HÄNTÄLÄN NOTKOT - MUISTOJEN RETKET

Kuinka paljon kauneutta ihminen kestää menemättä rikki? Voiko kauneutta tallentaa, säilöä sitä sydämeen, sieluun tai mielen poimuihin. Voinko tallentaa tämän kauneuden kameran muistikortille?

Entä jos menee rikki ja sirpaleet jäävät kauneuden keskelle, olisivatko nekin kauniita? Voiko kauneus saada ihmisen mielen näkemään sitä myös siellä, missä hän jo kauan sitten kadotti kauneuden tajunsa.

Runolliset ajatukset kulkevat mielessäni, kun laskeudun portailta kohti nummimaista ruohikkorinnettä. Alhaalla laakson pohjalla virtaa ruskea vesi, kuin sulana juokseva suklaa. 

Häntälän notkot on kauneutta, jota on vaikea kuvata ylisanoilla. Tai vaikea kuvata lainkaan, sillä ihminen on liian rajoittunut kertomaan kokemaansa ja näkemäänsä. On kuitenkin syytä yrittää, koska muuten se kaikki unohtuu elämän arjessa.

”Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa, missä huolet huomisen saa jäädä unholaan”, lauloi somerolainen Unto Mononen. Oliko Unto käynyt koskaan Häntälän notkoilla ja kokenut sen kauneutta, mietin katsellessani maisemia.

Ehkä tämä paikka oli hänelle liian lähellä ja huolet löysivät nopeasti takaisin miehen mielenpainoksi. Onko päästävä kauas, että unohtaisi elämäntaakat? 

En tiedä, onko näistä notkoista tehty laulua, mutta laulu täällä soi. Aluksi notkojen rinnettä kulkiessa korvissa soi lintujen laulu, moniääninen, soinnikas kuoro. Matkan edetessä kuuluu jostain myös kurkien trumpetti ja joutsenten laulu.

Lopulta, matkan taittuessa polulla, joka seuraa Rekijoen poimuilevaa kulkua, tulee jostain musiikki. Syvä ääni on varmasti näiden notkojen laulua, kuin sinfoniaa. On kuin jokin sisimmässä muuttuisi osaksi maisemaa.

On vielä alkukesä ja luoteistuuli viilentää auringon lämpöä. Joen pohjalta ylös katsominen vaatii niskojen taittumista ja ylös kurottuvat suuret puut näyttävät koskettavan pilviä.

Ikikuuset, joita nousee rinteillä, laskevat siitepölyä suurina pilvinä notkojen pohjaa kohti. Näyttää siltä, kuin kaskisavut leijuisivat laaksossa. Maisema kaukana on kuin ääriviivoiltaan pehmennetty. Vaelluskengät ja lahkeet ovat nopeasti vihreässä siitepölyssä.

Matti Torkkomäki kertoo kirjassaan ”Häntälän notkot”, että täällä on savikerroksen paksuus 80 metriä. Notkot alkoivat muodostua heti jääkauden sulamisen myötä ja alkuun vettä on ollut tietysti joessa paljon enemmän.

Nyt notkojen syvyys on noin 30 metriä, vedellä on siis vielä runsaasti materiaalia luoda lisää muotoja näihin silmiä hyväileviin maisemiin. 

Ainoa nähtävyys Häntälän notkoilla ei ole kuitenkaan veden uurtama valtava jokilaakso nummimaisine rinteineen. Kiinnostavin nähtävyys liihottelee rinteitä pitkin, usein perässään luontopolun kulkijoita kamerat kädessä.

Pikkuapollo on perhonen, jota esiintyy Häntälän notkojen lisäksi vain Ahvenanmaalla ja joissain pienissä kohteissa Lounais-Suomen niityillä. Perhonen on kaunis, mutta ei mitenkään erityisen värikäs. Sen voimakkain tunnusmerkki on vaaleiden siipien mustat täplät.

Häntälän notkoilla kasvava kiurunkannus on syy, miksi harvinainen ja suojeltu pikkuapollo esiintyy täällä. Notkojen niittyjen kaltaiset paikat ovat olleet aikoinaan osa suomalaista maalaismaisemaa. Niiden kadottua on moni laji hävinnyt.

Niittyjen kunto ja säilyminen nummimaisena ei ole itsestään selvyys, sen näkee jo katsomalla Rekijoen tai -ojan, kuten paikalliset pientä jokea kutsuvat, toiselle puolen. Niityn pysyminen niittynä vaatii työtä, johon ihminen ei itse pysty.

Aina välillä Häntälän notkojen poluilla tulee vastaan tuo työntekijöiden lauma, johon on syytä suhtautua arvostaen. Joutokarjaksikin kutsuttu karjalauma etenee hitaasti ja syö rinteiden heinien lisäksi notkoja valtaamaan pyrkivien kasvien alkuja.

Piirros Marja Torvinen

Ystävällisen uteliaasti vierailijoita katseleva karja tekee mielellään myös tuttavuutta ja tulee lähemmäs katselemaan. Mukanani on ollut joka käyntikerralla eräs paikallinen, joka on tottunut notkoja hoitavaan karjaan.

Häntälän notkoilla voi vielä kokea vanhan suomalaisen maaseudun tunnelmia. Aluetta ympäröivät maatilat ja tunnelma on rauhallisen seesteinen. Täällä on hyvä siirtää omakin elämänrytmi luonnollisemmaksi.

Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa arvotettiin viisi kaunista maisemaa, mitkä Suomen luonnossa vaeltavan tulisi nähdä. Olen koko elämäni ajan vaeltanut luontokohteissa ja luin jutun varmana siitä, että yksi kohteista olisi sellainen, jossa olen käynyt. 

Hienoja kohteita nuo kaikki lehden kertomat olivat, mutta yhdessäkään en ollut käynyt. En kuitenkaan tuntenut mitään halua lähteä käymään niissä hesarin mainostamissa kohteissa. Häntälän notkoja siellä ei mainittu, vaikka kyseessä varmasti on kansallismaisema. 

Tiedän, että yhtä kauniita paikkoja löytyy notkojen lisäksi omasta lähiluonnostanikin. Kotiovelta pääsen lenkkipolulle, joka muutaman tienpätkän jälkeen vie upeisiin luontokohteisiin, vaikkapa Karkkilan koskireitille.

On vavahduttavaa kokea alkukesän auringonnousu kotipihalla, kuunnella lintujen laulua, tuntea raikas tuuli iholla ja lähteä siitä omaa vauhtiaan lenkille.

Muutaman minuutin juostuani tulen vanhalle ratapohjalle ja juoksen ohi rumien varastorakennusten. Sieluani tosin kääntää tieto siitä, että siinä on joskus sijainnut vanha, kaunis asemarakennus. 

Rumuus ahdistaa, varsinkin jos siihen jää liian pitkäksi aikaa, mutta onneksi voi juosta nopeasti ohi ja pinkaista Pyhäjärven rantaan. Siellä on lintutorni, johon voi nousta ja katsella yli kauniin järvenselän. 

Tämä Häntälän notkojen maisema on aina yhtä kaunis, mutta matkaani en voi sitäkään ottaa, en edes valokuvissa, vaikka kuvaankin paljon. Nousen ylös harjun reunalle ja katselen  alas joelle.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille”, sanaillaan Vexi Salmen laulussa. Se on totta, vaikka kuulostaakin joskus lapsellisen naiivilta. Onneksi lapsenmielisellä on aina varaa unelmiin.

Kauniin maiseman keskellä minulla on usein tunne, että tämä kaikki on liian suurta. Tunnen olevani sen edessä vieras ja ulkopuolinen. Toisinaan kuitenkin tulen maisemaan, jonka koen kodikkaaksi.

Häntälän notkot on yksi sellainen, kodikas maisema. Pois lähtiessämme käymme vielä laavulla keittämässä kahvit ja istumassa. Eväitä syödessä on mukava jutella koetusta. 

Ystävämme ja matkaoppaamme on syntynyt täällä Häntälän notkojen maisemissa. Hän tietää kertoa paljon tästä harvinaisesta alueesta. On hieno asia, että meillä on vielä tällainen paikka, jossa voi kokea jotain menneestä maailmasta.

Niin paljon korvaamattomia luontokohteita on jo tuhottu ja kadonnut ihmisen ahneuden vuoksi. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen”, runoili jo Eino Leino aikoinaan.

Luonnon kauneutta ei kuitenkaan voi kiistää edes sarkasmin kyllästämä realismi, muualla kuin omassa sydämessään. Siellä se kyllä onkin kiistämättä totta.

Rumuus rikkoo, toisinaan tiivistää, puristaa niin pieneen tilaan, ettei näe mitään muuta. Tuon pienen tilan voi kuitenkin kauneus rikkoa, jos se saa tulla siihen pieneen, ahtaaseen kammioon. 

Jos kauneus löytää edes pienen aukon, josta valonsäde saa tulla sisään, se poistaa pimeyden, rumuuden, joka ryösti kaiken ja vei elämänilon.

Häntälän notkot ovat sellaista kauneutta, joka on vielä säilynyt ja voi tuoda luonnon kauneutta ja elämäniloa sydämeen.

torvinenharry@gmail.com

YSTÄVÄN MUISTOLLE

Kirjoitettu 24.5.2021