”Samalla muistan, miten dystonia tuli elämääni, kuin vaivihkaa kylään poiketen, hiljaa päätä sivuun kääntämällä.
Silloin vielä dystonian pysäyttämiseen riitti kevyt sipaisu, kosketus leukaan.
Pää kaipasi ehkä vain huomiota, ajattelin ja hipaisun saatuaan se kääntyikin suoraan.”
Ajatus tulee aamuyöllä vähän ennen kolmea. Hiipimällä kuin varoen säikäyttämästä ja juuri siksi hereille säpsäyttäen.
Huomaan kirjoittavani ajatuksissani ja pohdin jotain tarinaa. Vain otsikko jäi jäljelle unitarinasta.
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kuin hengitystä, sisään ja ulos. Ei toista ilman toista.
On marraskuun maanantai. Ilma ulkona osittain talvinen, niin että lumen valo heijastuu sisälle.
Kuitenkin se on vielä yön kelmeää valoa, kuin vaivihkaa valaisevaa, anteeksi pyydellen.
Samalla muistan, miten dystonia tuli elämääni, kuin vaivihkaa, kuin kylään poiketen, hiljaa päätäni sivuun kääntämällä.
Silloin vielä dystonian pysäyttämiseen riitti kevyt hipaisu, kosketus leukaan.
Pää kaipasi ehkä vain huomiota, ajattelin ja hipaisun saatuaan se kääntyikin suoraan.
”Dystonia tuli elämään kuin vaivihkaa”
Mieleeni palaa ajatus johon heräsin ja huomaan kellon lähestyvän neljää.
Yön unimatka on kuljettu, ajattelen ja nousen keittämään kahvit. Selkään sattuu vähän noustessani ylös.
Pari viikkoa sitten alkanut kipu on laantunut lähes kokonaan.
Välillä kipu oli niin kova, että se vaikeutti kävelyä, joten tämän hetken tilanne tuntuu hyvältä.
Sain selkäkivun kuin vaivihkaa ollessani pihahommissa karsimassa omenapuuta.
Sahasin siitä yhden pääoksan pois ja raahasin sen varaston viereen.
Siinä jossain puuhaillessa liikautin ehkä ylävartaloa sivuttain, niin että selkä otti liikkeestä itseensä.
Oli jo syyskylmä, enkä venytellyt ennen ulos lähtöä.
Ajattelin oksan karsimisen olevan niin pieni puuha, että se hoituu tuosta vain.
Kahden viikon vaiva siitä kuitenkin tuli, mutta nyt oloni tuntuu jo siltä, että päätän lähteä juoksumatolle lenkille.
Pääni vääntyy kyllä jo reilusti kohti olkapäätä, onhan elokuun käynnistä neurologilla kymmenen viikkoa.
Huomasin, että kymmenen viikkoa piikeistä oli raja, jonka jälkeen pää vääntyi kohti olkavartta, niin että kirjoittaminen ja lukeminen kävi hankalaksi.
”Servikaalinen dystonia vääntää päätä pahimmillaan niin,
että elämä on kuin löysässä hirressä vääntyilyä .”
Olen kuitenkin sopeutunut sillä tavoin näihin vääntöihin, etten enää säikähdä pään vääntymistä sivuun.
En edes heiluriliikettä, joka aiheutuu yrityksestä pitää pää suorassa.
Muistan vielä yli kymmenen vuoden takaa paniikin, jonka tuo heiluriliike aiheutti.
”Ihminen tottuu kaikkeen muuhun paitsi hirressä roikkumiseen”, sanotaan.
Servikaalinen dystonia vääntää pään sillä tavoin, että elämä on tavallaan kuin hirressä vääntyilyä, ainakin löysässä hirressä.
Olen siis tottunut siihen, tiukempaa en tosin haluaisi kokeillakaan.
Kello naksahtaa aamuviiden yli, joten lähden lenkille juoksumatolle.
Ainakin aion kävellä ja ehkä hölkätä aina välillä. Kävely vahvistaa selän tukilihaksia.
Samalla tunnen voimakkaan väsymyksen, joka saapuu aina kun pitäisi lenkille lähteä.
Se on varmin tae siitä, että on mentävä.
”Dystonian vuoksi joudun kävelemään ja juoksemaan pää sivuttain,
mutta olen tottunut siihen.”
Juoksumatolla kävelen ensin rauhallisella tahdilla, mutta koska en tunne kipua, siirryn hölkkään.
Vaihtelen kävelyn, hölkän ja kevyen juoksun välillä viitisen kilometriä.
Nostan juoksumaton ylös ja huomaan hieman kipua selässä. Olo tuntuu hyvältä liikunnan jälkeen.
Dystonian vuoksi jouduin kävelemään ja juoksemaan pää sivuttain, mutta olen tottunut siihen.
Käyn noutamassa puita ja kuulen joutsenten laulun. Näen Pyhäjärven suunnasta lentävän joutsenten auran, osa niistä erkanee harjun kohdalla parvesta.
Sytytän takkaan tulen ja kuuntelen puiden rätinää, kello lähestyy seitsemää.
On uusi päivä ja uusi taival, mutta yksin en sitä kulje.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
