ELÄMÄN HUOKEA HETKI

Muistot eivät jätä ihmistä vaikka ihminen jättäisi tilat ja tilanteet missä ne koki. Lapsuuden muistot säilyvät muistisairaanakin mielen pilvipalveluissa.

Äitini muisteli Alzheimerin viimeisissä vaiheissa omaa lapsuuttaan tarkoin kuvauksin. Tämän hetken asiat katosivat helposti, mutta lapsuuden pihamaat olivat syvällä kuin kirkas kaivon vesi. 

Siitä kaivosta äiti aina jutellessamme ammensi ja kertoi tarinaansa. 

Eihän se hänen pihamaansa lapsuudessa ollut leikkiä, työtä ja velvollisuuksia riitti pienestä pitäen. 

Äitini oli suurperheen toiseksi vanhin ja luonnollisesti hoiti nuorempia sisariaan. Hän kertoi, että ihanin ääni lapsuudessa oli sateen ropina aitan kattoon. 

Siihen herääminen toi viestin, ettei heinäpellolle voi lähteä. 

Pian kuitenkin hänen lypsylle menevä äitinsä koputti oveen ja käski mennä pirttiin katsomaan pienempien perään. 

Maalaistalon työt olivat raskaita ja äidin selkä kipeytyi niitä tehdessä.

Hänelle kerrottiin, ettei niin nuorella tytöllä voi olla vielä selkävaivoja. 

Raskas työ ja velvoitteet saavuttivat tuon ajan lapsen jo pienenä. 

Elämä oli elämää toisten parhaaksi. Ei ollut mahdollisuutta vaatia omaa aikaa ja tilaa. 

Kuitenkaan äiti ei kertonut muistojaan katkerana, hän jutteli karutkin muistot rauhalliseen tapaansa. 

Olihan elämässä myös hetkiä, joissa hän sai kokea vapautta kaikista arjen ja pyhän velvoitteista. Yksi oli sellainen, josta erityisesti pidän. 

Äiti kertoi niin kaunein sanoin siitä, että kokemus on tallentunut mieleeni kuin dokumenttielokuva menneen ajan maailmasta. 

Tai ehkä mielikuvitukseni on luonut sen niistä virikkeistä, jotka äidin tarina antoi.

Vielä Alzheimerin runtelemassa muistissa hänellä oli tuo kaunis kokemus jaettavana. Äitini kertoi, että parhaita hetkiä kesäisin olivat valoisat iltayöt. 

Hänen isoveljensä oli ollut päivän peltotöissä ja muiden mennessä nukkumaan he lähtivät järvelle soutelemaan. 

Kesäyön kalaretket hiljaisella järvellä, ilman velvoitteita ja vaatimuksia, olivat jääneet äitini muistiin kauniina lepohetkenä elämässä. 

Kumpikin sisaruksista sai hetken olla vapaa ja elää omassa tilassa, yläpuolellaan vain taivas ja huimia syöksyjä tekevät pääskyt. 

Kesäisin tullessani rantaan ja valmistellessani soutuvenettä lähtöön, on hienoin hetki, kun pohja karahtaa sorassa ja solahtaa vesille. 

Järvellä soudellessani ja uistatellessani katselen Kemijärven laajoja vesiä, vaaroja kaukana, tummanvihreitä saaria ja utupilviä taivaalla.

On helppoa ymmärtää minkä vapauden tunteen äitini koki siellä lapsuudessa. 

Ihminen etsii vapautta, eikä voi koskaan saavuttaa sitä. On vain unelmaa, jonka voi kokea jossain elämän tarjoamassa hetkessä. 

Ihminen on aina jonkin asian vanki ja siitä huolimatta voi kokea hetkittäin jotain, mikä ei kuulu arkiseen elämään. 

Sellainen hetki on kuin muistutus jostain kadonneesta tai tulevasta, rajattomasta vapaudesta. 

Ihminen voi väittää olevansa vapaa, kunnes varjot muistuttavat. Sairaus on yksi sidos, joka kytkee ihmisen tuntemattomaan seinään. 

Toisinaan se antaa löysiä jotka herättävät unelman vapaudesta. Pysäytys voi olla ankara, jos on hetken kuvitellut päässeensä vapaaksi. 

Dystonia on juuri sellainen sairaus. Dystonia on aivosairaus, jossa tahdonalaisia lihaksia ohjaavaan aivotumakkeeseen on tullut häiriö ja kehoon tulee pakkoliikkeitä, vapinaa tai vääntöjä. 

Lievemmissä tilanteissa vääntöjä voi jossain määrin pakottaa normaaliin asentoon, mutta luonnollisesti sellainen uuvuttaa. 

Dystoniaa sairastava on tavallaan töissä koko ajan. Lihakset pyrkivät vääntymään ja sellainen väsyttää. 

Unessa dystoniaa sairastava on vapaa, koska silloin ei vääntöjä tai pakkoliikkeitä ole. Ne voivat kuitenkin alkaa heti herättyä, varsinkin jos on nukkunut huonosti. 

Unettomuus ja dystonia on vaarallisen uuvuttava yhdistelmä.

Tänään heräsin tapani mukaan varhain ja tuo äitini muisto, elämän huokea hetki, tuli ajatuksiini.

Olen saanut tänä kesänä kokea monta kertaa tuon hetken soudellessani järvellä. 

Ajattelen niin, että vaikka en voi jättää dystoniaa rannalle, niin veden päällä soudellessa se katoaa johonkin. 

Niissä hetkissä elämä on antanut minullekin monta kertaa saman kokemuksen, kuin äidilleni lapsuudessa. 

Elämän huokean hetken.

Harry