Tiedon portaat on tehty kivestä ja graniitista, runojen portaat ihmisen sielusta, sydämeen voi löytää vain hiljaa hapuilemalla.
Runot löysivät reitin sydämeeni ja toivat esiin tunteita, joita olin kokenut ja käsittänyt vain aavistaen. Löysin runoissa niiden sanoituksen.
Elämän pienet ihmeet ovat niin huomaamattomia, että niiden havaitsemisessa on oltava tarkkana.
Kuitenkin ne ovat monta kertaa muuttaneet hetken ja tilan, tuomalla valon ja ilon.
”Miten voin selittää tämän”, kyselen ihmetellen.
”Voin selittää tämän”, saan kyynisen vastauksen.
Pieni ihme on kuitenkin selitystenkestävä.
Pienen ihmeen olemus on niin tuttu ja luonteva, että sen sivuuttaa kuin eteisen komeron oven.
Ja kuitenkin, sen oven takaa voi löytyä jotain, mikä muuttaa hetken, joskus koko päivän, harvoin koko elämän.
Pienet ihmeet ovat kuin enkelin hipaisuja elämän rosoisella pinnalla.
Sitä sipaisua ei huomaa, jos ei ole halua, mutta muutoksen voi havaita.
Olen elämäni varrella usein löytänyt itseni odottamasta jotain suurempaa muutosta, kuin ihmettä, joka avaa uusia mahdollisuuksia.
Sitä isoa ihmettä odotellessa, on tapahtunut jotain pientä, tai olen saanut idean tehdä jonkin vähäisen jutun ajankuluksi.
Jossain vaiheessa olen huomannut, että ne pienet asiat olivat ihmeitä, jotka muuttivat sen hetken ja toivat mukanaan tarkoituksen, innoituksen ja ilon.
Jo kauan sitten aloinkin kutsua niitä päivän ihmeeksi.
Aina kun on tuntunut pilvien painuvan päälle raskaina ja alas painavina, olen tarttunut tähän tapaan, joka muuttaa aina jotain.
Olen päättänyt tehdä päivän ihmeen, joka saa pilviin aukkoja tai ainakin tuo valoa niiden läpi.
Päivän ihme on usein jokin hyvin vaatimaton, pieni ja huomaamaton asia. Minulle se silti on ihme joka muuttaa ja ohjaa kohti jotain, mikä tuo elämään iloa ja valoa.
Jokaisella on oma ihmeensä, eikä niitä sovi vähätellä tai menettää jotain, mikä elämään on kätketty.
Runot ovat olleet usein yksi elämän pienistä ihmeistä, joiden avulla olen löytänyt pienen ihmeeni.
Nuorena jo huomasin, että runoilla on omat reittinsä ihmiseen, eikä niitä siltoja rikkomatta muuten kuljeta.
Tiedon portaat on tehty kivestä ja graniitista, runojen portaat ihmisen sielusta, sydämeen voi löytää vain hiljaa hapuilemalla.
Runot löysivät reitin sydämeeni ja toivat esiin tunteita, joita olin kokenut ja käsittänyt vain aavistaen. Löysin runoissa niiden sanoituksen.
Samalla on sanottava, että runot pelastivat henkeni nuorena.
Niihin sain purettua sen mihin en löytänyt sanoja.
Runojen maailmassa oli tilaa sellaiselle, mikä armotta tapettiin reaalimaailmassa.
En kuulunut luokan koviksiin, olin siinä välimaastossa, oman tien kulkija.
Olen aina viihtynyt omissa oloissani, pari kolme kaveria on riittänyt hyvin.
Kerran sitten minulle kävi niin kuin elämässä usein käy. Se, minkä salaa, murtautuu ulos, koska lahjat on annettu jaettavaksi.
Tämä tapaus, joka merkitsi minulle paljon ja johti kuukemaan sisäistä ääntä herkällä mielellä, oli arkinen ja ohikiitävä.
Tuskin sitä kukaan silloisista luokkakavereistani edes muistaa.
Opettaja ilmoitti, että tunnin aiheena on runon kirjoittaminen.
Kaikki kirjoittivat runonsa ja ne kerättiin nippuun.
Opettaja luki runot, mutta ei kertonut kirjoittajaa. Luokka sai sitten äänestää parhaan runon.
Yllättäen kuulin runoni voittaneen äänestyksen.
Säikähdin, kun opettaja pyysi minua luokan eteen lukemaan runoni kaikkien kuullen.
Saatesanoikseen opettaja lausui, että vaikka tämä runo äänestyksen voittikin, niin ei se hänen mielestään paras ollut.
Kävelin eteen ja lausuin runoni. Siitä hetkestä en muista mitään. Taisin katsella paperia.
“Ei olis kyllä ikinä uskonu, mutta kyllä se paras runo oli”.
Sanat lausui yksi luokan koviksiin kuuluva. Hän yllätti minut sanoillaan täysin.
Tuo pieni hetki luokan edessä, tieto että runostani pidettiin, merkitsi paljon ja kirjoitin lisää.
Aloin lähettää runoja paikallislehteen nimimerkillä ja odotin aina innolla niiden julkaisua.
Oman runon näkeminen lehdessä tuntui aina hienolta, siinä oli päivän ihmeeni.
Runot ovat aina olleet luonteva tapa löytää kosketus sisäiseen tunnemaailmaan.
Runojen kautta voi kulkea sinne, missä säilyttää ja suojaa sisintään.
Herkkä mieli on kuin hiljainen vedenpinta, joka kertoo siitä, mikä on suojattava.
Vedenpinta, jonka pienikin tuulenvire saa värisemään ja myrskyt kiehumaan.
Vähäinenkin pilvenlonka auringon edessä voi synkistää maiseman ja masentaa.
Raikas kesäsade saa sielun pinnan tanssimaan ja rannan iltanuotio sydämen hehkumaan onnesta.
Unelmia on, niin kauan kuin on elämääkin.
Yksi elämäni unelma on aina ollut runokirja, olen siitä joskus kertonut blogeissakin.
Nyt olen toteuttamassa unelmani.
Marras- joulukuun aikana tulee painosta runokirjani ”Enkelit istuvat hipaisemalla”.
Kirjassa on runoja elämäni matkalta, kipujen tieltä ja onnen pienistä hetkistä.
Unelmasta tulee viimeinkin totta, runoista, jotka ovat auttaneet kestämään, nostaneet eksyneen takaisin polulle.
Pitkän matkan mukanani kulkeneet, elämän poluilla kolhitut kirjaimet, sanoiksi sijoitetut ja runoiksi puetut sanat löytävät kodin niiden omasta kirjasta.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
