sen kuuluvan hänen tyyliinsä onnitella.

Muutaman sanan vaihdettuamme hän jatkoi matkaansa.

 



Tuosta hetkestä kului pari vuotta, kun eräänä helmikuun aamuna pääni lähti työmatkalla kiertymään sivulle. 

Runsaan vuoden kuluttua sain servikaalisen dystonian diagnoosin. 

Tiesin silloin, että minulla on sama sairaus, kuin tuolla tuttavallani, joka eräänä helmikuun iltana yllätti minut.




Olen toisinaan miettinyt, näkikö hän alkavan dystonian oireita minussa. 

Tiedän, että useilla liikehäiriösairautta potevalla on tarkka silmä alkavan sairauden oireiden suhteen.

Hän oli ehkä tavatessamme pannut merkille jotain, minkä voi päätellä sairauden ensi oireiksi.

Ajattelen, että hän halusi omalla tavallaan rohkaista minua, näyttää ettei tämä sairaus elämää pysäytä. 

Tähänkin tottuu, niin kuin kaikkeen muuhunkin elämässä. 




Tuo kohtaamani ihminen on jo vuosia sitten poistunut tästä ajasta toisen sairauden kautta.

Hän jätti kuitenkin minuun vahvan muistojäljen. 

Selviytymisen jäljen. Tiedon, että tästäkin mennään läpi. 

Nyt olen yli kymmenen vuotta kantanut tätä harvinaista sairautta elämässäni.

Yhä useammin huomaan, että se on muuttunut osaksi elämää.

Kuin jokin piintynyt tapa, mihin on pakko tottua. 

Elämä on kuitenkin enemmän kuin tapa.




On kyllä myönnettävä, että aina toisinaan löydän itseni ihmettelemästä, miten tätä pään vääntymistä, sen aiheuttamaa kipua ja liikettä jaksaa. 

Mutta sitten elämään tulee jokin muu asia ja unohdan koko sairauden. 

Huomaan, että elämä on enemmän kuin dystonia tai mikään muu. 

Elämä on niin suuri asia, ettei se salli minkään asian astua eteensä. 

On vain yksi elämä ja siihen kuuluu toisinaan myös sairautta. 

Ei se silti muuta miksikään sitä, että elämä on aina enemmän. 

Aina vahvempi.




Toukokuun aamuna, kun istun kahvilla terassilla ja kuuntelen mustarastaan laulua.

Katselen lintujen tauotonta lentelyä, pesien rakentelua ja uutta kasvua luonnossa.

Ymmärrän jotain elämän voimasta.

Sen jatkuvasta uudistumisesta. 

Elämä on enemmän.


torvinenharry@gmail.com




torstai 15. toukokuuta 2025

SANAT SYDÄMESTÄ SANOTUT





Piirros Marja Torvinen©



On oltava tyhjä. 

Sivuun heitetty ja käytetty. 

On oltava lyöty ja lommoilla. 

Kelpaamaton käyttöön. 

Häveten syrjään jätetty.

Ulos työnnetty. 

Unohdettu ja viallinen. 

Haukuttu ja häväisty.



Piirros Marja Torvinen©



Muuten ei voi tuntea.

Muutoksen voimaa. 

Kokea löytäjän iloa. 

Nähdä katseessa tuiketta. 

Arviota, kuin väläystä.

Tulevasta. 

Ei voi tulla oiotuksi.

Korjatuksi käyttöön.



Piirros Marja Torvinen©


Ilman sitä ei tiedä.

Mitä on olla.

Tarpeellinen ja kelvollinen. 

Odotettu ja kutsuttu.

Käyttökelpoinen ja arvostettu. 

Korjattu ja täytetty. 

Toisille. 

Vain niin on jaettava. 

Ainoastaan niin voi tulla perille.



Piirros Marja Torvinen©



Muuten ei annettavaa ole. 

On vain sanoja.

Heliseviä.

Onttoina kumisevia.

Jaettavaksi puheita.

Käsikirjasta lausuttuja.

Kauniita ja rytmikkäitä. 

Tilan ja ajan täyttäviä. 

Kuittaavat kaavan.

Täyttävät tilin. 



Piirros Marja Torvinen©


Sanat, sydämestä sanotut.

Sanat kulkeneet tien.

Joka on kuljettava.

Kantamaan muutoksen voimaa.

Sydämestä sydämeen.


Vain niin on jaettava.



torvinenharry@gmail.com







keskiviikko 7. toukokuuta 2025

KOKEMUKSIA DYSTONIAN HOIDOISTA - KUUKAUSI BOTOX-PIIKEISTÄ




Aamuvarhaisella juoksin viiden kilometrin lenkin ja huomasin niskojen tuntuvan rennommilta kuin tavallisesti. 

Vääntömomentti oli noin kahdenkymmenenviiden asteen paikkeilla.  

Hetken tie oli kevyempi kulkea.



Pienistä asioistahan elämän hyvät hetket lopulta koostuvat. 

Vähänkin helpotusta vääntöihin vaikuttaa mielialaan myönteisesti.

Mielialan paraneminen taas rentouttaa ja lieventää dystonian oireita. 

Kuntoilun kannalta se on hyvä asia, koska yleiskunto auttaa jaksamaan paremmin tämän uuvuttavan sairauden otteessa.  



Viimeisistä botox-piikeistä on nyt kuukausi aikaa, joten niiden antama vaste on parhaimmillaan. 

Vaikuttaa siltä, että piikit onnistuivat hyvin ja osuivat oikeisiin kohtiin.

Huomasin botuliinin helpottavan vaikutuksen tuntuvan selkeästi pari viikkoa sitten. 



Olin tilanteessa, jossa pää oli pidettävä mahdollisimman suorassa. 

Nehän ovat hetkiä, joissa väännöt  ovat yleensä voimakkaimpia. 

Dystonia aktivoituu kaikesta, missä katse on pidettävä suoraan eteenpäin.

Huomasin, että pää vääntyi heti sivuun, mutta se oli helpompi palauttaa eteenpäin ja pitää jonkin aikaa paikoillaan. 

Myöskään heiluriliikettä ei aiheutunut pään pitämisestä eteenpäin.    


Piirros Marja Torvinen


Viime syksynä päättynyt kokeiluni, puolitoista vuotta ilman botuliinia, on vaikuttanut ilmeisen myönteisesti botuliinitoleranssiin.

Lääkkeen vaste on lisääntynyt ja botox tuntuu tehoavan dystonian oireisiin voimakkaammin. 

Vaikutuksen pituus oli viime joulukuun ja huhtikuun välillä hyvä noin kaksi kuukautta.

Sen jälkeen väännöt alkoivat lisääntyä.

Viimeinen kuukausi ennen piikkejä oli aika rankka.

Nyt odotan mielenkiinnolla, kuinka kauan tämä hyvä vaihe kestää.



Seuraavat botuliinihoidot ovat tulossa melko pian, sillä neurologini kesäloman vuoksi sovimme ne jo kesäkuulle.

Botox-hoitojen välille tulee aikaa nyt vajaa kolme kuukautta. 

Koskaan ennen en ole käynyt piikeillä alle kolmen kuukauden aikana.

Neurologi pohtikin mahdollisuutta, ettei oikeita, dystonian aktivoimia kohtia ole helppo löytää.

Hän merkitsi tarkkaan kohdat, joihin antoi piikit.

Se auttaa seuraavalla kerralla pistoskohtien etsimisessä.



Kävin tänään hammaslääkärissä paikkauttamassa kaksi pintareikää.

En halunnut puudutusta, koska ajattelin reikien olevan pieniä. 

Arvasin oikein, eikä paikkaus aiheuttanut minkäänlaista kipua.

Pari kertaa hammaslääkäri pyysi oikaisemaan vähän sivulle kääntynyttä päätäni.

Muuten pää pysyikin lähes koko ajan suorassa.

Se tuntui hyvältä.


torvinenharry@gmail.com