Aamuvarhaisella, herättyäni olen kiitollinen, että voin taas harrastaa kävelyä, yhtä minulle rakkainta tapaa liikkua.
Eilen oli muutenkin jännä lenkki kaikin puolin mietin, ei sitä koskaan tiedä mitä näkee ja kokee, kun kävelylle lähtee.
Huomaan, että lunta sataa sakeasti katulampun valokiilassa.
Yöllä on satanut jo sen verran, että maa on peittynyt vitivalkoiseen lumeen, kuin elämä alkaisi taas alusta.
Vaikka onkin marraskuu, on luonto nyt huikean kaunis.
Vanha pieni omenapuu, joka kesällä pesäpöntössään suojasi monet lintupoikueet ja kantoi pienet kitkerät omenat oksilla, on nyt puettu valkeaan, hohtavaan lumiharsoon.
Kahvia keitellessä mietin eilistä kävelyretkeäni ja sitä hirven päätä.
Hirven pää on kyljellään niemekkeen nokassa, silmä on puolittain raollaan ja huomaan tummansinisen värin, se on kuin järven pinta kesäiltana. Tuntuu kuin se katselisi johonkin. Katse on jotain peilaava.
Kenties sen viimeinen havainto tästä maailmasta on ollut tummansininen vesi, ehkä lammen pinta puiden takana.
En tiedä miksi se on siihen veturitallin rantaan tuotu, eikä tiedä minut paikalle tuonutkaan, hirvenpää on ollut siinä vasta vähän aikaa, hän arvelee.
Lähdin eilen pitkästä aikaa kävelylle ja otin kameran reppuun. Huomasin heti ensi askeleista maantiellä, että runsaat kaksi viikkoa sitten saamani botuliinihoidot vaikuttivat niskojen vääntöä helpottavasti.
Ennen kuin menin dystonian hoitoihin Turkuun tutulle neurologille, oli niskojen vääntö niin voimakas, että jo kävelyaskeleen ottaminen käännäytti pään sivuun.
Tämä teki tietysti tasapainon yllä pitämisen hankalaksi ja joskus myös aiheutti horjahduksen. Pitkälle kävelylenkille ei tehnyt mieli lähteä.
Nyt on tilanne toinen, ajattelin eilen lähtiessäni kävelemään pikku lenkkiä, joka venähtikin yli viiden kilometrin kävelyksi.
Huomasin heti lähdettyäni, että botuliini toimi ja piikit olivat osuneet oikeisiin kohtiin. Luonnollisesti vääntöä sivulle on yhä, mutta siinä on juuri sellainen lievennys, että katseen voi pitää pääosin eteenpäin suunnattuna.
Tuntuu hyvältä, ajattelin kävellessäni alas mäkeä. Edessäni avautui tie alas rantaan asti ja siellä veneranta, monien järveksi täytettyjen uomien Kemijoki ja taustalla kuin rivistössä vaaroja ja tuntureita.
Tuttu kalastaja kesän retkiltä oli tullut sattumalta samaan aikaan autollaan rantaan ja hämmästyi nähdessään minut. ”Miten sinä täällä vielä olet?”.
Kerroin käyneeni jo kuukauden verran ja palanneeni hiljan. Hän ei asiaa enempää jatka, joten menemme katsomaan talviteloille asetetut veneemme. Siinä on myös kolmas vene, komein kaikista, tervattu puuvene.
Kuulen, että veneen omistaja on vähän sairastellut. Täällä pidetään puolin ja toisin toisten veneistä huolta, vaikka varsinaisesti tavataan lähinnä rannassa, jos nähdään tullen tai mennen.
”Haluakko nähä hirven pään”, hän kysyy samalla kun esittelee videota, jonka oli ottanut punertavasta taivaanrannasta. ”On upea, mutta missä se hirven pää on, ihmettelen”.
Hän kertoo sen olevan Veturitallin rannassa. ”Siinä, mistä saa ongella kesällä ahavenia, minä voin heittää sinut sinne autolla”.
Estelen, koska olen kävelyllä ja kuntoilemassa, mutta hän sanoo, että kyllä sinä kerkiät kävellä sieltäki. Niinpä hyppäämme autoon.
Viime keväänä, huhtikuussa, nämä väylät olivat vähissä vesissä ja rantatöyräät korkealla. Silloin näkymä oli niin järkyttävä, että vertasin sitä kuolleeseen hirveen, joka jättiläismäisenä makasi maisemassa pelkkä nahka ja luuranko jäljellä.
Siltä maisema näytti, kuin elämä olisi valunut uomista pois, jättäen tyhjät mutaiset rantatöyräät. Nyt siinä pienen niemen nokassa oli hirven pää.
Ja se tummansininen silmä, joka ihmetellen katsoi kohti taivasta. Tässä tämä oli, suot ja metsät, joki ja järvi, koko elämä ja erämaa.
Kalakaverini lähti ja minä lähdin kävelemään rantatietä. Astelin laajan sorakentän poikki ruostuneille kiskoille ja katsoin siitä välistä eteenpäin.
Ratapölkkyjen väliin oli kasvanut puiden taimia, osa jo parin metrin kokoisia. Luonto otti vähitellen omaansa takaisin.
Tämä kenttä ja ranta, veturitalli ja törmä, jonka päällä on puinen rivitalo, entinen asemalaisten asuintalo, nykyisin yksityisen omistuksessa samoin kuin veturitallikin.
Mutta onneksi vielä olemassa. Niin paljon muistojen paikkoja on jo purettu.
Jatkan matkaani rantatietä ja ihmettelen, miksi joku on tuonut hirvenpään sinne niemen nokkaan. On tuulinen sää ja nostan hupun pipon päälle suojaksi.
On hyvä kävellä, vaikka päätä kävellessä vetääkin vasemmalle. Pystyn liikkeen kuitenkin hallitsemaan tahdonvoimalla, eikä se vaadi liikaa ponnistelua.
Hartioiden ja niskan jännite on selkeästi vähentynyt piikkien ansiosta.
Käveleminen on äärettömän hauskaa, kun ei ole kiire mihinkään. Vanha viisaus sanoo, että asiat on hyvä tehdä kuin tekisi ne ensimmäisen tai viimeisen kerran.
Se on hyvä neuvo ja syventää koettua. Kotiin palattuani huomaan, että olen kävellyt pitkästä aikaa ihan kunnon lenkin, runsaat viisi kilometriä.
Käytyäni dystonian hoidoissa pari viikkoa sitten, kävely sujuu nyt aivan eri malliin kuin ennen käyntiä.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti