lauantai 6. joulukuuta 2025

KIRJAINTEN VIRRALLA





Viisi sanaa ja kaksi lausetta, mitä ne ovat näin monelle? Mietin sanojani ja katson kirjaimia, jotka olen saanut matkalle evääksi. Näen kaiken, mikä minun tulisi kirjoittaa näillä kahdella lauseella ja ymmärrän, ettei niistä tulisi pitkiä. 

Silloin näen hänet istumassa tunturikoivun juurella, levollisena pienen koivun katveessa. Puro solisi hiljalleen ja tuuli kävi vaativana yli rakkojen, painaen minua eteenpäin, kohti istujaa.

En nähnyt kasvoja hupun ja oksien varjosta. Näin vain ojennetut kädet, joille sanani laskin. Näin, että kädet olivat työn kovettamat. Eivät pehmeät, tai pitkäsormiset, kapeat kirjurin kädet. 

Niillä oli tehty työtä. Ne olivat työläisen kädet. Kädet, jotka olivat kuluneet ja kovettuneet elämän tiellä, vaellussauvan hiomat. 




Hän piteli sanojani hetken kädessään. Näin niiden  sekoittuvan hänen kourassaan ja muuttuvan kasaksi kirjaimia. Hän painoi päänsä ja ojensi kätensä kohti tunturipuroa. 

Hiljaa, kirjain kerralla kirjaimet putosivat veteen, pyörähtelivät helmeilevässä purossa, syöksyen alas tunturin kuvetta. 

Hän kohotti vähän päätään, katsoi ohitseni, yli loputtomien sinervien maisemien ja sanoi hiljaa, lujalla äänellä: “Vaella sanojen virralle.” 

Minun olisi tehnyt mieli kysyä lisää, mutta hän oli jo mennyt, kun nostin pääni veden mukana kadonneista kirjaimista. 

“Kirjoita jakaaksesi”, tuuli kuljetti vielä hänen sanansa korviini.




Herään siihen ja istuin vielä mielessäni tunturin kupeella, vaivaiskoivun katveessa ja katsoin alas syöksyvään puroon. Mietin niitä viittä sanaa ja kahta lausetta. Eväitä, jotka kirjoittajana sain matkaani. Nyt nekin ovat jossain syvällä tunturin kurussa. Minun on jatkettava matkaa sanojen virtaa kohti.

On vielä pimeää ja tiedän kellon olevan korkeintaan kolmen paikkeilla. Onneksi laitoin kymmenen aikaan jo nukkumaan. Olkapäätä särkee ja pää on vääntynyt sivulle, tyynyä vasten. Tiedän, että kipu lisääntyy jos jään tähän. Se on vähän sama kuin jäisi tuleen makaamaan.

En kuitenkaan malta vielä nousta ylös, sillä sanat kiehtovat minua. Tunnen vieläkin selässäni tuulen paineen, kun se vei minua eteenpäin. 

Ehkä se tahtoo viedä vieläkin. Tuuli kuljettaa minut sanojen virran rannalle. 




Kirjaimet ovat kirjoittajan lautoja, joista rakentuu sana ja sanottava. Laudat taas tulevat sahalta, joka on saanut ne metsästä. Puut ovat luovuttaneet elämän laudoille, joita rakentaja käyttää. Kirjoittajan on myös löydettävä sanoihinsa elämä.

Elävissä sanoissa on juuret, jotka uppoavat lukijan sydämeen, jos maaperä on otollinen. Elävät sanat ovat elämää muuttavia sanoja. Niiden voima ei ole kirjoittajassa. Elävien sanojen elämä on niissä itsessään. 

Kirjoittaja ei koskaan löydä eläviä sanoja, ne löytävät hänet. Elävien sanojen virralla kulkee kirjainten suma. Se on tarinoiden uoma, joka aina löytää reittinsä. 

Tarinoiden uoma on mutkainen ja haarakas, joskus se katoaa suon syvyyksiin ja nousee pajukon keskeltä tuoden mukanaan uusia eläviä sanoja. 

Vahvoja kuin purotaimenet, notkeina ja nopeina ne tempaisevat kirjoittajan mielen matkaansa.




Elämä on oikeastaan tosi jännää, koska milloinkaan ei voi tietää mihin se kuljettaa. Minulle se on sitä ollut aina, koska olen jännittäjäluonne.

Nyt se on vieläkin jännempää, koska yli kymmenen vuotta sitten sairastuin dystoniaan, joka on harvinainen lihasjäntevyyshäiriö. 

Sairautena se aiheuttaa minulle pään vääntymistä sivuun, enkä siitä syystä voinut sairastuttuani jatkaa ammattiani it-alalla.

Tilasin ajan työterveyslääkärille päästäkseni työkokeiluun ja uudelleenkoulutukseen. 

Niin sitten pääsin uudelleenkoulutukseen ja sain työkokeilupaikan Parkinson-liitosta. Tuo työkokeiluaika oli yksi elämäni upeimpia kokemuksia.

Sain mennä sinne sanojen virralle, kulkea tarinoiden uomien rannoilla, tavata ja tehdä juttuja ihmisistä ympäri Suomea. 




Työkokeilun lähestyessä loppua, uravalmentajani, jonka työeläkevakuutusyhtiö oli palkannut, pyysi että etsisin itselleni koulutuksen työkokeilun jatkoksi. 

Päädyin tiedottajan koulutukseen. Oikeastaan se oli ympyrän yhtymistä tai tienhaarojen yhdistymistä, sillä olin jo auemmin ollut menossa tuohon koulutukseen.

Kirjoitin silloin moniin lehtiin ja ajattelin tuon koulutuksen sopivan työn ohessa suoritettavaksi. Sitten it-ala imaisi minut mukaansa ja lähdin niihin töihin. 

Sairastuttuani dystoniaan jouduin pian lomautetuksi ja sairauden vielä vaikeuduttua ymmärsin, etten enää pystyisikään niihin tehtäviin.

Siihen aikaan löysin taas kirjoittamisen uudella tavalla. Aloitin blogin kirjoittamisen ja se sai nopeasti paljon lukijoita. 

Lukijoiden ja heidän antamansa tuen ja palautteen vuoksi olen jatkanut sitä yli kymmenen vuotta.




Tiedottajan koulutus alkoi juuri sopivasti, kun työkokeiluni päättyi ja oli sopivan mittainen. 

Parasta tuossa kaikessa oli, että sain jatkaa tiedottajana ja sisällöntuottajana koko opiskeluajan. 

Olen saanut kokea niin paljon ja nähdä niin vaikeita pakkoliikkeitä, etten voi olla omalta osaltani kuin kiitollinen.

Kiitollinen siitä, että sain vielä mahdollisuuden opiskella uuden ammatin.

Tulla kirjainten virralle, sanojen koskille ja tarinoiden joelle.

Olen sanut tehdä työtä, jota rakastan, kirjoittaa ja kuunnella tarinoita.

Parasta on, että työ jatkuu, eiväthän tarinat koskaan lopu kirjainten virralla.


torvinenharry@gmail.com





tiistai 2. joulukuuta 2025

RIKKINÄISTEN KIRJAIMIEN KORJAAMO



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Vanha mies lapioi lunta pihamaalla otsalampun valossa. 

Keltainen kiila leikkaa lumen peittämää pihatietä suuren, lumisia oksia kannattelevan kuusen vierellä. 

Hän nojaa lapion varteen kauan ja katsoo johonkin, yli tien, toisella puolella heijastuvia tyhjän talon ikkunoita. 

Jostain pihasta käynnistyy auto ja kaartaa tielle. Vanhus seisoo kuin patsas lapioonsa nojaten, auto ajaa ohi, kohti työtä ja ensimmäistä kahvitaukoa. 

Kuljettajan mielessä muutama juttu, joista heittää tarinaa tauolla. 




Vanhus jatkaa pihan ohuen lumiharson kolaamista. Otsalampun valo johtaa hänet varaston ovelle. 

On aamukahvien aika ja posti tulee pian, vai olikohan tänään postinjakopäivä. 

Ne tuppaavat unohtumaan, kun muuttuvat joka viikko. 

On joulukuun kolmas päivä, hän juttelee itselleen ja pitää sisälläkin otsalampun päässä. 

Sillä tavoin säästää sähköä. 




Kahvit juotuaan vanhus ottaa vielä kupillisen matkaan ja kävelee ovelle jonka naulaan on ripustanut kyltin:

”Rikkinäisten kirjainten korjaamo”. 

Oven avattuaan hän istuu kuluneen nojatuolin uumeniin ja nojaa kämmeneensä. 

Pian alkaa kuulua rapinaa joka tulee jostain huoneen nurkasta. 

Vanhus katselee sinne, siristelee silmiään ja pohtii, onko joku kirjain tai peräti koko sana mennyt rikki. 

Hän arvaa, että kyseessä on jokin varovainen sana, joka ei halua herättää huomiota. 

Olisikohan unen kirjaimet menneet taas rikki, hän pohtii. 

Merkillistä, miten niin lyhyt sana voikin olla jatkuvasti hajalla. 

Hän on varma siitä, ettei ole korjannut mitään muuta sanaa niin usein siitä lähtien, kun sai pestin tähän työhön. 


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Vanhus peri kirjainkorjaamon työt vastapäisen, nyt jo vuosia sitten autioituneen talon ystävälliseltä mummolta. 

Tämä oli vielä silloin hyvässä voinnissa ja touhuili usein pihalla. 

He juttelivat aina nähdessään ja vaihtoivat kuulumisia. 

Kerran sitten mummo joutui sairaalaan ja pyysi häntä huolehtimaan postista sillä välin. 

Muuta postia ei kolmen viikon aikana tullut, kuin yksi iso pakettikirje. 


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Hän oli mummon palattua kotiin, mennyt viemään kirjeen. Mummo oli kiittänyt ja tarjonnut kahvit. 

Sitten hän oli huokaissut ja ottanut kirjekuoren. 

”Taas se sana on mennyt rikki”, hän oli sanonut ja kävellyt suljetun huoneen ovelle. 

Mies oli nähnyt ovessa lukevan:

”Rikkinäisten kirjaimien korjaamo”. 

Vanha mies pohti kotonaan, mikähän se sana oli, joka rikkoutui niin usein. 

Hän oli katsellut mummon pihalle ja nähnyt tämän kantavan toisinaan samanlaista isoa kirjettä sisälle. 




Eräänä päivänä mummon talon eteen ajoi kuorma-auto ja jätti sinne siirtolavan. 

Pian pihaan ajoi henkilöauto, josta nousi ihmisiä. 

Päivän aikana he tyhjensivät talon siirtolavalle. 

Vanha mies oli arvannut, ettei mummo enää palaa. 

Kerran sitten hän meni postilaatikolleen ja näki siellä suuren ruskean kirjeen. 

Siinä oli sama kyltti, joka oli ollut mummon ovessa, eikä mitään muuta. 




Vanha mies oli kiinnittänyt kyltin huoneensa oveen ja sitä katsellessaan muistellut lempeän ystävällistä naapurin mummoa. 

Sitten niitä sanoja oli alkanut tulemaan, aivan kuin jonkin kutsumana. 

Vanhus oli saanut ensimmäisen korjattavan sanan pienessä valkoisessa kirjekuoressa. 

Sana oli lyhyt ja kirjaimet kuluneita, mutta suuria ja koristeellisia. 

Vanhus hioi ja korjaili sanan ja vaikka siitä tuli pienempi kuin alkuperäisestä, niin ainakin se oli ehyt, hän mietti tyytyväisenä. 




Palautettuaan kirjeen, hän ajatteli, että tämä työ oli varmaankin jäänyt mummolta tekemättä ja hän sai tehdä pienen palveluksen hyvälle naapurille. 

Pian kirjeitä kuitenkin alkoi tulla tämän tästä. 

Sanat tuntuivat olevan yhä hauraampia ja rikkoutuvan helposti. 

Kaikki muut sanat vanhus on saanut korjattua kokonaan tai pitkäksi aikaa. 

Mutta yksi sana oli tullut rikkinäisenä ja rikki se oli vieläkin. 

Rikkinäisen sanan mukana oli tullut mummon käsialalla kirjoitettu lohduttava viesti. 

”Tämä sana oli minulle mahdoton korjattava, mutta yritä sinä. Älä silti lannistu, sillä kukaan ihminen ei ole sitä koskaan pystynyt korjaamaan.”

Vanhus katsoo otsalampun valokiilassa kuluneen höyläpenkin päällä lepääviä viittä rikkinäistä kirjainta. 

”Miten noin pieni sana voi olla niin mahdoton korjattava”, hän huokaa.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



torvinenharry@gmail.com




tiistai 25. marraskuuta 2025

POLKU PALAA JUURILLE




Pisara ajatusten vellovassa meressä. 

Pieni pisara, mutta aina sen toivoisi olevan erilainen. 

Hieman toisenlainen, kuin kaikki muut. 

En silti siihen millään tavalla pyri, mahdotonta se ehkä olisikin. 

Mutta en pääse eroon siitä mahdollisuudesta, että sillä olisi jollekin merkitystä. 

Pisarakin on ehkä liian suuri vertaus. 

Ovathan universumin mitassa kokonaiset kansakunnat vain pisara meressä. 

Kuitenkin jotain, mitä tekijä halusi ilmaista tekonsa kautta.

Sen tuominen ja antaminen on merkittävää. 





Tavallinen tarina on aina erilainen tarina. 

Oma tarina ja sen kertominen on jokaisen oma päätös.

Niin kauan kuin voi valita, miten sen käyttää. 

Kun voi valita, on vielä mahdollisuus, se kannattaa käyttää. 

Joskus voi pohtia, miksi vaikeni. 

Valitsi sen.

On ehkä vaikeinta kaikesta. 

Myöntää, että vaikeni tietoisesti. 

Että vaikeni kätkeäkseen itselleen ja itseensä.

Kätki jotain, mikä jää tänne. 

Avaamalla ja antamalla olisi voinut saada sen. 






Siksi olen kirjoittanut tätä blogia yli kaksitoista vuotta. 

Olen uskonut ikiaikaisen neuvon jakamisen mahdollisuudesta.

Myös koetun ja eletyn kertomisesta. 

Lopultakin aikaa on aina vähän ja se päättyy pian. 

Nyt on tehtävä se, minkä kokee olevan riittävän vähäistä ja olematonta. 

Merkittävää vain pienelle ihmiselle. 

Mikä se jokin on, sen tietää sydämessään, kun on mahdollisuus. 






Navastaan ihminen ei pääse eroon ja sen ympärillä on pyörittävä, halusi tai ei, esitti tai ei. 

Sieltä jokainen on kerran elämän virran saanut ja kasvanut ilman omaa ansiota. 

Lahjaksi se kaikki on saatu, ilman sitä ei olisi antajaakaan. 

Siksi on hyvä jakaa eteenpäin ja luottaa siihen, että näin elämä jatkuu. 

On valinta päättää, ettei patoa itselleen jotain, mikä on tarkoitettu virtaamaan vapaana. 

Aina jotain itselle omiva tuhoaa jotain ainutlaatuista.

Jotain, mitä ei voi enää koskaan palauttaa. 






Yli kaksitoista vuotta sitten sain dystonia-nimisen liikehäiriösairauden diagnoosin. 

Tiesin jo silloin, että tämä sairaus, aivojen liikesäätelyn häiriö, oli kulkenut kanssani mahdollisesti koko elämäni ajan. 

Silloin kun tämä sairaus sai nimen, se asettui omaan tilaansa.

Kategoriaan, jossa marginaalisairaudet majailevat. 

Vähän tutkittu sairaus, koska ei koske kovin suurta väestönosaa. 

Kaikki viralliset hoidot dystoniaan on keksitty toisten, suurempaa ihmismäärää koskevien sairauksien hoidon tutkimisen yhteydessä. 





Dystonia unohdettaisiin mieluusti kokonaan. 

Lakaistaisiin rikkakihveliin tai ajeltaisiin robotti-imurilla pois. 

Dystonian hoidoista mieluusti säästetään pidentämällä botuliinin pistosaikoja ja poistamalla vanhemmat sairastavat takaovesta. 

Pois silmistä, sulkemalla johonkin olemaan hiljaa ja vääntymään itsekseen, herättämättä huomiota. 

Dystoniaa sairastavien järjestötkään eivät kovin suurta ääntä pysty pitämään edustamiensa sairaiden kohtelusta. 

Näin on ollut ainakin näiden vuosien aikana, kun olen tämän sairauden myötä seurannut niiden toimintaa ja ollut itsekin mukana jonkin verran. 

Tosin paljon hyvää ne jäsenilleen pyrkivät tekemään. 

Mahdollisuudet ovat tietysti rajalliset pienen sairasryhmän järjestöillä. 






Välillä tuntuu kyllä, että liian positiivinen kuva hoidoista ja sairaiden tilanteesta annetaan. 

Olisi hyvä kertoa myös ongelmista hoitojen saamisessa ja sairastavien vaikeista tilanteista ihan rehellisesti ja suoraan.

Näistä asioista kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten.

Tilanne ei ole muuttunut parempaan suuntaan.

Päinvastoin, tänä päivänä on pakko säästää kaikesta.

Vanhan perinteen mukaan aloitetaan sairaista ja heikoista.


torvinenharry@gmail.com







maanantai 17. marraskuuta 2025

MARRASKUUN LEMPEÄ VALO

Mikään ei loista niin kirkkaasti, 
kuin valonsäde, joka heijastuu 
kuuraisen havun pinnasta
marraskuussa.


Marraskuun valo on herkkää ja sitä jaetaan pienin annoksin. 

Hauras valoharso kuusenoksien keskeltä kutsuu kulkijaa. 

Oikeaa hetkeä odottava  kulkee viistoon kuin lempeä marraskuun valo, kuuntelee ja havaitsee pienet liikkeet. 



Puukiipijä on tarrannut petäjän kylkeen kuin siinä olisi universumin keskus. 

Ehkä onkin, ajattelee hitain askelin kulkeva. 

Onhan siinä puussa kaikki mitä pieni lintu tarvitsee. 




Elämään on saatava ote ja löydettävä samalla tavoin sen ydin. 

Mikä se onkin. 

Pieni puukiipijä ymmärtää elämästä riittävästi. 

Siinä on kaikki, mitä täällä pärjäämiseen tarvitaan. 




Marraskuu annostelee valon kuin vaativa elokuvaohjaaja. 

Se mihin valokiila osuu, on hetken kuin kaikkeuden keskus. 

Mikään ei loista niin lempeästi, kuin valonsäde, joka heijastuu kuuran pinnasta marraskuussa. 

Siinä hetkessä elämä iskee silmää kulkijalle. 

On tunne, kuin kohtaisi jotain läpeensä tuttua ja turvallista. 




Samalla katselee suoraan silmiin jotain hallitsematonta. 

On saapunut sinne, mistä lähti.

Silloin, kun valonsäde osui ensi kerran silmään.

Herätti kokemaan.



Metsässä hetken käveltyään ja nähtyään pienen puukiipijän elämänvoiman. 

Otteen elämästä.

On kuin se kannattelisi suurta mäntyä otteessaan. 

Jälkeenpäin ihmettelee, miksi ei mennyt aiemmin. 

Tai kävisi useammin. 




Koettuaan marraskuun lempeän valon.

Kietoutuessaan sen ymmärtävään hyväksyntään.

Ymmärtää. 

Jälkeenpäin ihmettelee.

Miten niin vähästä voi olla niin onnellinen.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



torvinenharry@gmail.com




sunnuntai 9. marraskuuta 2025

ELÄMÄNTARINA - IHMISEN TARINA



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Istuin nuotiokivien ääressä hiljaisena kesäaamuna.

Tuuli räplätti haavan lehdissä.

Tummia pilviä liikkui järven takana vaaran yli.

Kuukkeli pomppi kanervikossa. 

Oli rauhallista, 

sulauduin hiilloksesta lipuvaan savuun.

Kahvimuki unohtui käteeni,

tunsin virran sisälläni. 

Nuotion kivikehästä puhaltava tuulenvire,

kuin viesti menneisyydestä.

Tuhansien tarinoiden kivikehästä puhalsi alkutuuli.





KIVIHEHÄN KERTOMAT TARINAT

Tällaisilla paikoilla tarinat jatkuivat.

Täällä selvittiin, 

tehtiin ruokaa.

Kerrottiin päivän tapahtumat. 

Iltaisin jaettiin eväät. 

Oli paljon jaettavaa.

Ei ehkä aineellista jaettavaa kuin yhdelle aterialle.

Mutta elämän antamaa yllin kyllin.

Oli elämän virta.

Alkutuuli, joka puhalsi tämän kivikehän sisältä. 

Täältä tarinat alkavat ja kerran päättyvät.

Sieltä kuuluu vieläkin kysymys:

"Onko teillä mitään syötävää"?

Siellä eväät eivät lopu koskaan, eivätkä tarinat. 

Niitä jaetaan vielä tänäänkin. 

Niillä kivillä annettiin eväät, 

jotka jakamatta on pian syöty.

Mutta jakamalla ne eivät koskaan lopu.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Hän katseli minua hiljakseen ja pyysi kyytiä. 

Sanoi menevänsä tutkimuksiin.

Omalla autolla ei voisi mennä, mutta jos minä veisin, niin ei tarvitsisi taksia tilata.

Suostuin heti, oli vapaapäivä ja mukava lähteä ajelemaan.

Ajattelin myös tarinoita. 

Tiesin että hän kantoi sisällään tarinapakkia.





AJOMATKA TARINAKIVILLE

Olin odottanut tätä hetkeä, 

mutta en tällä tavalla. 

Tarinahetkeä ilman kiirettä.

Alkutuulta nuotiokivillä. 

Aikaa jutella, 

kun turha hosuminen on noukittu pois, 

kun osat on jaettu.

Enää ei ole tarvetta esittää mitään. 

Siellä missä alkutuuli puhaltaa, voi olla rehellinen.





TARINATULILLA

Tarinakivet ovat siellä, missä kaksi ihmistä kohtaa ilman naamioita.

Ei niitä savussa voisi pitääkään. 

Siellä on turvassa muutenkin.

Tarinatulilla ollaan viimeisellä rannalla. 

Vene odottaa jo.

Näyttää, että perätuhdollakin istuisi jo odottaja. 

Nyt on tarinat kerrottava.

Nyt on aika.

Alkutuuli puhaltaa kivikehästä.




Matkalla vanha ystäväni kertoi tutkimuksista joihin oli menossa. 

Pelkona oli, että sairaus olisi levinnyt.

Juttelimme siitä, kuinka monet sairaudet voidaan parantaa leikkauksella tai hoidoilla, jotka ovat nykyisin tehokkaita.

Ellei tauti ole levinnyt, niin se on usein parannettavissa.

Emme puhuneet sairaudesta sen enempää. 

Mitäpä siitä, jätettiin lääkärien huoleksi.





JUURET ELÄMÄN MYRSKYTUULISSA

Aloin kysellä hänen elämänsä tarinoita. 

Miten tähän on tultu. 

Mikä kuljetti läpi vuosien ja karikoiden.

Mistä löytyi voima selvitä yli vaikeiden aikojen.

Minkälaiset olivat juuret?

Ne, joista hän imi voiman taistella elämän myrskytuulissa. 

Pysyä pystyssä, siinä missä moni isompikin puu 

rytinällä kaatui.





TARINANKERÄÄJÄ

Olen tarinankerääjä. 

Poimin niitä kuin poimuri mustikoita.

Kerään kuin hilloja korpisoilta,

Tai vaeltaja karpaloita hallasuolta.

Säilön kaikki tarinat. 

Rakastan niitä hellästi. 

Järjestän ne mieleni hyllyihin ja säilön kellareihin.

Kuin vanhat valokuvat, hillopurkit, tai vinyylilevyt.





ELÄMÄN TIMANTIT

Olen myös tarinansäilöjä, kuin talvikätköjä tekevä orava. 

Rikas mies, mutta omaisuuteni on arvotonta monille.

Niille joille kaikki mitataan mammonassa.

Niille tarinat ovat arvokkaita, jotka tietävät enemmän. 

Niille, jotka ymmärtävät, että kaikki perustuu tarinaan.

Sellaisille ihmisille ne rikkaudet ovat säihkyviä helmiä, kalliita jalokiviä.

Hiottuja timantteja, jotka ovat syntyneet elämän paineissa.

Samalla tavoin kuin aidot timantitkin.





YHTÄÄN TARINAA EN UNOHDA

Olen kuullut elämäni varrella monta tarinaa.

Mutta en yhtään aitoa tarinaa, joka on tylsä, arvoton, joutava ja pois heitettävä. 

Ihmisen tarina on aina arvokas.

Mittaamattoman arvokas. 

Korvaamattoman arvokas. 

Kukaan toinen ei voi elää, kertoa sinun tarinaasi.

Yhtään niistä tarinoista, joita olen kuunnellut en ole unohtanut.

Vaikka kaikkia en enää muista.

Ne elävät mieleni kammioissa ja tulevat joskus todellisuuteen. 

Usein valvotun yön vieraina. 

Muistoina, jotka elävät alkutuulessa.






ÄLÄ ANNA PERIKSI

Usein ne tarinat kertovat minulle, että näin me ennenkin selvittiin. 

Kyllä sinäkin selviät samalla tavoin loppuun asti.

Älä anna periksi, sillä vain sinä voit kertoa oman elämäntarinasi.

Mutta vain elämällä läpi sen.

Alkutuuli puhaltaa niille, jotka ovat riittävän herkkiä.

Niin että riittävät tuntemaan kosketuksen.

Kuulemaan hiljaisen huminan.





ONNELLINEN TARINAMIES

Matkamme sairaalaan loppui liian pian. 

Jätin vanhan, lempeän ystäväni siihen pihaan. 

Hän kertoi tutkimuksissa menevän koko päivän ja tulevansa kotiin illalla.

Ajelin kotiin ja pohdin tarinoita, joita olin kuullut. 

Koko matkan olimme puhuneet. 

Minä kysellen ja kuunnellen. 

Hän kertoen. 

Kaiken olin säilönyt muistiini. 

Olin onnellinen tarinankerääjä.




ELÄMÄN OMA TARINA

Kuin Veikko Huovisen novellin hamsteri.

Varastot täynnä, säilöttynä käyttöä varten. 

Niistä riittäisi moneen tilanteeseen.

Elämäntarina on aina arvokas.

Ihmisen Tarina.



torvinenharry@gmail.com


YLI KULKEVAT POLUT


Rantakalliolle maatunut nuotio,

märät, mustuneet hiilet.

Tarina tulesta.      


        Roihusta, loisteesta,

        kulkijan levosta.


Tulesta, 

kohmeesta käsissä.

Tulesta, 

illan hämärässä.

Tulesta,

rannan hehkussa.


       Lämmöstä, loisteesta,

       hiljaa hiipuvasta.


Sammaltui hiillos.

Yli kulkivat polut.

Löysin kosteat kekäleet.


       Kourani musta,

       kivusta, kaipauksesta.


Harry Torvinen


Kirjoitin ja julkaisin tämän blogin ensimmäisen kerran 16.12.2013








sunnuntai 2. marraskuuta 2025

HIPAISUSTA OTETAAN - SENSITIIVINEN KOSKETUS

 



Sormen hipaisu ihoon pysäytti liikkeen ja palautti tilanteen normaaliksi. 

Jälkeenpäin ymmärsin, että tuo yksi herkkä kosketus sai pääni kääntymään suoraan ja samalla muuttui koko loppuelämäni suunta. 

Myöhemmin sain kuulla, että kosketusta kutsutaan sensitiiviseksi. Tuo sana tarkoittaa muunmuassa herkkää, tunteellista, arkaa ja vastaanottavaista. 

Sensitiivisen vastakohdat puolestaan ovat tyly, tunteeton, karkea ja epäherkkä.

Merkillistä, että tuo sensitiivinen kosketus voi dystonian alkuvaiheessa pysäyttää pakkoliikkeen. 

Näin käy varsinkin servikaalisessa dystoniassa, eli niskalihaksiin kohdistuvassa dystoniassa.

Sen ensimmäinen oire on usein pään vääntyminen johonkin suuntaan.




Kevyt hipaisu leuan tai posken ihoon riitti aluksi palauttamaan pään suoraan. 

Tuo sensitiivinen kosketus toimi aikansa, kunnes sairaus eteni, eikä vääntö enää pysähtynyt kuin olkapäähän.

Menin heti ensimmäisten oireiden ilmaannuttua työterveyslääkärille ja sain kuulla vaivani olevan varsin erikoisen. 

Ortopediltä sain neuvon säätää auton istuimia, mikä oli sinänsä asiallinen ohje, mutta ei auttanut niskojen vääntöön. 

Se paheni ja vaikeutui sietämättömäksi, kunnes lopulta sain oikean diagnoosin perinteisen parin vuoden jälkeen.





Olen toisinaan pohtinut ajatusta, että oireeni olisi tunnistettu heti ja olisin saanut sairauteen oikeaa ja toimivaa hoitoa. 

Olen lukenut useinkin asiantuntijoiden arvioita siitä, että dystonian hoidot tehoavat sitä paremmin, mitä aikaisemmin ne aloitetaan.

Tosin huomasin päästyäni lopulta dystonian hoitoihin julkisen sairaanhoidon puolelle, ettei tämän sairauden hoitoon tunnu riittävän resursseja kuin suurten paikkakuntien sairaaloilla. 

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta 

Eikä sitä löydy aina sieltäkään, koska dystonia on melko harvinainen sairaus, vaikka onkin kolmanneksi yleisin liikehäiriösairaus. 

Dystonioita on kuitenkin niin monenlaisia ja jokaisen hoitaminen hieman erilaista.

Dystonian hoitoihin annettavat botuliinipistokset auttavat joillakin hyvin ja toisilla heikommin, joillakin ne eivät auta yhtään. 





On myös kysymys pistävän lääkärin ammattitaidosta löytää dystonian aktivoimat lihakset.

Varsinkin julkisella puolella hoidot ovat usein niin lyhytkestoisia, ettei siinä ajassa välttämättä ehdi löytää dystonian aktivoimia lihaksia. 

Niinpä pistokohdat joskus katsotaan päätteeltä, missä kerrotaan edellisten pistosten lihakset. 

Ongelma on kuitenkin siinä, että dystonia vaihtaa lihaksia ja löytyy usein eri paikasta kuin edellisillä pistokerroilla.

Tästä syystä tulisi dystonian botuliinihoidoissa käyttää aina apuna esimerkiksi emg-laitetta. 


Sensitiivinen tarkoittaa herkkää, vastaanottavaista, 

tunteellista, altista, herkkätunteista ja arkaa.



DBS-hoito eli syväaivostimulaatio on toinen vaihtoehto dystonian hoidoissa yleisessä sairaanhoidossa. 

Syväaivostimulaatio auttaa toisinaan paljon ja joskus vähemmän, mutta yleensä aina jonkin verran. 

Vaikeiden oireiden edessä tämä vaihtoehto on täysin ymmärrettävä ja moni on saanut avun leikkauksesta.

Kolmaskin hoitomuoto on kyllä olemassa, mutta tuo hoito ei kuulu viralliseen sairaanhoitoon. 

Tätä hoitomuotoa kutsutaan liiketerapiaksi ja siinä on johtava asiantuntija tohtori Joaquin Farias, neurotieteilijä, tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut dystonian liiketerapiaan.

Netistä löytyy tietoa liiketerapiasta hoitomuotona, joten kannattaa olla omatoiminen etsijä.





Uskon, että dystonian alkuperä  omalla kohdallani löytyy alusta ja kiertyy sinne sensitiiviseen. 

Sensitiivinen on herkkä, vastaanottavainen, tunteellinen, altis ja herkkätunteinen.

Hyviä ominaisuuksia monissa tilanteissa. 

Sisältävät ehkä kuitenkin myös alttiuden dystonian kaltaiselle sairaudelle joissain tapauksissa.

Dystonia on kenties joillekin sen vastapuoli, mikä useimmiten antaa elämään paljon iloa ja kokemisen voimaa.

Herkkyys on mielestäni avainsana tässä sairaudessa ainakin monille.

Dystonia on yllättävän usein herkkien ja kilttien sairaus.






Omalla kohdallani olen saavuttanut jonkinlaisen tasapainon botuliinihoidoista ja monipuolisesta liikunnasta.

Voimakkain toipuminen kohdallani alkoi, kun löysin dystonian hyvin tuntevan neurologin, joka osasi etsiä dystonian aktivoimat lihakset.

Hoidot toimivat hyvin ja kuntouduin työelämään.

Pidin välillä puolentoista vuoden tauon hoidoista ja palasin niihin dystonian oireiden vaikeutuessa.

Nyt käyn taas botuliinihoidoissa ja pidän kuntoani mahdollisimman monella tavoin yllä.






Ensimmäinen oivallukseni pian dystoniaan sairastuttuani oli, että tämä vaatii ihmiseltä itseltään paljon tahtoa ja tekemistä.

Oikeastaan enemmän kuin terveeltä, mikä on sinänsä paradoksaalista.

Muuten tähän liikehäiriösairauteen ei ole oikeastaan tarjolla muuta kuin pikahoitoja tai DBS-leikkaus.

Vaikka esimerkiksi pitkäkestoinen ja jäntevä liiketerapia voisi olla monelle se ratkaiseva ja kuntouttava hoito. 



torvinenharry@gmail.com
Maalaus Marja Kesti-Torvinen©