SITKEÄ ELÄMÄ

Sade

Sade alkaa hiipimällä, 

jatkaa tasaisella ropinalla.

Tulee kuin juosten 

viimeisen kierroksen.

Pauhaa kuin puhuja hetken,

lopettaa lauseen kesken.

Räystäälle tippuva pisara,

sateen hiljainen tarina. 

Tasainen nopahdus.

Uni

Neljältä herään uneen,

joka ei lopu koskaan. 

Se vaikuttaa sarjalta, 

tuntuu yllättävältä.

Leikkaa viimeisen kuvan.

Seestyneen tunnelman.

Sulkee tarinan oven.

  Unen onnellisen.

Sopusointu

Merkillistä ja toisaalta luontevaa.

Elämä hakee toimivaa kohtaa.

Kuin ihmiseen olisi luotu sisäinen vaisto.

Kyky etsiä sopusointua. 

 Löytää tila, 

  jossa jaksaa.

Elämä

Elämä on sitkeä laji.

Luotu kestämään paljon. 

Etsimään tapoja selvitä.

Löytää ne, 

rikkoa kaava. 

Päästää vapaaksi.

Antaa tilaa. 

Elämälle.

 Elämisen arvoiselle.

Hyvät puolet

Kaikessa on hyvät puolensa.

Myös siinä, että 

liikuntakyky rajoittuu. 

Keho ei enää tottele. 

Ei päätä itse liikkeistä.

On kuitenkin olemassa. 

Voi löytää erilaista.

Sellaista, mitä ennen.

  Ei ehtinyt löytää.

Arvio

Ihmisen ymmärrys 

ei aina riitä 

toisen vaivoihin. 

Oma elämä voi olla 

niin taakoitettu.

Kaipaa oravanpyörää.

Vaikka halusi pois.

Ei näe tilanteen sisälle.

Näkee haluamansa.

Ja siksi.

Arvioi väärin.

Orja

Tapasin luontopolulla sattumalta kulkijan.

Hän kertoi olleensa 

kerran elämässään

hyvin vauras. 

Nosti suurta palkkaa

omisti kaiken sen, 

mitä oli halunnut.

Työtehtävät kuitenkin 

stressiä ja kuormia.

Ne uuvuttivat.

Imivät sisältä,

jättivät kuoren.

Kaikki se, 

mikä ulospäin 

näytti eheältä.

Olikin haurasta kulissia. 

Hän koki olevansa.

Vain orja.

Näemme sen

Kulkija kertoi ajatelleensa.

Saisipa olla hetken vapaa.

Syrjäytynyt ja työtön.

Vapaana tästä paineesta.

Ainaisesta kiireestä.

Elämä kuuli toiveet.

Käänsi kohtalon.

Hän menetti omaisuutensa.

Lopulta sairastui.

Silloin ymmärsi 

syrjäytyneen elämän.

Koki ja näki sisältä. 

Ei käsittänyt ennen.

Terveys on sairaalle muisto.

Sellaisia me useimmat olemme. 

Näemme sen.

  Mikä itseltä puuttuu.

  

Matkamuisto

  

Elämä lainasi,

sairaus palautti.

Näytti sen.

Ajan lainauksen.

Luuli omistajaksi,

luonnehti terveeksi.

Huomasi erehdyksen.

Sairaus näytti sen. 

Rajallisen ajan

luonnollisen tilan.

Terveys on muistoissa.

Kuin valokuva albumissa.

Ajalta.

  Muistona matkalta.

  

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

torvinenharry@gmail.com

HERKÄKSI SYNTYNYT - VAHVAKSI KASVANUT

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

Minulle on ollut löytöretki sisäiseen maailmaan kohdata oma herkkyyteni.

Vähitellen sen tunnistaa vahvuudeksi.

Uskon siihen, että ihminen voi kasvaa vahvaksi herkäksi.

Siitä olen varma, että herkällä on vivahteikas ja mielenkiintoinen elämä.

Olipa se kuinka vaikea tahansa. 

Eräs dystoniaa sairastava kirjoitti ja kertoi, että tunnistaa herkästi stressin vaikutuksen sairautensa oireisiin.

Erityisesti jäin ajattelemaan lausetta, jonka hän kirjoitti: 

”Olen kiltti ja erityisen herkkä tuntemaan toisten ihmisten tunteita ja tunnelmia.” 

Paljon sanottu yhdessä lauseessa.

Paljon myös itseltä vaadittu.

Toisten tunteiden kokeminen omien lisäksi.

Herkkä peilaaja tekee niin ja uupuu.

Mielestäni siinä on kiteytettynä lukuisten erityisherkkien kokemus itsestään. 

Voisin olla aivan hyvin itsekin tuon tekstin kirjoittaja. 

Tämä asettaa ihmisen erityisherkkyyden tuntumaan tai kokonaan sisälle.

Yksi puoli asiassa on, että erityisherkkä ihminen on alttiimpi joillekin sairauksille.

Joissain tapauksissa myös dystonialle. 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Uskon myös sen, etteivät kaikki dystoniaa sairastavat ole erityisen herkkiä. 

On monenlaista dystoniaa, enkä halua yleistää tai leimata ketään. 

Tämä on vain yhden ihmisen pohdintaa, ajatuksia ja tuntemuksia, kuultua ja koettua.

Minulle on ollut löytöretki sisäiseen maailmaan kohdata oma herkkyyteni.

Vähitellen sen tunnistaa vahvuudeksi.

Uskon siihen, että ihminen voi kasvaa vahvaksi herkäksi.

Siitä olen varma, että herkällä on vivahteikas ja mielenkiintoinen elämä.

Olipa se kuinka vaikea tahansa. 

Lapsena minulla oli leikki, jota en väsynyt leikkimään. 

Tuohon peliin tarvittiin vain kirjan kokoinen peili. 

Asetin peilin vatsaani vasten, astuin kynnyksen päälle ja katsoin peiliin.

Siitä heijastui seinän yläosa ja katto. 

Minusta tuntui, että seuraava askel olisi pudotus alas tyhjyyteen. 

Aina kun astuin askeleen, se oli kuin pelon ylitys.

Askel tuntemattomaan.

Vatsassa tuntuva pyörre kohosi ja päässä tuntui pelottava huimaus. 

Tajunta kävi häilyväksi ja pelko kulki kehon läpi. 

Tietoisuus siitä, että pystyin lopettamaan leikin itse, teki pelistä huumaavan.

Näen yhä tänään tuon huoneen, kaksi ovea vastakkain, pitkä räsymatto välissä, ovensuussa poika. 

Huoneen läpi on kuljettava, mutta matka yli kynnysten oli pelottava, tuntematon tila. 

Elämän peilaajan matka.

Kirjoittajana ja ihmisistä kiinnostuneena olen kuullut monta tarinaa elämäni aikana. 

Olen saanut kuulla useita tarinoita ihmisiltä, jotka ovat kokeneet kovia aikoja elämässään. 

Olen kuullut ja oppinut, ettei kärsimys välttämättä tee ihmistä paremmaksi.

Usein se kuitenkin muuttaa ihmistä ainakin hieman ymmärtäväisemmäksi. 

Moni sairauden osaa kantanut on halunnut myös jakaa tarinansa toisille. 

Voimaksi ja vertaistueksi.

Mistä se lähtee, tuo herkkä peilaaminen ihmisiin ja ympäristöön.

Toisten tunteisiin, oleviin ja tuleviin. 

Voinko tehdä jotain, pohtii herkkä peilaaja.

Ajattelee, ettei haluaisi loukata tai pilata tunnelmaa.

Tai tuumii, tekikö jotain, mikä aiheutti kaiken. 

On aina olemassa syy olla onneton, jos sielu on alavireinen. 

Mutta kuka viritti sen, tai missä se valmistettiin.

Tuo soitin, jonka piti tulla elämän juhlaan toisten mukaan. 

Soida kauniina sointuna elämän musiikissa.

Mikä sen mykisti. 

Joutui kuuntelemaan muiden soittoa.

Ettei loukkaisi vahvempiaan ja särkisi säveltä. 

Kenen sopimaa säveltä?

Kuka sen ensimmäisen kritiikin kippasi niskaan.

Sammutti soiton. 

Ehkä sieltä löytyy syy ja seuraus. 

Väänsikö se voimat ja käänsi elämän suunnan.

Kehitti lopulta sairauden, liikehäiriön tai jonkin muun.

Entä jos etsisi, 

vaikka sattuisi.

Löytäisi sen,

elämään kiertyneen.

Tunnustelisi,

herkästi pitäisi. 

Irti päästäen.

Astuisi askelen.

torvinenharry@gmail.com

KESÄN TARINA

Olin niin onnellinen kesällä.

Että unohdin sen päättyvän. 

Onneksi syksy ei unohtanut. 

Se saapui ja kertoi kaiken.

Mikä kesältä jäi sanomatta.  

Ehkä kesällä oli niin kiire.

Ja vähän aikaa. 

Niin monta kukkaa kasvattaa.

Niin paljon elämää herättää.

Kokemaan tämä ihme.

Niin paljon kauneutta tuoda maailmaan. 

Että kaikki tietäisivät.

Kuinka suloinen suvi on. 

Tai ehkä kesä kertoi omalla tavallaan. 

Piti vain ymmärtää sen sanoma. 

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

Ethän ole surullinen.

Kesä kysyi ja hymyili aurinkoisesti. 

Saithan niin paljon.

Sait kokea koko kesän.

Elää heräävän aamun. 

Sait kokea ne kaikkein herkimmät hetket.

Ne, joiden kulta täytti koko suuren veden. 

Valaisi sydämen jokaisen sopukan. 

Näit, kuinka valo väikkyi veden pinnalla.

Joutsenperhe lipui kaislikossa. 

Olit yksin järvellä silloin.

Kuin omistaisit kaiken. 

Ja saitkin omistaa. 

Samalla tavoin, kuin kaisla.

Joka taittuu tuulessa.

Painuu aalloissa veteen.

Omistaa koko järven tarinan.

 

Tai linnun sulka.

Joka kulkee lounatuulen vireessä.

Kuin purjeena. 

Näyttää ajelehtivan.

Omistaa joutsenen tarinan. 

Sen pitkät lennot.

Muutot yli metsien, soiden ja suurten vesien. 

Vaikka se jää tänne.

Eikä koskaan nouse siiville.

Osana suurta lintua. 

Osana sen tarinaa. 

Se on silti osa sitä.

Niin sinäkin jäät osaksi tarinaa. 

Tämän suuren veden tarinaa. 

Tämän kesän tarinaa. 

torvinenharry@gmail.com

KUVA JONKA SAIN

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

Istuin nojatuolissa ja painoin päätäni selkänojaan. 

Vaikka painoin pääni täydellä voimalla tuolin kankaaseen ja käytin kaiken tahdonvoimani, se ei auttanut. 

Pääni heilui kuin levoton oksa rantatuulessa. 

Oli  jo aamuyö, mutta en ollut saanut unta. 

Makuulla pääni heilui tyynyllä sivulta toiselle. 

Pahinta oli, etten tiennyt mistä tuo liike ja vääntö tuli, tai mikä aiheutti tämän oudon oireen. 

Olinhan käynyt työterveyslääkärillä, joka totesi, että onpas erikoinen oire. 

Ortopedi neuvoi säätämään auton istuinta, kun ei löytänyt tutkimuksissa syytä oireisiin. 

Kaikki oli alkanut niin hiljaa ja varoen, ettei se alkuun tuntunut kuin hipaisulta. 

Pääni lähti kesken työmatkan kääntymään sivuun. 

Kosketus sormella leukaan riitti pysäyttämään liikkeen ja palauttamaan pään suoraan. 

Oire palasi kuitenkin sitkeästi ja alkoi kuin huomaamatta voimistua. 

Vähitellen se muuttui väännöksi, toi kivun ja toisinaan myös pään liikkeen sivuille. 

Istuin yön pimeinä hetkinä siinä nojatuolissa ja ajattelin, että olin umpikujassa. 

Mietin, oliko koko loppuelämäni tällaista. 

Siinä hetkessä mieleeni pujahti jostain kuva kesäaamusta järven rannalla. 

Ehkä se kuva tuli mielestäni muistuttamaan, että jotain kaunista on aina olemassa.

Odottamassa jossain, vaikka elämä sillä hetkellä tuntuisi olevan umpikujassa. 

Herätin rakkaan vaimoni ja vaikka oli aamuyö, hän otti minut syliin ja me itkimme yhdessä. 

Itku tuli syvältä ja puhdisti mielestä paljon pelkoja. 

Juttelimme vielä ja päätimme, että lähden uudelleen etsimään syytä näihin outoihin oireisiin.

Enkä luovuta, ennen kuin syy niihin selviää.

Tuosta yöstä on nyt yli kaksitoista vuotta. 

Parin vuoden epätietoisuus päättyi, kun sain lopulta syyn pään liikkeisiin ja vääntöihin. 

Servikaalinen dystonia diagnoosi vei minut matkalle, josta kirjoitin kirjan Tuntematon dystonia - Vääntynyt elämäni. 

Olen tänä kesänä saanut elää kuin siinä kuvassa, jonka mieleeni sain silloin kerran nojatuolissa. 

Olen saanut kesän varhaisina aamuina mennä järven rannalle ja työntää soutuveneen vesille. 

Järvellä soudellessani ja kalastaessani olen kokenut sellaisia onnen hetkiä kuin elin pikkupoikana saman järven vesillä. 

Kenties tuo kesäinen kuva järven rannasta tuli mieleeni rohkaisuna siitä, ettei mikään täällä ole lopullista.

Kaikki voi muuttua myös parempaan suuntaan. 

Toivon, että joku vastaavassa tilanteessa oleva saa voimia tästä kokemuksesta. 

Tämä servikaalinen dystonia, neurologinen liikehäiriösairaus on yhä mukana elämässäni. 

Tällä hetkellä se on taas aktiivisempi ja muistuttaa minua kesän huikeista hetkistä. 

Raikkaista tuulista järvellä, soudellen, luontoa kuvaten ja kalastellen.

Monista upeista hetkistä paikallisessa kahvilassa karaokea laulaen, tanssien ja jutellen. 

Niitä hienoja hetkiä voin elää mielessäni yhä vielä ja saan niistä voimaa. 

Ensi viikolla olen menossa dystonian hoitoihin neurologille. 

Saan dystonian aktivoimiin lihaksiin botuliinia pistoksina.

Ne lieventävät vääntöjä ja kipuja taas muutamaksi kuukaudeksi. 

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

torvinenharry@gmail.com