On hienoa nähdä tämä kaikki todellisuuden heijastumana.
Niin, että koettu on aavistus siitä, mitä ei pysty aistimaan.
Mitä järki ei voi ymmärtää, sen ääriä tunne voi katsella.
Siinä on kirjoittajan hetki, se pieni viive.
Hetki, kun ajatus lävistää mielen värisevän pinnan ja tuntee tuulenvireen.
Hetki, kun on avannut sielunsa ja sanat tulevat vapaina kuin virta.
Tunteet ovat kuin purjeita jotka ottavat vastaan elämän tuulet ja myrskyt.
Toisinaan ne saavat levätä hiljaisessa tyvenessä, joskus luovia kovassa tuulessa.
Elämän tuuli kuljettaa koetussa, joka herkällä luonteella on tunteiden kuormittamaa.
Onneksi järki seuloo koetusta kestävää, elämän hiomaa ja koettelemaa.
Mieli vuolee ja rakentaa, kuorii kuohuja ja poistaa ylimääräisen, antaa tunteille tilaa.
Ne eivät ole koskaan tietoinen valinta. Tunteet ovat kuin luonnonvoima.
On hienoa nähdä tämä kaikki todellisuuden heijastumana.
Niin, että koettu on aavistus siitä, mitä ei pysty aistimaan.
Mitä järki ei voi ymmärtää, sen ääriä tunne voi katsella.
Siinä on kirjoittajan hetki, se pieni viive.
Hetki, kun ajatus lävistää mielen värisevän pinnan ja tuntee tuulenvireen.
Hetki, kun on avannut sielunsa ja sanat tulevat vapaina kuin virta.
Minulle aamuyön hämärät hetket, ovat usein oivalluksen hetkiä.
Unen ja valveen rajalla on ajatuksien kirjava satama.
Silloin mieleen voi tulla ideoita, jotka päivä piilottaa.
Ne ovat toisinaan arkipäivää kestämättömiä ajatuksia.
Toisinaan toimivia, usein huvittavia.
Ja harmi kyllä, helposti unohtuvia.
Parhailla ideoilla on joskus tapana jäädä unen ja valveen satamaan.
Kenties syystäkin.
Aamyön hetki, kirjoittajan hetki, se kuulu suden hetki, on ehkä silloin, kun itsekritiikki on pois päältä.
Tai säädetty äänettömälle.
Järkeily nukkuu ja ankara itsekritiikki valvoo väsynein silmin.
Suden hetki, kun ideat löytävät reitin ajatuksien verkosta ja pujahtavat sisään.
Minä pystyn yleensä kirjoittamaan aamuyöstä iltapäivään, illalla saan harvemmin kirjoitettua.
Olo on silloin jo väsynyt ja yliminän itsekritiikki lannistaa.
Alkaa verrata johonkin ja häviää mielessään.
Mieletöntä olisi voittaakin.
Vertailu on aina mieletöntä ja kestämätöntä.
On löydettävä tila, jossa sana on vapaa.
Vapaa omana itsenään.
On löydettävä oman sanan tila.
Sen löytäminen on kirjoittajan elinehto.
Tietty prosessi on aina käytävä, ennen kuin pystyy kirjoittamaan uutta.
Itseään ei voi ryöstöviljellä.
Silloin menettää kirjoittamisen ilon ja oivalluksen riemun.
Vain aika tuo uutta annettavaa.
On odotettava jos ei sitä ole.
On palattava sanojen satamaan.
On odotettava, että ajatusten purjeet kuljettavat.
Tämän blogin kirjoittaminen on mielenkiintoista, koska aiheet liikkuvat siihen suuntaan, mihin tuuli puhaltaa ajatuksia.
Olen ottanut tietoisesti vapauden kirjoittaa mistä aiheesta vain, etten urautuisi yhteen asiaan.
Olen muutenkin niin vahtelunhaluinen, etten kovin kauan jaksa samaa aihetta.
Dystonia on tietysti blogin punainen lanka, mutta elämä kaikkine tarinoineen on pääuoma.
Antaahan kirjoittelu huomattavasti enemmän kuin ottaa.
Ajatukset kypsyvät aikanaan, kirjaimia riittää ja niillä sanoja syntyy.
On vain etsittävä äänettömät huudot ja sanomattomat sanat.
On kerättävä niihin kirjaimet ja muodostettava sanat.
On löydettävä huutajan ääni.
On etsittävä kadonneet kyyneleet.
On tehtävä se kaiken uhallakin.
On purettava ja koottava, etsittävä hahmoa sanoilla.
On löydettävä siitä se muoto, mitä etsi.
On löydettävä sanomattomat sanat, niitähän aina etsii.
Kun ne löytää, niin pelko menettää voimansa ja huolet hälvenevät.
Siksi sanoissa on voima.
Sanoilla saa muovattua sisältään muodottoman tuskan ulos.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti