On niin monenlaista kipua, eikä niistä yhtään voi mitätöidä.
Kipu tekee ihmisen pieneksi, murentaa.
Hioo hiekanjyviksi.
Vaikeinta elämässä on kohdata itsensä.
Olla oma itsensä ei aina tarkoita sitä.
Eihän voi edes tietää mikä aidosti on.
Elämä on hapuilua tuntemattomassa.
Vasta toisto tekee siitä tutun.
Koettu hetki on aina uusi.
Ilman kipua ei ole muutosta.
On jaksettava elää, että kokisi sen.
On kipujen taso, jota ei mitata numeroin.
Kivussa on neljä kirjainta.
”Mitä mietit”, kysyi kannon yli kulkeva etana toiselta etanalta.
”Pelkään, ettei kukaan muista minua”, tämä vastasi.
”Jätäthän sinä jäljen”, ensimmäinen etana totesi.
”Vanan ikihongan maatuville vuosirenkaille”.
Mitä jää, kun kipu lakkaa?
Onko kivutonta elämää tai elämätöntä kipua?
Onko kipu kohdattava vai pitäisikö paeta?
Oikea kipu on pelottavaa, eikä siitä jää muistijälkeä.
Vain pelko jää, tuntemattoman pelko.
On niin monenlaista kipua, eikä niistä yhtään voi mitätöidä.
Kipu tekee ihmisen pieneksi, murentaa.
Hioo hiekanjyviksi.
Hiljaa ne ratisevat ajan hampaissa, painuvat ikeniin ja tulehtuvat.
Hampaat putoilevat lattialle, pomppivat ja purevat kipeästi.
Kipu on elämää, kun sen on kohdannut ja ymmärtänyt.
Ymmärtänyt, ettei kykene koskaan käsittämään.
Ei kukaan kykene.
Elämää ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi.
On vain kipu, joka vie eteenpäin.
Ilman kipua ei olisi elämää.
Kipu on kaksoispiste.
Se vaatii selityksen.
Ilman kipua olisi vain piste.
Katoava vana vuosirenkailla.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti