perjantai 13. syyskuuta 2024

HILJAISIA SANOJA KOKEMUSTEN KIVISILTÄ POLUILTA




Sanoja särjetyille


Kokemuksen kivuliailla 

kivipoluilla kulkeneita, 

kolhittuja sanoja. 



Vain kipua tuntenut 

ymmärtää kipua tuntevaa.

Muille ne ovat kummajaisia. 

Oudon maailman ääniä.



Kipu on vastalääke oireelle, 

jota pidetään pärjäämisenä.

Siihen on moni sairastunut. 

Ei ymmärtänyt särkyä ajoissa. 

Ajatteli, että kestää mitä vain. 



Aikansa kestikin. 

Kunnes kipu otti mitat.

Kuori murtui kovuudesta.

Romahti sisäiseen painoonsa.



Ei tullut mitalia.

Ei tultu kiittämään.

Ei käymään.

Tuli rikkinäinen.

Tuli kipujen kantaja. 

Tuli ymmärtäväinen.

Tuli särjetty.

Oppi särkyneiden kielen.

Tuli inhimillinen.

Tuli ihminen.



Meitä on monta lukematonta.

Rikki mennyttä korjaamatonta.

Kipujen murtamaa kelvotonta.

Pärjäämätöntä kulkijaa.

Onnetonta ei kuitenkaan. 

Sillä särkynyt on ymmärtänyt.

Aarteensa löytänyt.

Kipujen kirkastamat.

Rinnalla kulkevat.

Särkyneet sanat.

Niitä ymmärtävät.


torvinenharry@gmail.com

keskiviikko 11. syyskuuta 2024

TUULI KÄÄNTYY


Vain vähän aikaa

ja tuuli kääntyy.

Elämän seuraava sivu.

Uusi luku. 




Haapa laulaa kauneimmin. 

Ajattelen kävellessäni 

jokivartta aamuvarhain.

Kuuntelen virran kohinaa. 

Utu nousee kuohuista.

Aallot kuin loivaa koskea. 



Suuret kuuset asettuvat

portiksi joenmutkaan. 

Pysähdyn katsomaan.

Silloin kuulen. 

Tuulenpuuskan,

jokilaakson yläpuolelta. 

Vanha jättiläishaapa laulaa. 




 

Minkään puun lehdet, 

eivät soi tuulessa 

sillä tavoin. 

Haapa laulaa,

kuin haavoitettu.

Ihminen, 

jonka sydän on särkynyt.

On pystynyt,

antamaan anteeksi,

armahtamaan.

Kaiken koetun.

Silloin soi sydämessä

kaunein laulu, 

joka ihmisessä

voi soida.



Tyynellä puuta ei huomaa.

Silloin jykevä haapa, 

joka juuriltaan, 

on jättiläisen jalka, 

lepää hiljaa. 

Jotain ihmisestä, 

jonka olemuksessa,

soi hiljainen viesti.

Voittajasta,

kipujen särkemästä.



Kun saapuvat vastatuulet, 

voi kuulla haavan laulun,

laulun elämästä.

Koetukset kestäneestä,

vaikeuksien tuulista. 



Ainoa varma asia, 

muutosten tuulet. 

Ne ovat puhaltaneet 

suuria puita nurin. 

Vanha jättiläishaapa 

on kestänyt.  

Elämän tuulet.

Muutokset.



Mikään muu ei ole varmaa, 

kuin tuulien kääntyminen.

Vaikka lehvissä soi

myötätuuli.

Ei mikään kestä elämässä.

Tuuli kääntyy. 

Se on varmaa.



Tästä hetkestä, 

jota elää, 

ei aina löydä parasta, 

kätkettyä. 

Elämän arvoitus, 

näyttäytyy jälkeenpäin. 

Muistuttaen,

minkä ohitti, 

sännätessään

arvottoman perässä. 



Ymmärtää, 

kuinka onnellinen oli, 

vaikka aina odotti, 

sitä suurempaa. 

Ei ymmärtänyt, 

mitä omisti,

sillä hetkellä.



Vain vähän aikaa 

ja tuuli kääntyy.

Elämän seuraava sivu

aloittaa uuden luvun, 

tyhjän sivun. 



Kun sen oivaltaa, 

ei takerru katoavaan. 

On nähnyt, 

miten tuuli kääntyy. 




Onni on kätketty 

pieniin hetkiin, 

arjen tuokioon. 



Elämän lepohetken, 

löytää,

jos ei vaadi liikaa. 

Vähän on tarpeeksi. 

Tämä riittää.



On säntäilijöitä, 

jotka sinkoilevat,

kuin korkki virrassa. 

Jokeri hihassa, 

uusi tapa tehdä, 

mennä ja elää. 

Kunnes tuuli kääntyy,

tuo uutta.



Elämän tuulessa 

lentää lehtiä, 

kerran silmuja,

kasvoivat vehreiksi. 

Tänään hehkuvat

viimeisen kerran.

Ennen maatumista.

Tuuli lennättää.



Irrottaa siitä, 

mikä sitoi,

vaati olemaan 

tietyssä paikassa, 

muodossa ja värissä. 

On vapaa

matkalla sinne, 

tuuli vie. 



Viimeinkin on, 

minkä tiesi. 

Ei uskaltanut, 

erottua joukosta. 

Viimeinkin

seuraa sydäntä.





Tuuli kääntyy, 

muistaa, 

pysyy nöyränä. 

Mikään ei jatku. 

On vain hetki,

kätketty salaisuus. 

Löytäjälle, 

antaa ilon.



Onneen on syy, 

ajatellaan.

Muuten,

omalla tavallaan 

onnellinen.

Leimataan oudoksi. 

Parempi sitäkin, 

kuin tajuta. 

Hukkasi onnen hetken. 

Kadotti, 

etsiessään suurempaa, 

parempaa, 

kuin tämä. 



Myöhemmin ymmärtää.

Oli onnellinen.

Ei osannut 

omistaa,

onnen hetkeä. 



Ei ymmärtänyt,

auringonsädettä.

Joka leikkasi auki 

yön pimeyden.

Valaisi elämän. 



Toi mukanaan aamun, 

valon,

uuden alun. 

Miten menetti. 

Mahdollisuuden, 

jonka aamu toi,



Jälkeenpäin ihmetteli, 

miten kadotti, 

uuden alun. 

Kadotti, 

arkipäivän murheeseen.



Ei ymmärtänyt.

Tuuli kääntyy, 

elämä ei käänny. 

Mikään ei palaa. 

Onnen hetki 

on ainutkertainen.

Vähäisin.



torvinenharry@gmail.com


torstai 5. syyskuuta 2024

KAKSI VIIKKOA BOTULIINIPIIKEISTÄ

Videolla voit kuunnella blogin tekstin Marjan lukemana



Klassinen kaksi viikkoa on kulunut piikkipäivästä ja yleisen käsityksen mukaan botuliinin vaikutus on nyt täysimääräisesti lieventämässä dystonian oireita. 

Puolitoista vuotta ilman käyntejä neurologin vastaanotolla botuliinihoidoissa on antanut mahdollisuuden kokea hoidon vaikutus ensimmäisen kerran näin selkeästi.



Alkuaikoina, yli kymmenen vuotta sitten, kävin ensimmäiset piikit usein eri neurologeilla ja pistäjät vaihtuivat usein. Hoidot annettiin käsillä tunnustelemalla ilman emg-laitetta.

En silloin osannut kovinkaan syvällisesti arvioida pistosten vaikutusta, mutta mielestäni varsinkin kaksi ensimmäistä kertaa toivat helpotusta oireisiin. Varsinkin nukkumiseen sain heti ensimmäisistä hoidoista helpottavan avun.



Diagnoosin saatuani, ennen hoitoja oli dystonia oireiltaan käynyt niin voimakkaaksi, etten pystynyt nukkumaan kuin selälläni. Siinäkin asennossa pää pyrki tekemään sivuttaisliikettä. Vaikeuksia tuli, kun yritin nukkua kyljelläni, silloin pää alkoi nykiä kuin kiiski koukussa.

Uni toi helpotuksen aikanaan, koska dystonia ei aktivoidu syvässä unessa jostain syystä. Heti heräämisen jälkeen liike alkoi ja usein se tapahtui aamuyön pimeydessä. Usein yöunet jäivätkin vähiin, eikä väsymys vähentänyt oireiden voimaa, päinvastoin.



Ensimmäisten botuliinipiikkien   jälkeen pystyin nukkumaan toisella kyljelläni ja se oli merkittävä helpotus jaksamisen kannalta. Ei se iso asia aina tarvitse olla, joka tuo elämään voimia jaksaa kroonisen sairauden kanssa.

Kolmannen botuliinihoidon jälkeen huomasin, etten saanut enää apua hoidoista. Ihmettelin miksi se vaste, joka oli auttanut jaksamaan ei enää tullut hoidoista. Syy selvisi neljännellä hoitokerralla kuullessani, että käytettävä botuliini oli vaihtunut toisen hoitokerran jälkeen.



Aloin heti pyytämään neurologilta, että vaihtaisimme takaisin siihen botuliiniin, jota olin saanut kahdella ensimmäisellä kerralla ja saanut silloin myös apua oireisiin. Pyyntöihini ei kuitenkaan suostuttu.

Koska botuliini ei enää auttanut elämää suuresti vaikeuttavan dystonian oireisiin, minulle ehdotettiin dbs-leikkausta eli syväaivostimulaatiota. Suhtauduin siihen mahdollisuuteen varovaisen myönteisesti, koska pidin leikkausta järeänä hoitona oireisiini nähden.



Apua oireisiin kuitenkin halusin ja uskoin, että palaamalla takaisin hyvin toimineeseen botuliiniin, voisivat oireet helpottua siedettäviksi. 

Pyyntöni botuliinin vaihdosta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Myöskään emg-laitetta ei hoidoissa käytetty kuin pari kertaa hoitojen tapahtuessa lomien vuoksi suuremmassa sairaalassa. 



Selityksiä oli monenlaisia, mutta ymmärsin, että kysymys oli kuitenkin vain selityksistä. Potilas ei päätä, miten tai millä häntä hoidetaan. Lopulta väsyin turhiin hoitoihin ja tein sen, mihin minua ehkä pyrittiin ohjaamaankin kieltäytymällä kokeilemasta toista botuliinia.

Otin yhteyttä yksityiseen neurologiin, jota minulle suositteli eräs pidempään sairastanut. Luonnollisesti kaikki oli maksettava itse, mutta mitäpä järkeä olisi ollut jatkaa yhteiskunnan kustantamissa turhissa hoidoissa. 



Ihmettelin, että kalliita hoitoja, jotka eivät auta, annetaan, mutta toista botuliinia ei suostuta kokeilemaan. Jälkeenpäin kuulin, ettei kysymys ollut edes botuliinien hinnasta. 

Ilmeisesti kysymys oli vain arvovallasta, potilas ei voi tulla lääkäriä neuvomaan. Oudointa asiassa oli, että joissakin paikoissa lääkärit suostuivat kokeilemaan erilaisia botuliineja. Näin kertoivat dystoniaa sairastavat eri puolelta Suomea.  



Vuonna 2017 aloitin hoidot nykyisellä neurologillani ja kokeilimme heti botuliinia, jota olin turhaan pyytänyt aikaisemmalla neuropolilla. Hoidot tehosivat ja ne annettiin emg-laitteen avustamana. Dystoniani oireet lievenivät ja pystyin jatkamaan työelämässä osaeläkkeellä.

Vuoden 2023 maaliskuussa kävin neurologin vastaanotolla ja tunsin olevani niin hyvässä kunnossa, että päätin kokeilla taukoa botuliinihoidoissa. Neurologi kertoi, että näkisin 4-5 kuukauden jälkeen tilanteen muutoksen. Sovimme, että palaan hoitoihin, jos oireet vaikeutuvat selkeästi.



Vuoden ajan dystoniani pysyi niissä rajoissa, että en nähnyt tarpeelliseksi mennä hoitoihin.  Viimeiset viisi kuukautta ennen hoitoihin paluuta oireet kuitenkin alkoivat vaikeutua. Kesän lopulla varasin taas ajan ja menin botuliinihoitoihin elokuun puolenvälin jälkeen. Niskojen vääntö oli siinä vaiheessa 70 astetta ja pääni painui olkaa vasten.

Nyt on kulunut se aika, jonka jälkeen voin arvioida hoitojen vaikutusta olossani. Hoitojen vaste on huomattava ja olen saanut jo osan edellisen hoitojakson tilanteesta takaisin. 



Pään vääntö sivulle on tällä hetkellä noin 45 astetta. Myös johonkin tekemiseen kohdistavan katseen heiluriliike on lieventynyt. Pää ei enää liiku niin voimakkaasti. Kävely on myös jonkin verran helpottunut, mutta edelleenkin se on sivulle vääntyvän pään vuoksi vähän hankalaa. 

Myös tasapaino on hieman parantunut, mutta se on edelleenkin heikompi kuin edellisen hoitojakson aikana. Hölkällä olen käynyt yhden kerran viiden kilometrin lenkin juoksumatolla, tosin välillä kävelin, ettei syke nouse liian korkealle. Juoksu kyllä sujuu hiljaisella vauhdilla, koska voin ottaa tukea juoksumaton reunatangoista.




Mitä hyötyä sitten puolentoista vuoden botuliinitauosta oli, mietin ja päädyn vastaukseen, paljonkin ja monella tavalla. Suurin hyöty oli ehkä se, että nyt tiedän pärjääväni tarvittaessa pitkänkin ajan ilman botuliinia. Sain myös pidettyä tauon botuliinin käytössä ja näin vähennettyä immuniteetin kehittymisen mahdollisuutta.

Neurologi kertoi, että pitkän tauon vuoksi hän pystyy pistämään botuliinipiikit tarkasti oikeisiin lihaksiin. Mielestäni tuo tauko hoidoissa oli erittäin hyvä myös siksi, että näin ja koin, miten dystonia vaikeutuu ennenpitkää sietämättömän vaikeaksi. En olisi halunnut kokeilla kuinka vaikeaksi se olisi mennyt, jos en olisi palannut hoitoihin.



Mietin nyt myös sitä päätöstä, jonka tein 2017, kun päätin vaihtaa neurologille, joka suostui kokeilemaan pyytämääni botuliinia. 

Ajattelen, että jos olisin jäänyt entiseen paikkaan hoitoihin, jotka eivät auttaneet, olisiko dystoniani vaikeutunut sanankaltaiseksi kuin puolentoista vuoden tauon jälkeen. Siinä tapauksessa olisi ainoa vaihtoehto ollut syväaivostimulaatio. 



Nyt olen taas matkalla lieveneviä oireita kohti. Olen hyvin kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden kokeilla ja valita dystonian hoidon tavalla, jonka näin itselleni sopivaksi. Sen tämä sairaus on minulle opettanut, että on uskallettava tehdä päätöksiä oman sydämen mukaan. 

Perääntyä ei kannata, vaikka jotkut auktoriteetit haluaisivat päättää ja ohjata oman tahtonsa mukaan. Lopulta kysymys on aina ihmisen omasta elämästä, siitä ainoasta.


torvinenharry@gmail.com


www.harrytorvinen.fi

sunnuntai 1. syyskuuta 2024

ELÄMÄ LÖYTÄÄ REITIN

Blogi kuunneltavana ja katsottavana videolla 

Pilvinen aamu lupaa sateita päiväksi. Juon aamukahvit ja avaan mielenkiintoisen kirjan. 

Olen lueskellut sitä luvun ja toisenkin kerrallaan, usein toisella kerralla alleviivaten ja pohtien kirjoittajan ajatuksia.

Kirja on nimeltään “Sairaus täynnä merkityksiä” ja sen on kirjoittanut professori Brian Broom Uudesta-Seelannista. 

Mielestäni kirja sopii  loistavasti dystoniaa sairastavalle. 

Aiheenaan se käsittelee kokemuksia ja merkityksiä sairauden aiheuttajina. 



POTILAS JA SAIRAUDEN TARINA

Olen kirjaa lukiessani usein pohtinut sen sanomaa dystoniaa sairastavalle. 

Broom on kirjoittanut kirjan, jonka pääosassa on potilas, hänen sairautensa kertoma tarina ja kuunteleva lääkäri.

Väistämättä kirjan sanomaa lukiessa tulee mieleen se kaikki mitä olen kokenut ja lukenut dystoniaa sairastavien kokemuksista ja hoidoista. 

Usein on jäänyt mieleen ajatus, että sairauden pääosassa on neurologin antama hoitoaika ja koko hoitokokemus yleensä. 

Joskus pelkästään botuliinipiikit, joiden merkitys on kiistaton dystonian oireiden lieventämisessä.



Viime aikoina on ollut surullista kuulla ja lukea, miten vaihtelevaa ja tempoilevaa dystonian hoito on monin paikoin.

Toisilla alueilla botuliinihoidot annetaan säännöllisesti noin kolmen kuukauden välein ja niihin ollaan tyytyväisiä.

Toisilla paikkakunnilla ei botuliinipistoksille pystytä antamaan aikoja pääasiassa siksi, ettei ole neurologia pistoksia antamaan.

Syynä on usein se, ettei pois lähteneen neurologin tilalle ole saatu uutta.



Pahimmillaan dystonian kivut ja väännöt ovat silkkaa kidutusta, joten on ymmärrettävää, että elämässä on silloin paljon kärsimystä.

Dystoniaa on niin monen tyyppistä ja eri tavoin oireilevaa, että niitä on vaikea yleistää.

Lähinnä voi sanoa, että useimmille botuliinihoidoista on ainakin jonkin verran apua. 



Joillekin botuliini antaa parin kolmen kuukauden vapauden väännöistä, toisille lievityksen joka tekee elämästä siedettävämmän. 

Toiset eivät saa hoidoista juuri lainkaan apua. 

Syy voi olla vääriin kohtiin annetut pistokset, heikommin tehoava botuliini, sen määrä tai hoitojen aikana kehittynyt immuniteetti botuliiniin.

Parhaimmillaankin botuliini on kuitenkin vain vuosia jatkuvaa ensiapua dystonian oireisiin.

Parantavaa hoitoa odotellessa sekin on usein ratkaisevaa jaksamisen kannalta.




Dystonia ei kuitenkaan saisi olla pelkkiä botuliinipiikkejä ja hoitoaikojen odottelua, vaikka ne äärettömän tärkeitä ovatkin.

Dystonia on osa ihmisen tarinaa, joka etsii selitystä tälle oudolle sairaudelle ja kaipaa kuulijaa mielessään liikkuville ajatuksille.

Löytämällä ajatuksille ja koetulle sanat, voi saada oivalluksia, jotka avaavat mielessä parantavia voimia.

Puhuminen auttaa ja parantaa. Aktiivinen kuuntelija antaa sanoille merkityksen, ymmärtää ja tulkitsee.



KUUNNELLAANKO TARINAA

Ihmisen huomioon ottaminen kokonaisuutena ja hänen sairautensa tarinan kuuleminen on keskiössä myös Broomin kirjassa.

Se on professori Broomin mielestä oleellista sairauksista paranemisen ja hoidon kannalta. 

Kuunnellaanko sitten sairaanhoidossa potilaan ja hänen sairautensa tarinaa?

Se on luonnollisesti toinen kysymys. 

Monta kertaa saa lukea hoitokokemuksia, joissa botuliinipiikit, jos ne yleensä saadaan, annetaan nopeasti ja piikkien jälkeen hoito on ohi. 

Potilaan tai sairauden tarinaa ei kukaan ehdi kuulemaan kiireisten hoitojen aikana. 



Entä jos ehtisi? Entä jos joku pysähtyisi kuuntelemaan dystoniaa sairastavaa potilasta. 

Kuuntelisi tarinan alusta loppuun. 

Onko helpompi vain pistää nopeasti piikit kuin kuunnella potilaan tarina? 

Olen sitä mieltä, että monen dystoniaa sairastavan olo helpottuisi jos hänen tarinaansa kuunneltaisiin.

Onko tämä ajatus lapsellinen näinä aikoina? 



DYSTONIAA SAIRASTAVAN TARINA

Olen sen verran monta sairastumistarinaa kuullut ja lukenut, että vääjäämättä niistä nousee esiin tietty punainen lanka. 

Elämässä jotain on mennyt solmuun, tullut stressiä, taakkoja, kiusaamista ja paineita. 

Alttius sairauteen on olemassa ja ansa laukeaa otollisella hetkellä, dystonian ansa. 

Kuka päästäisi sairaan loukusta? 

Kuka kuuntelisi hänen tarinansa?

Potilaan ja sairauden, dystonian tarinan. 



NÄKYVÄN SAIRAUDEN TAUSTAVAIKUTTAJA

En väitä, että dystonia paranisi kuuntelemalla tai ottamalla huomioon hänet kokonaisuutena.

Ei vain jonkin, tämän moniulotteisen sairauden oireen leimaamana potilaana. 

Väitän kuitenkin, että Broomin idea on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. 

Ajatus siitä, että näkyvän poikkeavuuden taustalla on jotain muutakin. 

Ehkä se on vaikeampi havaita ja vaatii pidempiä hoitoaikoja. 

Syvällisiä keskusteluja sairauden koko tarinasta.

Keskittymistä dystoniaa sairastavan henkilön historiaan.

 


DYSTONIALLA ON TARINA

Professori Broom kuvaa kirjassaan monta tapausta, joissa pitkään kestänyt henkinen ristiriita tulee esiin näkyvänä sairautena. 

Vääjäämättä mieleeni nousevat monet tarinat dystoniaan sairastumisista.

Mielestäni tässä olisi tutkimuskohde jollekin asiantuntijalle.

Olen varma siitä, että tulevaisuudessa dystoniaa tullaan hoitamaan enemmän juuri potilaan elämäntarinan kautta. 

Olen koko ajan uskonut siihen, että dystonialla on jokin sanoma. 

Tarinansa kerrottuaan sairaus poistuu elämästä. 

Ellei poistu, niin ainakin se helpottuu sillä tavoin, että sairauden syy ja syntymekanismi nousevat tarinan pääosaan, piikitysten lisäksi.



“SÄRKYNEEN SYDÄMEN OIREYHTYMÄ”

Alleviivaan kirjasta sanat “Särkyneen sydämen oireyhtymä”. 

Broom kertoo New Journal of Medicinin artikkelista, jossa lueteltiin 19 eri tapausta.

Kaikissa niissä potilailla oli ilmennyt vakava sydämen häiriötoiminta äkillisen emotionaalisen stressin jälkeen. 

Ei tarvitse lukea tai kuunnella montaa dystoniaan sairastuneen tarinaa, kun ymmärtää samankaltaisen yhteyden. 

Me olemme useimmat herkkiä, jopa yliherkkiä. 

On täysin mahdollista, että sairautemme takana on vastaava kehityskaari. 

Miksi se ei voisi myös parantua tai kohentua samalla tavoin?



HÖMÖTIAINEN OMENAPUUSSA

Jätän Broomin kirjan muhimaan taustalle ja lähden pihalle vähän puuhailemaan. 

Sade alkaa ja näen hömötiaisen hypähtävän omenapuun oksalla. 

Muistelen linnun saaneen nimensä vähän liian luottavaisesta luonteesta. 

Luonnossa se ei ole kovin viisasta ja siitä linnun nimi. 

Katselen linnun hypähtelyä samalla kun kerään maahan pudonneita omenia. 

Tässä puuhassa ei haittaa vaikka niskoja vääntääkin. 



BLOGI ON HETKEN LINTU

Blogi on hetken lintu, laulaa lukijalle oksalla laulunsa, lentää pois ja unohtuu. 

Niin tämäkin blogi, joka syntyi hetken lintuna, yhtä pienenä kuin omenapuussa näkemäni hömötiainen. 

Yhtä luottavaisena sen lähetän lukijoille luettavaksi.

Lähetän laulamaan tutun laulunpätkän. 

Elämän pitkälle matkalle, joka muuttui sairauden myötä.

Oivalluksista kirjan ääressä.



Ajattelen muuttolintuja, joista monet jo matkaavat loputtomia, vaarallisia ja pitkiä matkoja.

Jokin niiden sydämessä tietää reitin määränpäähän.

Elämä löytää aina reitin.


torvinenharry@gmail.com