tiistai 25. marraskuuta 2025

POLKU PALAA JUURILLE




Pisara ajatusten vellovassa meressä. 

Pieni pisara, mutta aina sen toivoisi olevan erilainen. 

Hieman toisenlainen, kuin kaikki muut. 

En silti siihen millään tavalla pyri, mahdotonta se ehkä olisikin. 

Mutta en pääse eroon siitä mahdollisuudesta, että sillä olisi jollekin merkitystä. 

Pisarakin on ehkä liian suuri vertaus. 

Ovathan universumin mitassa kokonaiset kansakunnat vain pisara meressä. 

Kuitenkin jotain, mitä tekijä halusi ilmaista tekonsa kautta.

Sen tuominen ja antaminen on merkittävää. 





Tavallinen tarina on aina erilainen tarina. 

Oma tarina ja sen kertominen on jokaisen oma päätös.

Niin kauan kuin voi valita, miten sen käyttää. 

Kun voi valita, on vielä mahdollisuus, se kannattaa käyttää. 

Joskus voi pohtia, miksi vaikeni. 

Valitsi sen.

On ehkä vaikeinta kaikesta. 

Myöntää, että vaikeni tietoisesti. 

Että vaikeni kätkeäkseen itselleen ja itseensä.

Kätki jotain, mikä jää tänne. 

Avaamalla ja antamalla olisi voinut saada sen. 






Siksi olen kirjoittanut tätä blogia yli kaksitoista vuotta. 

Olen uskonut ikiaikaisen neuvon jakamisen mahdollisuudesta.

Myös koetun ja eletyn kertomisesta. 

Lopultakin aikaa on aina vähän ja se päättyy pian. 

Nyt on tehtävä se, minkä kokee olevan riittävän vähäistä ja olematonta. 

Merkittävää vain pienelle ihmiselle. 

Mikä se jokin on, sen tietää sydämessään, kun on mahdollisuus. 






Navastaan ihminen ei pääse eroon ja sen ympärillä on pyörittävä, halusi tai ei, esitti tai ei. 

Sieltä jokainen on kerran elämän virran saanut ja kasvanut ilman omaa ansiota. 

Lahjaksi se kaikki on saatu, ilman sitä ei olisi antajaakaan. 

Siksi on hyvä jakaa eteenpäin ja luottaa siihen, että näin elämä jatkuu. 

On valinta päättää, ettei patoa itselleen jotain, mikä on tarkoitettu virtaamaan vapaana. 

Aina jotain itselle omiva tuhoaa jotain ainutlaatuista.

Jotain, mitä ei voi enää koskaan palauttaa. 






Yli kaksitoista vuotta sitten sain dystonia-nimisen liikehäiriösairauden diagnoosin. 

Tiesin jo silloin, että tämä sairaus, aivojen liikesäätelyn häiriö, oli kulkenut kanssani mahdollisesti koko elämäni ajan. 

Silloin kun tämä sairaus sai nimen, se asettui omaan tilaansa.

Kategoriaan, jossa marginaalisairaudet majailevat. 

Vähän tutkittu sairaus, koska ei koske kovin suurta väestönosaa. 

Kaikki viralliset hoidot dystoniaan on keksitty toisten, suurempaa ihmismäärää koskevien sairauksien hoidon tutkimisen yhteydessä. 





Dystonia unohdettaisiin mieluusti kokonaan. 

Lakaistaisiin rikkakihveliin tai ajeltaisiin robotti-imurilla pois. 

Dystonian hoidoista mieluusti säästetään pidentämällä botuliinin pistosaikoja ja poistamalla vanhemmat sairastavat takaovesta. 

Pois silmistä, sulkemalla johonkin olemaan hiljaa ja vääntymään itsekseen, herättämättä huomiota. 

Dystoniaa sairastavien järjestötkään eivät kovin suurta ääntä pysty pitämään edustamiensa sairaiden kohtelusta. 

Näin on ollut ainakin näiden vuosien aikana, kun olen tämän sairauden myötä seurannut niiden toimintaa ja ollut itsekin mukana jonkin verran. 

Tosin paljon hyvää ne jäsenilleen pyrkivät tekemään. 

Mahdollisuudet ovat tietysti rajalliset pienen sairasryhmän järjestöillä. 






Välillä tuntuu kyllä, että liian positiivinen kuva hoidoista ja sairaiden tilanteesta annetaan. 

Olisi hyvä kertoa myös ongelmista hoitojen saamisessa ja sairastavien vaikeista tilanteista ihan rehellisesti ja suoraan.

Näistä asioista kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten.

Tilanne ei ole muuttunut parempaan suuntaan.

Päinvastoin, tänä päivänä on pakko säästää kaikesta.

Vanhan perinteen mukaan aloitetaan sairaista ja heikoista.


torvinenharry@gmail.com







maanantai 17. marraskuuta 2025

MARRASKUUN LEMPEÄ VALO

Mikään ei loista niin kirkkaasti, 
kuin valonsäde, joka heijastuu 
kuuraisen havun pinnasta
marraskuussa.


Marraskuun valo on herkkää ja sitä jaetaan pienin annoksin. 

Hauras valoharso kuusenoksien keskeltä kutsuu kulkijaa. 

Oikeaa hetkeä odottava  kulkee viistoon kuin lempeä marraskuun valo, kuuntelee ja havaitsee pienet liikkeet. 



Puukiipijä on tarrannut petäjän kylkeen kuin siinä olisi universumin keskus. 

Ehkä onkin, ajattelee hitain askelin kulkeva. 

Onhan siinä puussa kaikki mitä pieni lintu tarvitsee. 




Elämään on saatava ote ja löydettävä samalla tavoin sen ydin. 

Mikä se onkin. 

Pieni puukiipijä ymmärtää elämästä riittävästi. 

Siinä on kaikki, mitä täällä pärjäämiseen tarvitaan. 




Marraskuu annostelee valon kuin vaativa elokuvaohjaaja. 

Se mihin valokiila osuu, on hetken kuin kaikkeuden keskus. 

Mikään ei loista niin lempeästi, kuin valonsäde, joka heijastuu kuuran pinnasta marraskuussa. 

Siinä hetkessä elämä iskee silmää kulkijalle. 

On tunne, kuin kohtaisi jotain läpeensä tuttua ja turvallista. 




Samalla katselee suoraan silmiin jotain hallitsematonta. 

On saapunut sinne, mistä lähti.

Silloin, kun valonsäde osui ensi kerran silmään.

Herätti kokemaan.



Metsässä hetken käveltyään ja nähtyään pienen puukiipijän elämänvoiman. 

Otteen elämästä.

On kuin se kannattelisi suurta mäntyä otteessaan. 

Jälkeenpäin ihmettelee, miksi ei mennyt aiemmin. 

Tai kävisi useammin. 




Koettuaan marraskuun lempeän valon.

Kietoutuessaan sen ymmärtävään hyväksyntään.

Ymmärtää. 

Jälkeenpäin ihmettelee.

Miten niin vähästä voi olla niin onnellinen.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



torvinenharry@gmail.com




sunnuntai 9. marraskuuta 2025

ELÄMÄNTARINA - IHMISEN TARINA



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Istuin nuotiokivien ääressä hiljaisena kesäaamuna.

Tuuli räplätti haavan lehdissä.

Tummia pilviä liikkui järven takana vaaran yli.

Kuukkeli pomppi kanervikossa. 

Oli rauhallista, 

sulauduin hiilloksesta lipuvaan savuun.

Kahvimuki unohtui käteeni,

tunsin virran sisälläni. 

Nuotion kivikehästä puhaltava tuulenvire,

kuin viesti menneisyydestä.

Tuhansien tarinoiden kivikehästä puhalsi alkutuuli.





KIVIHEHÄN KERTOMAT TARINAT

Tällaisilla paikoilla tarinat jatkuivat.

Täällä selvittiin, 

tehtiin ruokaa.

Kerrottiin päivän tapahtumat. 

Iltaisin jaettiin eväät. 

Oli paljon jaettavaa.

Ei ehkä aineellista jaettavaa kuin yhdelle aterialle.

Mutta elämän antamaa yllin kyllin.

Oli elämän virta.

Alkutuuli, joka puhalsi tämän kivikehän sisältä. 

Täältä tarinat alkavat ja kerran päättyvät.

Sieltä kuuluu vieläkin kysymys:

"Onko teillä mitään syötävää"?

Siellä eväät eivät lopu koskaan, eivätkä tarinat. 

Niitä jaetaan vielä tänäänkin. 

Niillä kivillä annettiin eväät, 

jotka jakamatta on pian syöty.

Mutta jakamalla ne eivät koskaan lopu.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Hän katseli minua hiljakseen ja pyysi kyytiä. 

Sanoi menevänsä tutkimuksiin.

Omalla autolla ei voisi mennä, mutta jos minä veisin, niin ei tarvitsisi taksia tilata.

Suostuin heti, oli vapaapäivä ja mukava lähteä ajelemaan.

Ajattelin myös tarinoita. 

Tiesin että hän kantoi sisällään tarinapakkia.





AJOMATKA TARINAKIVILLE

Olin odottanut tätä hetkeä, 

mutta en tällä tavalla. 

Tarinahetkeä ilman kiirettä.

Alkutuulta nuotiokivillä. 

Aikaa jutella, 

kun turha hosuminen on noukittu pois, 

kun osat on jaettu.

Enää ei ole tarvetta esittää mitään. 

Siellä missä alkutuuli puhaltaa, voi olla rehellinen.





TARINATULILLA

Tarinakivet ovat siellä, missä kaksi ihmistä kohtaa ilman naamioita.

Ei niitä savussa voisi pitääkään. 

Siellä on turvassa muutenkin.

Tarinatulilla ollaan viimeisellä rannalla. 

Vene odottaa jo.

Näyttää, että perätuhdollakin istuisi jo odottaja. 

Nyt on tarinat kerrottava.

Nyt on aika.

Alkutuuli puhaltaa kivikehästä.




Matkalla vanha ystäväni kertoi tutkimuksista joihin oli menossa. 

Pelkona oli, että sairaus olisi levinnyt.

Juttelimme siitä, kuinka monet sairaudet voidaan parantaa leikkauksella tai hoidoilla, jotka ovat nykyisin tehokkaita.

Ellei tauti ole levinnyt, niin se on usein parannettavissa.

Emme puhuneet sairaudesta sen enempää. 

Mitäpä siitä, jätettiin lääkärien huoleksi.





JUURET ELÄMÄN MYRSKYTUULISSA

Aloin kysellä hänen elämänsä tarinoita. 

Miten tähän on tultu. 

Mikä kuljetti läpi vuosien ja karikoiden.

Mistä löytyi voima selvitä yli vaikeiden aikojen.

Minkälaiset olivat juuret?

Ne, joista hän imi voiman taistella elämän myrskytuulissa. 

Pysyä pystyssä, siinä missä moni isompikin puu 

rytinällä kaatui.





TARINANKERÄÄJÄ

Olen tarinankerääjä. 

Poimin niitä kuin poimuri mustikoita.

Kerään kuin hilloja korpisoilta,

Tai vaeltaja karpaloita hallasuolta.

Säilön kaikki tarinat. 

Rakastan niitä hellästi. 

Järjestän ne mieleni hyllyihin ja säilön kellareihin.

Kuin vanhat valokuvat, hillopurkit, tai vinyylilevyt.





ELÄMÄN TIMANTIT

Olen myös tarinansäilöjä, kuin talvikätköjä tekevä orava. 

Rikas mies, mutta omaisuuteni on arvotonta monille.

Niille joille kaikki mitataan mammonassa.

Niille tarinat ovat arvokkaita, jotka tietävät enemmän. 

Niille, jotka ymmärtävät, että kaikki perustuu tarinaan.

Sellaisille ihmisille ne rikkaudet ovat säihkyviä helmiä, kalliita jalokiviä.

Hiottuja timantteja, jotka ovat syntyneet elämän paineissa.

Samalla tavoin kuin aidot timantitkin.





YHTÄÄN TARINAA EN UNOHDA

Olen kuullut elämäni varrella monta tarinaa.

Mutta en yhtään aitoa tarinaa, joka on tylsä, arvoton, joutava ja pois heitettävä. 

Ihmisen tarina on aina arvokas.

Mittaamattoman arvokas. 

Korvaamattoman arvokas. 

Kukaan toinen ei voi elää, kertoa sinun tarinaasi.

Yhtään niistä tarinoista, joita olen kuunnellut en ole unohtanut.

Vaikka kaikkia en enää muista.

Ne elävät mieleni kammioissa ja tulevat joskus todellisuuteen. 

Usein valvotun yön vieraina. 

Muistoina, jotka elävät alkutuulessa.






ÄLÄ ANNA PERIKSI

Usein ne tarinat kertovat minulle, että näin me ennenkin selvittiin. 

Kyllä sinäkin selviät samalla tavoin loppuun asti.

Älä anna periksi, sillä vain sinä voit kertoa oman elämäntarinasi.

Mutta vain elämällä läpi sen.

Alkutuuli puhaltaa niille, jotka ovat riittävän herkkiä.

Niin että riittävät tuntemaan kosketuksen.

Kuulemaan hiljaisen huminan.





ONNELLINEN TARINAMIES

Matkamme sairaalaan loppui liian pian. 

Jätin vanhan, lempeän ystäväni siihen pihaan. 

Hän kertoi tutkimuksissa menevän koko päivän ja tulevansa kotiin illalla.

Ajelin kotiin ja pohdin tarinoita, joita olin kuullut. 

Koko matkan olimme puhuneet. 

Minä kysellen ja kuunnellen. 

Hän kertoen. 

Kaiken olin säilönyt muistiini. 

Olin onnellinen tarinankerääjä.




ELÄMÄN OMA TARINA

Kuin Veikko Huovisen novellin hamsteri.

Varastot täynnä, säilöttynä käyttöä varten. 

Niistä riittäisi moneen tilanteeseen.

Elämäntarina on aina arvokas.

Ihmisen Tarina.



torvinenharry@gmail.com


YLI KULKEVAT POLUT


Rantakalliolle maatunut nuotio,

märät, mustuneet hiilet.

Tarina tulesta.      


        Roihusta, loisteesta,

        kulkijan levosta.


Tulesta, 

kohmeesta käsissä.

Tulesta, 

illan hämärässä.

Tulesta,

rannan hehkussa.


       Lämmöstä, loisteesta,

       hiljaa hiipuvasta.


Sammaltui hiillos.

Yli kulkivat polut.

Löysin kosteat kekäleet.


       Kourani musta,

       kivusta, kaipauksesta.


Harry Torvinen


Kirjoitin ja julkaisin tämän blogin ensimmäisen kerran 16.12.2013








sunnuntai 2. marraskuuta 2025

HIPAISUSTA OTETAAN - SENSITIIVINEN KOSKETUS

 



Sormen hipaisu ihoon pysäytti liikkeen ja palautti tilanteen normaaliksi. 

Jälkeenpäin ymmärsin, että tuo yksi herkkä kosketus sai pääni kääntymään suoraan ja samalla muuttui koko loppuelämäni suunta. 

Myöhemmin sain kuulla, että kosketusta kutsutaan sensitiiviseksi. Tuo sana tarkoittaa muunmuassa herkkää, tunteellista, arkaa ja vastaanottavaista. 

Sensitiivisen vastakohdat puolestaan ovat tyly, tunteeton, karkea ja epäherkkä.

Merkillistä, että tuo sensitiivinen kosketus voi dystonian alkuvaiheessa pysäyttää pakkoliikkeen. 

Näin käy varsinkin servikaalisessa dystoniassa, eli niskalihaksiin kohdistuvassa dystoniassa.

Sen ensimmäinen oire on usein pään vääntyminen johonkin suuntaan.




Kevyt hipaisu leuan tai posken ihoon riitti aluksi palauttamaan pään suoraan. 

Tuo sensitiivinen kosketus toimi aikansa, kunnes sairaus eteni, eikä vääntö enää pysähtynyt kuin olkapäähän.

Menin heti ensimmäisten oireiden ilmaannuttua työterveyslääkärille ja sain kuulla vaivani olevan varsin erikoisen. 

Ortopediltä sain neuvon säätää auton istuimia, mikä oli sinänsä asiallinen ohje, mutta ei auttanut niskojen vääntöön. 

Se paheni ja vaikeutui sietämättömäksi, kunnes lopulta sain oikean diagnoosin perinteisen parin vuoden jälkeen.





Olen toisinaan pohtinut ajatusta, että oireeni olisi tunnistettu heti ja olisin saanut sairauteen oikeaa ja toimivaa hoitoa. 

Olen lukenut useinkin asiantuntijoiden arvioita siitä, että dystonian hoidot tehoavat sitä paremmin, mitä aikaisemmin ne aloitetaan.

Tosin huomasin päästyäni lopulta dystonian hoitoihin julkisen sairaanhoidon puolelle, ettei tämän sairauden hoitoon tunnu riittävän resursseja kuin suurten paikkakuntien sairaaloilla. 

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta 

Eikä sitä löydy aina sieltäkään, koska dystonia on melko harvinainen sairaus, vaikka onkin kolmanneksi yleisin liikehäiriösairaus. 

Dystonioita on kuitenkin niin monenlaisia ja jokaisen hoitaminen hieman erilaista.

Dystonian hoitoihin annettavat botuliinipistokset auttavat joillakin hyvin ja toisilla heikommin, joillakin ne eivät auta yhtään. 





On myös kysymys pistävän lääkärin ammattitaidosta löytää dystonian aktivoimat lihakset.

Varsinkin julkisella puolella hoidot ovat usein niin lyhytkestoisia, ettei siinä ajassa välttämättä ehdi löytää dystonian aktivoimia lihaksia. 

Niinpä pistokohdat joskus katsotaan päätteeltä, missä kerrotaan edellisten pistosten lihakset. 

Ongelma on kuitenkin siinä, että dystonia vaihtaa lihaksia ja löytyy usein eri paikasta kuin edellisillä pistokerroilla.

Tästä syystä tulisi dystonian botuliinihoidoissa käyttää aina apuna esimerkiksi emg-laitetta. 


Sensitiivinen tarkoittaa herkkää, vastaanottavaista, 

tunteellista, altista, herkkätunteista ja arkaa.



DBS-hoito eli syväaivostimulaatio on toinen vaihtoehto dystonian hoidoissa yleisessä sairaanhoidossa. 

Syväaivostimulaatio auttaa toisinaan paljon ja joskus vähemmän, mutta yleensä aina jonkin verran. 

Vaikeiden oireiden edessä tämä vaihtoehto on täysin ymmärrettävä ja moni on saanut avun leikkauksesta.

Kolmaskin hoitomuoto on kyllä olemassa, mutta tuo hoito ei kuulu viralliseen sairaanhoitoon. 

Tätä hoitomuotoa kutsutaan liiketerapiaksi ja siinä on johtava asiantuntija tohtori Joaquin Farias, neurotieteilijä, tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut dystonian liiketerapiaan.

Netistä löytyy tietoa liiketerapiasta hoitomuotona, joten kannattaa olla omatoiminen etsijä.





Uskon, että dystonian alkuperä  omalla kohdallani löytyy alusta ja kiertyy sinne sensitiiviseen. 

Sensitiivinen on herkkä, vastaanottavainen, tunteellinen, altis ja herkkätunteinen.

Hyviä ominaisuuksia monissa tilanteissa. 

Sisältävät ehkä kuitenkin myös alttiuden dystonian kaltaiselle sairaudelle joissain tapauksissa.

Dystonia on kenties joillekin sen vastapuoli, mikä useimmiten antaa elämään paljon iloa ja kokemisen voimaa.

Herkkyys on mielestäni avainsana tässä sairaudessa ainakin monille.

Dystonia on yllättävän usein herkkien ja kilttien sairaus.






Omalla kohdallani olen saavuttanut jonkinlaisen tasapainon botuliinihoidoista ja monipuolisesta liikunnasta.

Voimakkain toipuminen kohdallani alkoi, kun löysin dystonian hyvin tuntevan neurologin, joka osasi etsiä dystonian aktivoimat lihakset.

Hoidot toimivat hyvin ja kuntouduin työelämään.

Pidin välillä puolentoista vuoden tauon hoidoista ja palasin niihin dystonian oireiden vaikeutuessa.

Nyt käyn taas botuliinihoidoissa ja pidän kuntoani mahdollisimman monella tavoin yllä.






Ensimmäinen oivallukseni pian dystoniaan sairastuttuani oli, että tämä vaatii ihmiseltä itseltään paljon tahtoa ja tekemistä.

Oikeastaan enemmän kuin terveeltä, mikä on sinänsä paradoksaalista.

Muuten tähän liikehäiriösairauteen ei ole oikeastaan tarjolla muuta kuin pikahoitoja tai DBS-leikkaus.

Vaikka esimerkiksi pitkäkestoinen ja jäntevä liiketerapia voisi olla monelle se ratkaiseva ja kuntouttava hoito. 



torvinenharry@gmail.com
Maalaus Marja Kesti-Torvinen©





perjantai 24. lokakuuta 2025

JUOSTEN JA KÄVELLEN DYSTONIASSA


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Vasta tänä päivänä ymmärrän, kuinka suuri merkitys liikunnalla ja minun kohdallani juoksemisella on ollut siinä, että selvisin dystoniaan sairastumisen alkuvuosista ja ensijärkytyksestä.

Ymmärsin sen kyllä jo silloin, kun sairastuin, tai oikeastaan oireet tulivat pinnan läpi ja vaikuttivat arkielämän tekemisiin.

Minun kohdallani se ensimmäinen, tyynen pinnan rikkonut värähdys tapahtui autossa työmatkalla. Tuo pinnan värähdys rikkoi koko elämäni tyvenet vedet kuin voima, joka levisi aalloiksi ja oli viedä mukanaan.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Onnekseni olin aloittanut aktiivisen lenkkeilyn muutamaa vuotta aikaisemmin. Nuoruuteni lempilaji, juokseminen, oli syttynyt sydämessäni työpaikan lahjan ansiosta. Täytin pyöreitä ja sain lahjakortin, jonka käytin kellon ja sykevyön ostoon.

Olin pian niin innostunut lenkkeilystä, että hankin myös juoksumaton, joka toimii viidentoista vuoden käytön jälkeen yhä hyvin. Ulkona luonnossa juoksu oli kuitenkin rakkainta puuhaa ja usein vielä työpäivän jälkeen suuntasin lenkkipoluille. 

Kun servikaalinen dystonia ilmoittautui elämäni pilaajaksi, olin alkuun sen kera samaa mieltä, sillä sain kuulla, että sairaus on parantumaton. Sitä voidaan vain lievittää botuliinipistoksilla tai leikkaushoidolla.






En kuitenkaan lopettanut lenkkeilyä Karkkilan kauniilla koskireitillä Karjaanjoen rantamilla. Ne juoksulenkit antoivat minulle voimaa kestää tämän uuvuttavan liikehäiriösairauden oireita. Uskon, että selvisin sillä tavoin niin hyvin dystonian alkuvuosista.

Kaikkein selkeimmin olen ymmärtänyt juoksun ja liikunnan merkityksen niissä elämän vaiheissa, joissa olen päästänyt itseni liian helpolla ja vähentänyt liikuntaa selkeästi. 

Olen silloin huomannut, että minun on palattava takaisin lenkkipoluille ja juoksumatolle, että selviän niistä vaikeuksista, jotka dystonia tuo elämääni.





Dystonia on aivojen liikesäätelyn häiriö. Sairaus, joka saa jonkin, tai jotkin lihakset toimimaan pakonomaisesti. Tämä voi tapahtua kaikissa tahdonalaisissa lihaksissa, yhdessä tai useammissa. 

Luonnollisesti se uuvuttaa ja aiheuttaa usein myös kipuja, myös kroonisia. Hyvä kunto on siis paras lääke myös dystonian oireiden kurimuksessa.

Juoksu, hölkkä, kävely tai niiden yhdistelmä, ovat yksi tapa varustautua kestämään dystonian oireiden sietämistä. Olipa liikunta mitä tahansa lajia, se vahvistaa sitä hoitoa, jota lääketiede pystyy tänä päivänä tarjoamaan.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Juoksumatto on mielestäni erinomainen kuntolaite juuri liikehäiriösairaalle. Laitteessa on hyvä olla kunnon sivutuet ja kahvat, joista voi pitää kiinni tai ottaa tukea. 

Yleensä näihin mattoihin kuuluu mahdollisuus muuttaa kävely- tai juoksukulmaa, niin että voi kulkea myös ylämäkeä, joka on tehokasta kuntoilua. 

Minulle kävely aiheuttaa voimakkaampaa niskojen vääntöä kuin juoksu, joten sivutuet ovat mielestäni varsin hyödylliset.

Aina ei myöskään jaksa juosta tai edes pysty reippaasti kävelemään, silloin voi hiljalleen astella käsitukien varassa hitaimmalla vauhdilla.






Moni muukin asia on auttanut minua selviytymään dystonian aiheuttamista haasteista elämässäni, mutta juoksu ja liikunta ovat olleet yksi kaikkein merkittävimmistä avuista. 

Jos olisin lopettanut juoksemisen ja kuntoilun kokonaan, niin kuin aluksi tein dystonian oireiden ollessa vaikeimmillaan, en edes halua ajatella, missä tilanteessa olisin tänään.

Ne kaikki juoksulenkit Karjaanjoen rantamilla ja kesäisin kotiseudullani Kemijärvellä, ovat antanee valtavan määrän virikkeitä toiseen elämäni rakkaaseen harrastukseen, kirjoittamiseen.



torvinenharry@gmail.com




keskiviikko 22. lokakuuta 2025

ENSILUMI SATAA MUISTOJA



 

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Elämme jännittäviä aikoja ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Tämän totesin muutama päivä sitten, kun heräsin oudon kauniiseen kajastukseen. 

Arvaukseni osui oikeaan totesin katsoessani lumiselle pihamaalle. Kaikki oli muuttunut puhtaan valkoisen lumen ansiosta. 

Kauneutta katsoessa ymmärsi sanonnan unohduksen lumesta, vaikka mikään ei varsinaisesti ollut muuttunut. 

Oli kuitenkin lähdettävä ulos kokemaan tuo kauneus, jota leijaili vielä hiljaisena ja keveänä sateena. 

Unohduksen lumi on itse asiassa muistojen lunta, joka herättää menneisyyden tarinat kuin itsestään esiin. 

Astuipa mihin tahansa kohtaan, joka on joskus ollut tapahtumien tanner, ei voi välttyä mielessä käynnistyvältä muistojen kelalta. 






Ikivanha mänty, jonka hongittuneet, jylhinä haarautuvat oksat ojentuvat kuin rukoukseen avautuen, tuo mieleen erään vanhuksen.

Hän kertoi aikoinaan leikkineensä puun juurella mieluista leikkiä. 

Sinne, jännittävän leikin ja suurten, pikkupojan seikkailujen luo ulottui huuto, joka komensi töihin. 

Tuo vanhus kertoi, että se oli ainoa muisto, joka hänellä oli lapsuuden leikeistä. 

Jostain syystä tuo ikimänty on harmaantunut hongaksi kaiken muun kasvuston keskellä. 

Kenties puun juuret muistavat vielä pienen pojan ensimmäiset ja viimeiset leikit. 

Me emme usein ymmärrä, mitä meillä on, ennen kuin me menetämme sen.





Jatkamme matkaa ensilumen peittämää polkua pitkin. 

Rämeikkö, jonka läpi kuljemme, on vanhaa peltoa, jota kutsuttiin ennen Rankisen saroiksi. 

Tuossa saran reunassa vaimoni kertoo istuneensa pappansa vieressä, kun tämä teki juhannussaunaan koivusta vastoja. 

Samalla pappa jutteli rauhallisen leppoisaan tapaansa tarinoitaan. Niihin olisi voinut nukahtaa kesäaamun lämmössä ja lempeässä tuulessa. 

Nyt tuo saran reunama on kasvanut umpeen ja peittynyt unohduksen lumeen. Jatkamme matkaamme ja vaimoni kertoo muistojaan lapsuudesta. 

Tässä hän oli hiihdellyt punaisilla, uusilla suksillaan kohti Jyrkänmäkeä. 

Sinne oli tapana mennä laskemaan mäkeä. 





Minä harhaudun katselemaan ja kuvailemaan komeita kivenlohkareita mäen rinteessä. 

Valtavat, laattamaiset lohkareet ovat nousseet limittäin toistensa päälle. 

Jokin suuri voima on joskus leikkinyt näillä järkäleillä kuin legopalikoilla. 

Siihen ne ovat jääneet kuin keskeneräisen leikin jälkeen, ilman mitään selkeää merkitystä. 

Mietin, että ihminen ei jättäisi mitään tuolla tavoin. 





Ihminen tekee kaiken vain hyötyäkseen, tuottaakseen, hyödyntääkseen tai jättääkseen itsestään jäljen historiaan. 

Luonnolla on varaa tehdä ihmeellisiä asioita vain elämän vuoksi. 

Vaikkapa kasvattaa jokin kaunis hilla johonkin korpisuon kätköihin, niin että sen kaikki kauneus, kukinto ja lopulta maaksi muuttuminen jää ihmissilmältä koskaan näkemättä. 

Kauneutta vain siksi, että elämä on luotu jatkumisen, ei hyötymisen vuoksi. 

Huomaan jääneeni ajatuksissani kivilaattojen luo ja nousen mäen päälle. 

Näen vaimoni istumassa suurta kiveä vasten. 

Hänen lähellään, muutamien metrien päässä kasvaa vanha, erikoisen mallinen mänty. 

Puusta tulee mieleeni jokin hahmo, joka katselee alas mäkeä pohtien ja osoittaa oksillaan jotain, kuin muistoa etsien. 





Alas mäen juurelle on tehty pururata ja sen takana on pieni lampi, pitkä ja kaita lompero. 

Vaimoni kertoo, että lapsena hän hiihteli tänne niillä punaisilla suksillaan laskemaan mäkeä. 

Maasto oli silloin ja on vieläkin kivistä, joten ensimmäinen vauhdikas lasku päättyi kaatumiseen. 

Kolhut hän olisi kestänyt, mutta ne hienot sukset. Toinen niistä katkesi kiveen osuessaan. 

Paluumatka Jyrkänmäestä olikin sitten kyynelten kera kuljettavaa taivalta. 

Onneksi isä oli kätevä käsistään ja äidillä oli iso purkki. 

Suolakurkut oli syöty, mutta ajan tavan mukaan hyvää rautaa ei hukkaan heitetty. 

”Rauassa ei ole raha hukassa”, sanottiin ja siitä löytyi ratkaisu myös suksen korjaamiseen. 




Isä leikkasi kurkkupurkista sopivan lepareen ja etsi joutilaat naulat jostain rantteen viraapeleista laudanpätkistä. 

Aikansa soviteltuaan ja vasaralla naputeltuaan, isä toi tytölle korjatun suksen. 

Kynttilää vielä pohjaan ja takaisin mäkeen. 

Kyllä sillä kurkkupurkin pellillä korjatulla suksella vielä hyvin hiihti ja laski mäkeä varsinkin pakkaslumessa. 

Nuoskakelillä se tahtoi kerätä lunta matkaan, mutta korkeintaan vähän hidasti matkaa. 

Kuuntelen vaimoni muistoja ja löydän itsekin samantapaisia mielestäni. 

Jatkan yksin vielä matkaa Kemijärven rantamille ja katselen järvelle. 

Jäätä on vasta ohuina riitteinä rantamilla. 

Joutsenia lipuu kauempana useitakin. 






Usvaan kietoutunut maisema kätkee kaukana taustalla häämöttävät vaarat ja tunturit kuin harson taakse. 

Tämä on minun lapsuuteni ja nuoruuteni kotijärvi ja paikkakunta. 

Nämä rannat, saaret, läheinen veturitallin ranta ja kauempana keskusta sekä pitkäsilta, ovat niitä muistoja täynnä. 

Viime kesästä kulutin suuren osan soutelemalla ja kalastelemalla edessäni olevalla järvellä. 

Tälle maisemalle ja elämälle minun sydämeni sykkii, enkä varsinaisesti kaipaa minnekään muualle. 

Vaikka asuisin missä, vien sinne tämän kaiken mukanani. 

Minulla on juuret.

Samalla tavoin, kuin sillä suurella honkapuulla, jonka juurella vanhus kertoi leikkineensä.



torvinenharry@gmail.com