YKSINÄISYYDELLÄ EI OLE NIMEÄ

 

Hän ei ollut hiljaa,
vaikka niin luultiin.
Hän puhui niin hiljaa,
ettei kukaan kuullut.

Yksinäisyyden kasvoilla on tuntemattomuus, eikä sillä ole nimeä. Jos olisi, niin se ei enää olisi yksinäisyys. Nimi asettaa paikan, antaa osan ja olemassaolon. Yksinäisyys menettäisi osattomuutensa, jos saisi nimensä.

Yksin oleminen on valittu osa ja sukua seurallisuudelle, tila, johon tullaan ja lähdetään pois. Yksinäisyys on tilattomuutta, olemista ilman valintaa. Jos yksinäisyys voisi valita, se ei enää olisi oma itsensä.

Yksinäisyydessä ei ole mitään ravintoa. Siitä syystä sen on syötävä itseään. Yksinäisyys saa voimansa itsestään, sillä on kyky katsoa vain menneeseen.

Yksinäisyys syvimmillään ei ole yksin oloa. Yksinäisyys on yksin oloa yhdessäkin. Yksinäisyys tuntee olevansa olemassa vain silloin, jos sitä ei huomata. 

Yksinäisyyden hetki on siinä, kun se on huomaamaton. Se on saavuttanut tavoitteensa, kun sitä ei enää nähdä. On vain jotain, mikä katoaa maisemaan. 

Yksinäisyys pelkää vain sitä, että se huomataan, pelkää sitä hetkeä, kun sille annetaan nimi, sillä nimi on sen loppu. Nimi on yksinäisyyden piste.

Ja pisteen jälkeen alkaa uusi lause, uusi mahdollisuus, uusi tarina.

Näin luonnossa kuvan yksinäisyydestä. Yksinäisyys on harmaa lintu harmaassa puussa ja harmaassa maisemassa. Lintu, joka istuu oksalla ja katselee taakseen.

Takana on menneisyys, yksinäisyyden maisema. Täysin pysähtynyt ja liikkumaton. Menneisyydestä yksinäisyys saa syyt selville, yksinäisyyden syyt. Ne syyt, jotka aika on hionut esiin.

Yksinäisyys haluaa yksinoikeuden menneeseen. Silloin se voi päättää mitä kerran tapahtui ja miksi. Tulevaisuuteen yksinäisyys ei halua katsoa, sillä sen eniten pelkäämä asia on siellä.

Yksinäisyys on kellokauppias, jonka ovea yksikään asiakas ei ole koko päivänä avannut. Kaikki kellot käyvät mennyttä aikaa tai ovat pysähtyneet. Jokainen niistä on muistutus koetusta. Viisarit osoittavat syyttävästi kohti kadonnutta aikaa.

Kävin siinä liikkeessä, yksinäisyyden kellokaupassa. Sen kaupan jokainen kello oli omassa ajassa, menneissä hetkissä, menetetyissä mahdollisuuksissa ja koetuissa vääryyksissä. 

En ostanut yhtään kelloa, mutta jätin sinne yhden omani. En ymmärrä, miksi olin sen säästänyt. Ajattelen nyt, että kellon avulla tiesin paremmin kuin kukaan, mitä menneessä on tapahtunut.

Ennen kuin lähdin liikkeestä, näin kellosepän ottavan pöydälle jättämäni kellon. Hän vilkaisi sitä, tuhahti ”pikkuvika” ja käveli takahuoneeseen. Pian kuulin kovan äänen jota seurasi hiljaisuus.

Kävelin ovelle ja kurkistin siitä. Ovi johtikin ulos puutarhaan, enkä nähnyt kelloseppää missään. 

Pihan nurkassa näin roskakorin, joka oli täynnä rikottuja kelloja. 

Huomasin myös kelloni, tai mitä siitä oli jäljellä muiden rikottujen kellojen joukossa. Roskakorin vieressä näin alasimen ja pajavasaran, joka oli asetettu odottamaan seuraavaa kelloa. 

Yllättäen huomasin jonkun kelloista olevankin ehyen. Siinä kellossa oli linnun kuva. Kello kävi oudosti mielestäni. 

Viisarit liikahtivat taaksepäin ja saman tien takaisin. Kello näytti käyvän, mutta eli omassa ajassa.

Kelloseppä tuli samalla ovesta ja käveli työpöytänsä luo. Hän otti omaa aikaansa käyvän kellon ja iski sen rikki pajavasaralla. Heitettyään kellon roskalaatikkoon hän tokaisi ”korjattu”.

Näin kellosepän työpöydältä lennähtävän linnun läheisen puun oksalle. Lintu oli peipponen, joka alkoi laulaa niin kauniisti kuin vain peippo osaa. 

Vihreitä silmuja pursui oksasta, jolla lintu lauloi katsellen ylöspäin, taivasta kohti.

torvinenharry@gmail.com

TOISPUOLINEN ELÄMÄ

Elämänilo kulkee keskellämme vaatimattomana ja huomaamattomana, helposti ohitettavana.

Airo jäi aallokossa kivien väliin ja lapa sai huomaamatta murtuman. 

Kesken soudun kuului vaimea rutina ja airon lapa vaipui kuin kaisla veteen. 

Yhdellä airolla soutamisesta tuli ympäri pyörimistä, mutta onneksi lapaa jäi vähän jäljelle. 

Soutaminen vaati uutta rytmiä jatkuakseen hiljalleen.

Toispuolisena tosin.

Kokemus vei ajattelemaan elämän tasapainoa, joka voi muuttua jonkin yllättäen tapahtuneen asian tai sairauden vuoksi. 

Dystonia on sairaus, joka tekee jo oireiltaan usein elämästä toispuolisen. 

Kaikkein suurin järkytys oireiden ilmaannuttua on elämän tasapainon järkkyminen. 

Aluksi sen yrittää palauttaa tahdonvoimalla joka vain aktivoi dystonian oireita ja uuvuttaa lopulta jokaisen. 

Elämä etsii kuitenkin tasapainoa, joten seurauksena on ympäri pyöriminen samoin kuin airon mennessä rikki. 

On pakko pysähtyä pohtimaan tilannetta ja etsiä uusia tapoja jatkaa eteenpäin. 

Ei voi vaatia, että kaikki sujuisi kuin ennen sairastumista, muussa tapauksessa jää pyörimään itsensä ympärille. 

On kuitenkin mahdollista muuttaa asennetta ja edetä uudella tavalla. 

Huomasin omassa elämässäni, että dystoniaan sairastumisen jälkeen mikään ei enää sujunut samalla tavalla kuin ennen. 

Tahdonvoimalla yrittämällä jaksoi jonkun aikaa, mutta siihen uupui lopulta ja joutui kestämään kovia kipuja.

Kuitenkin elämä ympärillä jatkui samanlaisena kuin ennen sairastumista.

Vaikka rinnalla olisi rakkaita tai vertaistukea, suurin muutos koskee aina vain sen kokenutta.

Jokaisen on lopulta kohdattava muutos yksin.

On siis suhtauduttava elämään uudella tavalla ja etsittävä uusi rytmi jaksamisen mukaan.

Löydettävä uuteen tilanteeseen sopiva tapa. 

Piirros Marja Torvinen©

Muutos vaatii uutta, rennompaa asennetta.

Väkisin, tahdonvoimalla ponnistelu kuluttaa vain voimia ja vie uupumukseen.

On hyväksyttävä, ettei voi jatkaa samalla tavalla kuin ennen.

Ymmärrettävä, että elämä etsii aina uuden tavan, joka sopii parhaiten omaan tilanteeseen.

Toisiin tai entiseen tilanteeseen vertaamalla ei koskaan löydä omille voimille sopivaa elämäntapaa.

Vaatiminen vie elämästä ilon ja jäljellä olevasta elämästä sen merkityksen.

Vaatimalla terveyttä menettää kyvyn kokea tämän hetken tarjoamia hyviä asioita.

Menettää kyvyn löytää uusia tapoja nauttia olemassa olevasta.

Elämä antaa joka hetki uutta koettavaa sille, joka ei vaadi siltä mitään.

Onhan kaikki lopulta vain lainaa ja lahjaa, joka katoaa kerran.

Elämän arvokkaimmat asiat nousevat esiin, kun kaikkeen turhaan ja joutavaan ei enää pysty. 

Elämänilo kulkee keskellämme vaatimattomana ja huomaamattomana, helposti ohitettavana.

Se hymyilee jokaisessa kukkasessa, soi peipposen laulussa ja hyväilee kesätuulessa kasvoja.

Elämänilon löytää se, joka ei vaadi elämältä mitään.

Ottaa kaiken lahjana vastaan.

torvinenharry@gmail.com

KOKEMUKSIA KESÄSTÄ JA BOTULIINIHOIDOISTA

Botuliinitoksiini on tehokas lääkeaine vaikka se on myös voimakkain luonnon tuottama hermomyrkky. 

Ainetta käytetään lääkkeenä muunmuassa dystonian hoitoihin, joissa teho liittyy usein oikeaan pistokohtaan.

Kävin kesäkuun kuudestoista päivä servikaalisen dystonian hoidoissa ja botuliini on vaikuttanut nyt kolme viikkoa lihaksissa. 

Vaikutus on siis tällä hetkellä voimakkaimmillaan ja kestää noin kaksi kuukautta.

Sairastamassani dystonian muodossa on suurimpana oireena pään vääntyminen vasemmalle. 

Tämä pyritään estämään tai ainakin lieventämään pistämällä botuliinia lihaksiin, jotka vievät päätä sivuun. 

Aivojen tumake, joka ohjaa tahdonalaisia lihaksia, antaa jostain, tieteellekin tuntemattomasta syystä, pään liikkeisiin vaikuttaville lihaksille käskyjä, jotka aiheuttavat virheellisiä liikkeitä. 

Tumakkeen antama käsky kulkee lihakseen ja se puolestaan vie pään tai jonkun muun kehon osan ei-toivottuun, usein myös kivuliaaseen asentoon. 

Botuliini tulee tilanteeseen mukaan siinä vaiheessa, kun käsky tumakkeesta on matkalla lihakseen. 

Sen tavoitteena on estää pakkoliikkeen aiheuttavan käskyn perillemeno tai ainakin vähentää sen tehoa. 

Botuliini on siis tavallaan puskuri virheellisen toimintakäskyn ja lihaksen välillä. 

Parhaimmillaan botuliini lieventää jonkin dystoniaa sairastavan oireet lähes kokonaan noin kahden kuukauden ajaksi, jonka botuliini vaikuttaa. 

Heikoimmillaan botuliinin vaikutusta ei huomaa juuri lainkaan, mihin on usein syynä se, ettei botuliini ole mennyt oikeisiin lihaksiin, mutta myös muita syitä voi olla. 

Liian voimakas annos botuliinia voi puolestaan aiheuttaa sen, että jokin lihas käy liian heikoksi ja aiheuttaa esimerkiksi pään roikkumista ja vaikeuksia pitää sitä pystyssä. 

Minulle on käynyt lähes neljästäkymmenestä hoitokerrasta kolme kertaa niin. 

Ensimmäisellä kerralla huomasin oireen uidessani. 

Sukelsin ja tajusin veden alla, etten pysty nostamaan päätäni pinnalle. 

Paniikki oli lähellä, mutta onnekseni jalkani osui kiveen, jonka päälle pystyin nousemaan. 

En tiedä miten olisi käynyt, jos olisin sukeltanut pidemmälle. 

Toisella kerralla huomasin saman luontoretkellä, kun yritin kuvata lintua puussa, mutta en pystynyt nostamaan päätäni ylös. 

Kolmas kerta oli eilinen päivä, kun olin pyöräilemässä ja huomasin, etten pysty pitämään päätä ylhäällä kuin jonkin aikaa. 

Niinpä minun oli pidettävä ylimääräisiä taukoja ja ajeltava osa loppumatkasta toinen käsi ohjaustangolla ja toinen käsi leuan alla. 

Päivä oli kaunis ja kesäinen, joten nautin pyöräretkestä paljon, vaikka päätä oli vaikea pitää pystyssä. 

Piirros Marja Torvinen©

Oikeastaan pyöräretki sai tuosta oireesta vielä voimakkaamman merkityksen. 

Ymmärsin taas kerran, miten yksinkertaisia ja tavallisia asioita ei aina osaa arvostaa riittävästi.

Ei ennen kuin ne menettää tai huomaa niiden muuttuneen vaikeiksi.

On syytä olla kiitollinen niistä asioista, joita pystyy vielä tekemään ja kokemaan.

torvinenharry@gmail.com

PISARASSA ASUU AURINKO

Aamun heräävä valo 

taittuu kastepisarasta,

iskee silmää kuin sanoen. 

Täällä minä taas olen, 

ei yö minua vie. 

Ei se voi sammuttaa elämän valoa, 

ei estää aamun kajoa.

Ei taittaa sitä, mikä on jo taipunut. 

On jotain, mikä kestää,

sietää tämän väsymyksen läpi.

Tulee aina uudelleen varjoista. 

On aamun heräävä valo, 

hetki, missä kaikki alkaa alusta. 

Sitä hetkeä en halua menettää. 

Herään aamunkoitossa ja vaikka väsyttää en tahdo jättää väliin näytelmää. 

Yö on väistymässä vitkaillen.

Pitää vielä kiinni viimeisistä hennoista harsoistaan, kuin varjojen liepeistä. 

Väistämättä sen on poistuttava. 

Sitä kohtaa en halua jättää kokematta. 

Aamun herääminen on kuin katsoisi luomisen hetkeen, kun valkeus tuli. 

Ei se pyyhi pois unen vähäisiä rippeitä, ei poista uupumusta, kipua tai vääntöä. 

Ne ovat osa tätä elämää ja sen kokemista, onhan tarinassakin oltava reunat.

Aamun heräävä valo taittuu yön kastepisaroista ja iskee heräävälle silmää. 

Täällä minä taas olen, ei yö minua vie. 

Ei se voi sammuttaa elämän valoa, ei aamun kajoa.

Ei taittaa sitä, mikä on jo taipunut. 

On jotain, mikä kestää ja sietää tämän väsymyksen läpi.

Tulee aina uudelleen varjoista. 

On aamun heräävä valo, hetki, missä kaikki alkaa alusta. 

Sitä hetkeä en halua menettää. 

Aamukaste on nostanut sanoja koivunlehtien päälle kuin pieniä helmiä. 

Annan niiden tuoda sydämeeni ajatuksia, joita kaipaan, sillä liian paljon sanoja on särkynyt elämän tuulissa. 

Niistäkin on kerättävä ajatukset.

On tallennettava sirpaleet, ettei yksin kipu jäisi niiden sanomaksi. 

Ettei särkynyt sana jäisi yksin ja muuttuisi väärin ymmärretyksi. 

On saatava siitä ehjä sana. 

Koottava pienetkin ilon muruset, nähtävä vaiva. 

Vain niin se menettää otteensa. 

Silloin se ei enää ole tuntematon tai kokematon. 

Nyt sen tunnen ja tiedän mikä se on. 

Olen kokenut sen ja tiedän, ettei sillä enää ole otetta minuun. 

Elämä avasi sen koodin kuin salasanan, jonka kautta näki, miten vähään se kykenee. 

Alussa se oli vahvempi, mutta ei elämää nujertava.

Oli kuljettava kivinen polku.

Mentävä monien ovien kautta. 

Kulutettava tuoleja, kuin se olisi elämäntehtävä. 

Istua ja odottaa. 

Lopulta ymmärsi, että on kokenut jo tämän kaiken. 

Se on muuttunut osaksi elämän maisemaa.

Kuin metsä, jonka läpi on joskus kulkenut ja luullut eksyneensä. 

Tullut aina samanlaisen rinteen juurelle.

Ajatellut, että tästä kun kiipeän huipulle, näen tutun järven, tai radan, tai tien, tai mitä vain tuttua. 

Mutta mäen päältä näkee vain uuden suon. 

Rämeillä tarpomista ja taas mäen juurelle. 

Kymmenes kerta samankaltaisena vie jo toivon, ajattelee olevansa eksynyt. 

Lopulta näkee jotain tuttua ja huomaa missä on. 

Tietää olevansa oikealla reitillä.

Vaikka matka on pitkä, se muuttuu tutuksi ja taakka kevenee. 

Tietää minne on menossa.

Huoli ei enää paina mieltä maahan. 

On kokenut ja tietää, että tästäkin selviää. 

Näkee pisaran koivunlehdellä ja ihmettelee.

Miten aamuaurinko mahtuu pieneen kastepisaraan.

torvinenharry@gmail.com

DYSTONIAN HOIDOISTA - UMPIKUJASTA UUTEEN ALKUUN

Minulta on kyselty aina välillä omaa tarinaani dystonian hoidoista ja matkasta, jonka tämän hankalan liikehäiriösairauden kanssa olen kulkenut. 

Tarinani on niille tuttu, jotka seurasivat aikaisempaa blogiani ”Katse vasempaan päin”, tai ovat lukeneet kirjani ”TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni”. 

Mukaan on tullut kuitenkin uusia lukijoita ja äskettäin diagnoosin saaneita tai oireiden kanssa asiaa pohtivia. 

Yritän tässä blogissa kertoa lyhyesti, omiin kokemuksiini perustuen, miten olen selvinnyt elämästä tämän harvinaisen sairauden otteessa.

Ja niistä hetkistä, joissa elämä on tuntunut olevan aivan kuin umpikujassa.

Kaksitoista vuotta sitten olin parin vuoden sairastelun jälkeen saanut servikaalisen dystonian diagnoosin kesäkuussa 2013.

Saman vuoden syksyllä istuin ensimmäisen kerran neurologin vastaanotolla odottamaan ensimmäisiä botuliinipiikkejä.

Vertaistukiryhmän ansiosta tiesin jo, että emg-laitetta suositellaan käytettäväksi dystonian hoidoissa ja odotin niin myös tapahtuvan.

Kysyin neurologilta laitteesta, hän viittasi hyllyssä olevaan mustaan koteloon ja kertoi, että siitä puuttuu neuloja. 

Sitten hän tunnusteli niskaani kädellään ja antoi pistokset, jotka olivat kevyitä tuikahduksia. 

Kuitenkin pistokset auttoivat jonkin verran, varsinkin pään levoton liike väheni ja sain nukuttua paremmin.

Kolmen kuukauden kuluttua näin emg-laitteen samassa paikassa hyllyllä ja kysyin jälleen sen käytöstä pistosten antamisen yhteydessä. 

Sain kuulla, ettei laitteen käyttöä ole vielä opeteltu. 

Neurologi katsoi näyttöpäätteeltä edellisen kerran pistoskohdat, tunnusteli niskaani käsin ja antoi pistokset. 

Nämä olivat nopeasti ohi- käyntejä. 

Seuraavalla kerralla emg-laite oli hyvässä tallessa samassa paikassa hyllyllä. En enää kehdannut kysyä asiasta eikä sitä myöskään käytetty. 

Pistoskohdat katsottiin päätteeltä ja tunnusteltiin käsin.

Botuliinin vaikutus ei ollut kuitenkaan jatkossa enää niin voimakas kuin ensimmäisillä kerroilla. 

Syy selvisi minulle, kun huomasin, että pistettävä botuliini oli vaihdettu hiljakseen toisen merkkiseen valmisteeseen, joka ei lievitä dystoniani oireita yhtä voimakkaasti.

Minulle alettiin suunnitella dbs-hoitoa, jonka koin asiaa harkittuani liian järeäksi hoidoksi oireisiini nähden.

Halusin, että hoitava botuliini olisi vaihdettu takaisin alkuperäiseen botoxiin ja pistokset annettu tutkimalla pistoskohdat emg-laitteen avulla. 

Tähän ei suostuttu ja pistosaikoja kohdallani pidennettiin kuuteen-seitsemään kuukauteen.

Olin dystonian hoitojen kannalta umpikujassa, oireet olivat vaikeat enkä pystynyt palaamaan entiseen ammattiini. 

Kerroin näistä kokemuksista silloisessa blogissani ”Katse vasempaan päin” ja kirjoitin viime vuonna ilmestyneen elämäkerrallisen kirjan ”Tuntematon dystonia - Vääntynyt elämäni”. 

Kirjassa kerron tarinani ja kuinka umpikuja avautui uuteen parempaan vaiheeseen sairauden lieventymiseen ja uudelleen koulutukseen. 

Kuulin dystoniaa sairastavalta ystävältäni, että Turussa, Lääkäriasema Laurissa vastaanottoa pitävä neurologi Nina Suvanto-Collan on taitava ja dystonian hyvin tunteva. 

Otin yhteyttä häneen ja varasin hoitoajan. 

Heti ensimmäisellä hoitokerralla käytiin tilanteeni perusteellisesti läpi ja pistokset annettiin emg-laitteen ohjauksella käyttäen botoxia. 

Dystonian oireet alkoivat lievitä siedettäviksi ja pääsin myös kuntoutukseen ja työvalmennukseen.

Saatuani mahdollisuuden uudelleenkoulutukseen ja siihen myös työharjoittelupaikan, oli umpikujani auennut kokonaan, 

Päätökseni kokeilla eteeni tullut mahdollisuus, avasi elämäni umpisolmun ja sain uuden tilaisuuden myös työuran kannalta. 

Vaikka joudun maksamaan hoidot pääosin itse olen äärettömän kiitollinen. 

En halua edes pohtia sitä mahdollisuutta, etten olisi uskaltanut lähteä  etsimään uutta mahdollisuutta umpikujasta.

Toivon samaa jokaiselle samankaltaisessa tilanteessa olevalle. 

Siitä syystä kirjoitan yhä blogeja ja muutakin, koska haluan omalta osaltani jatkaa hyvän kiertämistä eteenpäin. 

Elämässä kaikki voi muuttua myös parempaan suuntaan.

torvinenharry@gmail.com

UNOHDUKSENTIE - MATKALLA TURKUUN

 

On piikkipäivä ja matka Turkuun. 

Ajelen Suomen toiseksi pisimpään, yli kahden kilometrin mittaiseen Karnaisten tunneliin. 

Tunnelista ulos ajaessani puhelin soi. 

Tutun kuuloinen ääni menneisyydestä kysyy nimeäni.

Hetken selauksella muistin uumenista löytyy nimi äänelle. 

Tuttu ääni, toki hänet muistan vuosikymmentenkin takaa. 

Hän oli kerran minulle merkittävä ihminen eräässä tilanteessa. 

Auttoi yli vaikeasta hetkestä. 

Tuskin hän itse silloin sitä edes huomasi, sellaistahan se elämässä joskus on. 

Olemme toistemme tuki, joskus ja parhaimmillaan huomaamatta.

Tuo hetki ja monta muuta kulkee mielessäni ajaessani taas tunneliin. 

Matkaan jälleen kerran dystonian hoitoihin Turkuun. 

Näitä hoitokäyntejä on takana kahdeksan vuoden aikana jo useita.

Sain servikaalisen dystonian diagnoosin tasan kaksitoista vuotta sitten. 

Botuliinihoidoissa olen käynyt kolmekymmentäviisi kertaa. 

Tilanteeni muuttui ratkaisevasti päästessäni nykyisen neurologini hoidettavaksi.

Tässäkin tilanteessa minua auttoi eräs ystävä. 

Hän mainitsi ohimennen tämän neurologin hoitojen auttaneen monia dystoniaa sairastavia,

Painoin nimen mieleeni ja varasin ajan hänelle. 

Tilanteeni oli silloin vaikea ja olin lähes epätoivoinen.

Tartuin saamaani vihjeeseen, enkä ole sitä katunut. 

Elämäni muuttui monella tavalla tuon vihjeen ansiosta. 

Koskaan ei käynti hänen vastaanotollaan ole tuottanut pettymystä, päinvastoin, näillä käynneillä on dystonian ote pidetty siedettävällä tasolla. 

Tutun neurologin, hyvin dystonian tuntevan, osaavan ja ymmärtävän, vastaanotolle on ollut aina helppo mennä. 

Hän on minun Unohduksentieni.

Hänen hoidossaan olen saanut unohtaa dystonian edes joksikin aikaa.

Olen ensimmäisen kerran menossa piikeille näin lyhyen hoitovälin jälkeen.

On kulunut kaksi ja puoli kuukautta edellisestä hoitokerrasta.

Silloisen botuliinin vaikutus on hiljalleen hiipumassa, mutta vaikuttaa vielä jonkin verran. 

Hoitovaste on ollut hyvä ja lievittänyt niskojen vääntymistä ratkaisevasti.

Puhelimen kaiuttimesta kuuluva ääni menneisyydestä vyöryttää mieleeni paljon muistoja. 

En sinänsä ihmettele hänen soittoaan sillä elämä kiertää meitä toisinaan samalle radalle. 

Hän tuntuu kuitenkin ihmettelevän.

Vanhalla ystävälläni on kaksi kysymystä, joista toisen hän alustaa löytämällään kirjeellä.

Kirje on Ruotsista ja siinä kiitetään käynnistä paikkakunnalla. 

Hän lukee nimet, joille kiitokset on osoitettu, kuulen oman ja hänen nimensä.

”Mitä me siellä oikein tehtiin”, hän kysyy. 

”Se oli parin päivän työmatka, jotkut messut, ei siellä ihmeempiä tapahtunut”, sanon.

”Olisi se kyllä kiva muistaa jotain, kun löysin tuon kirjeenkin”, hän huokaa.

Kerron matkan tapahtumia ja meidän tekemisiä, hän kuuntelee hiljaa. 

Matkasta on vuosikymmeniä ja olin silloin niin nuori, että lähinnä avustin vanhempaa työtoveria.

Äkkiä mieleeni tulee kysymys, joka on herännyt keskustelun aikana.

”Muistatko sinä vielä kuka minä olen”? 

”En muista”, hän huokaa ja toteaa soittaneensa kirjeen vuoksi.

Ohitan juuri Tammisillan entisen huoltoaseman, jossa tapasin ennen käydä kahvilla. 

Sen pihan reunalla on pieni puro ja vääntynyt puu kuin Lapin tunturimänty. 

Olenkin nimennyt sen jo vuosia sitten dystoniapuuksi. 

Vilkaisen ohi ajaessani onko puu yhä siellä pellon laidalla.

Juttelemme vielä ja lopetamme puhelun luvaten soitella pian uudelleen.

Alan lähestyä Turkua ja vilkaisen kelloa.

Ehtisin sopivasti vielä syömään lounaan ennen botuliinihoitoja. 

Jään miettimään, miten katoavainen ihminen muistoineen on.

Ajattelen vanhaa ystävääni lukemassa löytämäänsä kiitoskirjettä vuosikymmenten takaa.

Katselevan ihmetellen outoa nimeä ja tapahtumaa, miettien, kuka tuo henkilö on ja mitä matkalla tapahtui. 

Ennen parkkihallia ohitan pitkän leipäjonon joka kaartaa mäkeä ylöspäin. 

Minä menen jonottamaan piikkiä vasemmalle puolelle vääntyviin niskoihini.

Me kaikki jonotamme jotain, odotamme omaa vuoroamme, kuin linnunpoikaset emoa. 

Etsimme huoliimme ja kipuihimme hetken unohdusta.

Ajattelen miten monta ihmiskohtaloa täällä kulkee jonossa kohti Unohduksentietä.

torvinenharry@gmail.com