keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

ELÄMÄÄ ILMAN BOTULIINIHOITOJA





Dystonia ilman botuliinia on opettanut ainakin liikkumaan varovaisemmin. 

Pään vääntyminen sivulle on voimistunut hiljalleen kuin ruuvikierre, joka vaikuttaa moneen asiaan. 

Tänä aamuna heräsin kesäloman jälkeen arkeen tapani mukaan varhain. 



Kävelin neljän maissa hämärissä huoneissa tutussa ympäristössä, jonka osaisin kulkea silmät ummessakin. 

Kesäreissun tavaroista oli joku jäänyt lattialle, eikä sen sijainti ollut aivojen reittikartalla. 

Pään sivulle vääntyminen esti havainnot ja kompastuin tuohon matkatavaraan. 

Onnistuin vaivoin pysymään pystyssä, mutta rojahtaminen holtitta alas oli lähellä. 



Koti on tunnetusti vaarallinen paikka, koska suuri osa onnettomuuksista sattuu siellä. 

Äitini, joka elämänsä loppuvaiheessa sairasti Alzheimerin tautia, kaatui yöllä kotona ja hänen lonkkansa murtui. 

Sairaalareissusta ja lonkkaleikkauksesta hän ei enää toipunut. 



Elämää ilman botuliinia, ainoaa lääkeainetta, joka lievittää parhaimmillaan merkittävästi dystonian oireita, on kestänyt lähes puolitoista vuotta. 

Tasapainon heikentyminen on yksi voimakkaimpia oireita, joka vaikuttaa elämääni koko ajan. 

Tiedostan kaatumisen vaaran, sillä moni on menettänyt sillä tavoin kyvyn itsenäiseen elämään. 



Olen tottunut rivakkaan liikkumiseen, sillä elämä antoi minulle lahjaksi vahvat jalat. 

Sain jalat kuin äidilläni, joka nuorena maalaistalon tyttönä kulki pohjoisen metsissä kinttupolkuja kuin kauris, joka tietää reittinsä. 

Myös isäni oli tottunut metsässä liikkuja, sielultaan erämies, joka jätti sydämeeni ainaisen kaipuun saloille. 

Niinpä luotan kantaviin jalkoihin ehkä liikaakin. 

Viime aikoina olen herännyt todellisuuteen. 

Elämä on opettanut hiljaa kulkemaan. 

Kaikki tekeminen on vaikeutunut hiljalleen ilman botuliinin tuomaa lievitystä dystonian vääntöihin. 



Tätä blogia kirjoitan pädille yhdellä sormella, koska puhelin alkaa olla liian pieni kirjoittamiseen. 

Kiisken lailla nykivä pääni ei salli millään suoraan näytölle katsomista. 

Pidän päätä jatkuvasti vasemmalla kädellä suorassa, mutta pää ei enää tottele kättä ja tuloksena on jatkuva liike. 

Pää rentoutuu vasta, kun annan sen kääntyä olkapäätä vasten ja painua tuolin kulmaan. 



Toinen asento, jossa pystyn kirjoittamaan, on makuulla, pää tuettuna tyynyillä. 

Luonnollisesti myös lukeminen on vaikeutunut samalla tavoin. Kädellä pään tukeminen aiheuttaa lopulta kipuja ja vihlaisuja niskassa sekä olkavarressa. 

Olen palannut oireiden suhteen lähelle sitä tilannetta, missä olin mennessäni toimivaan botuliinihoitoon. 



Olen nyt kertonut oireista, jotka ovat merkittävästi lisääntyneet ja vaikeuttaneet elämääni. 

Kaikki on johtunut omasta valinnastani, halusta kokeilla, voisinko elää ilman botuliinihoitoja. 

Kokemukseni on, että se on osittain hyvin vaikeaa, mutta ei ainakaan vielä mahdotonta. 

Onko tämä botuliiniton kokeilu sitten kannattanut, kyselen itseltäni. 

Koskaan ei voi tietää, jos ei koskaan kokeile, vastaan.



Steve Jobs sanoi sairastuttuaan vakavasti, että ihminen voi palkata jonkun tekemään asioita puolestaan, mutta ketään ei voi palkata sairastamaan puolestaan, jokaisen on kohdattava sairautensa itse.

Sairas on oman sairautensa paras asiantuntija, sillä kukaan muu ei koe edes samaa sairautta samoin. 

Vertaistuki on sitä, että jaetaan selviytymisen tapoja ja lievitetään sairauden taakkoja kertomalla kokemuksia saman kokeneille.



Mitä hyvää tai elämää helpottavaa olen saanut tällä matkallani ilman botuliinihoitoja? 

Näinkin voi elää, on hyvistä kokemuksista selkein. 

Olen onnistunut vapauttamaan itseni hoitokierteestä pitkäksi ajaksi. Takaisin botuliinihoitoihin voin palata koska tahansa.

Olen ottanut lomaa sairaudestani ja vaikka se sattuu monella tavoin, niin koen tämän ajan olleen minulle kasvattavaa. 



Katsoin hiljattain luontodokumentin, jossa kerrottiin eläinten älykkäistä ominaisuuksista, joista ihminen voi vain haaveilla. 

Ohjelmassa kerrottiin muunmuassa kauriiden vaelluksista erämaassa. Ne oppivat pitkät vaellusreitit vanhemmiltaan ja pystyvät tallentamaan nämä tiedot sisäiseen karttaansa. 

Aina joskus syntyy kuitenkin yksilö, joka poikkeaa muusta laumasta. 

Yksi sellainen, jota ohjelmassa seurattiin, lähti omille teilleen heti vieroituttuaan äidistään. 

Kauris kulki yksin satoja kilometrejä erämaassa, laaksojen ja vuoristojen halki. 



Lopulta se pysähtyi ja tunsi koti-ikävää. Kauris kääntyi ja lähti paluumatkalle. 

Merkillisintä on, että seuraimen avulla voitiin nähdä kauriin palaavan tiettömän ja poluttoman erämaan läpi tarkalleen samaa reittiä kuin se oli tullutkin. 

Tätä reittiä kauris ei ollut oppinut vanhemmiltaan. Se kulki oman polkunsa ja reitti tallentui eläimen muistiin. 

Mekään emme voi koskaan tietää mihin pystymme, ellemme koskaan kokeile.


torvinenharry@gmail.com

sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

KÄÄNTÖSILTA




Pääskyset tekivät pesiä aseman räystään alle. Ne kaartelivat siinä yläpuolella kirahdellen ja herättivät aina huomioni. Katselin niitä mennessäni aseman kioskiin sarjakuvalehteä ostamaan.

Näin yhden niistä pujahtavan pesään sisälle mennessäni. Illalla kerroin veljelleni pääskynpesistä.

Hän innostui ja sanoi, että lähdetään katsomaan onko siellä poikasia.

Haimme vielä kolmannen kaverin mukaan ja lähdimme asemalle. Alkukesän iltayössä pieni asema oli hiljainen. Juoksimme räystään alle ja näimme taidokkaasti rakennetut pesät.

Ensimmäiset kivet lensivät ja pesät putosivat hajoten maahan. Pienet piipertävät pääskynpoikaset räpiköivät avuttomina maassa. Pari pesää vielä alas ja kaikki saivat taskunsa täyteen linnunpoikasia.






Juoksimme ratapihan yli kohti veturitallia ja tulimme pienen lammikon kohdalle. Joku keksi heittää yhden poikasen veteen. Ihmeellistä kyllä se näytti osaavan uida. Hädissään poikanen räpiköi muutaman metrin, mutta upposi sitten voimattomana.

Heitimme jokainen vuorollamme poikaset veteen ja yritimme kivittää niitä ennen uppoamista. Viimeisenä oli minun vuoroni. Tunsin kuinka linnunpoikanen liikkui taskussani hädissään. Otin toisesta taskusta elottoman, putouksessa kuolleen linnunpoikasen ja heitin sen nopeasti.

Lintu putosi kuin kivi ja pulahti kuolleena veteen. Veljeni vilkaisi minua kysyvästi, mutta lähdin juoksemaan kohti veturitallin kääntösiltaa. Tunsin poikasen liikkuvan taskussani.





Juoksimme kääntösillalle ja kurkistimme sisälle pieneen kopperoon keskellä siltaa. Oven saimme auki ja kävimme vuorotellen istumassa sillankääntäjän istuimella.

Minä istuin penkille viimeisenä ja katselin siitä yli ratapihan kohti asemaa.

Tunsin linnunpojan harvenevat liikkeet taskussani ja jotain kääntyi sydämessäni.

Tunsin hädän. Tunsin pienen linnunpojan pelon. Tunsin häpeän ja pelon. Heräsin tajuamaan mitä me olimme tehneet. Mitä oli tapahtunut. Mitä oli lähtenyt liikkeelle kertoessani pääskynpesistä.

En usko, että kukaan huomasi mitään, kun kaivoin puolikuolleen pääskynpoikasen taskustani ja asetin sen ikkunan vieressä olevan hansikkaan sisälle. Poikanen nytkähteli vielä hieman.

Toiset juoksivat jo ylös veturitallin törmää, juoksivat ylös minkä jaloista lähti.  Minä ryntäsin ulos ja pinkaisin perään.





Kesäyön valvoin aamuyölle. Puurivitalon vintillä, kesäisellä nukkumapaikallamme oli mukavan vilpoisaa ja jännittävää. Yleensä nautin nukkua siellä. Nyt makasin kuin rautakanki, olin kauhuissani ja ajattelin vain yksinäistä pientä linnunpoikasta.

Syyllisyys jäi huolen alle ja tökkäsin veljeni hereille. Kerroin hänelle, että jätin yhden linnunpoikasista sinne kääntösillan koppiin hansikkaan sisälle.

Veljeni kuunteli ja oli pian taas unessa. Minä käänsin kylkeni ja itkin syyllisyydestä. 

Ajattelin sitä pientä yksinäistä linnunpoikaa ja aseman yläpuolella kaartelevia pääskyjä, kunnes uni armahti minut.






Muisto varhaislapsuudesta tuli mieleeni, kun pohdin yksinäisyyttä.

Sain edelliseen blogiini kaksi koskettavaa kommenttia lukijoiltani.

Molemmat koskettivat minua ja herättivät voimakkaita tunteita.

Toinen viesteistä kertoi yksinäisyydestä.

Yksinäisyys, joka tarttui sieluuni silloin pienenä poikana, hansikkaaseen jätetyn linnunpojan vuoksi. Kauan sitten unohtunut muisto palasi taas mieleeni. Unohtunut huoli ja tuska.

Ihmisen yksinäisyys, joka on toisille raskas taakka. Toisille, harvemmille varmaan, myös vapautus ja helpotus.





YKSINÄINEN VANHUS VINTILLÄ

“Sinä olet aika paljon herätellyt minua. Ainakin ajattelemaan ja vähän muistelemaankin. Tuli mieleeni, että minäkin olen asunut joskus tuollaisessa puutalossa, josta kerrot. Sen vintiltä näki vähän naapurin puolelle. En kuitenkaan muista, että mitä siellä naapurin puolella oli. Jännittävää oli. Omalla vintillä oli laatikoita, joissa oli muunmuassa meidän, koululaisten piirustuksia. Asuimme siinä talo-osassa keskenämme. Vanhemmat olivat maalla. Harmi, että piirustukset ehkä jäivät sinne tai menivät roskiin, kun muutimme pois sieltä.

Vintillä oli myös hyvin pieni lämmin huone. Siinä pikkuhuoneessa oli piironki, pieni pöytä ja juuri ja juuri mahtuva sänky. Huoneessa oli myös pieni ikkuna. Tarina kertoo, että huoneessa oli asunut vuokralaisena joku vanha naisihminen, joka oli sitten kuollut. Kun muutimme taloon, hänen tavaransa olivat siellä vinttihuoneessa. Kun osoittautui, ettei hänellä olut perillisiä, ihmettelimme, että mitä hänen tavaroilleen tehdään. Viranomaisten kanssa sovimme, että ostamme irtaimiston pieneen hintaan.

Piirongin laatikoissa oli muunmuassa liinavaatteita. Siellä oli myös paljon virkattuja pitsejä, esimerkiksi lakanoihin sopivia. Mummo oli varmaan aikansa kuluksi yksinään siellä vinttikamarissa virkannut. Lieneekö ollut edes radiota kuunneltavaksi. Voin kuvitella, kuinka yksinäistä on siellä ollut. Kai hän virkkasi niiden pitsien kuvioihin ajatuksensa ja muistelmansa. Hänen olivat pitsit.”





Nämä viestin sanat toivat mieleeni tuon yksinäisen pääskynpoikasen kääntösillan kopissa kerran lapsena. Ajatukset palasivat elävästi mieleeni. Vastasin kirjoittajalle ja ajattelin ensin tuon kertomuksen mummon olleen onnellinen omassa lämpimässä tilassaan touhuillessaan.

Jäin kiinni siihen ajatukseen ja kirjoitin vastauksen, joka tuli mieleeni ensimmäisenä.

Yksinäinen mummo virkkaamassa pitsejä. Jotenkin ja yllättäen, minun tulee hyvä olo ja tunne, että hän oli tyytyväinen oloonsa. Oma paikka, hieno harrastus ja kauniit pitsit.

Tosiasiassa kyllä se ihmisen yksinäisyys tulee väkisinkin tuosta tarinasta läpi, ja suru, ihmisen taakka, kun ei ole ketään. Yksinäisyys paljaimmillaan. Yksinäinen vanhus.





Yöllä palasin siihen hetkeen vintillä ja muistooni linnunpoikasesta. 

Ajattelin vanhusta virkkaamassa yksin pienessä vinttihuoneessaan. 

Ajattelin yksinäisyyden tuskaa, jota moni ihminen kokee tänäänkin.

Elämä on vienyt siihen. Aina ei oma valinta ole kyseessä. On vain voimakkaampien käsissä. 

Elämän  kääntösillalla odotat. Mikä raide on edessä, sitä ei voi tietää, mutta matka jatkuu. Yksinäinen matka.

Kävely ja ajaminen oli saanut niskani kipeiksi ja levottomiksi. Ajaessa päätä veti oli vetänyt koko ajan vasemmalle. 

Istuin nojatuoliini ja otin pädin käteeni. Olin saanut toisenkin kommentin. 

Ystäväni Välläys oli muistanut kauniilla kirjoituksella minua.




VÄLLÄYKSEN KOMMENTTI

Sinulla on kirjaimellisesti sanat hallussasi. Olet jo kirjailija. Otat myös ajatuksen haltuusi ja viet sitä. Vai onko niin, että sanat ja ajatus vievät sinua tai jotakin voimaa, joka synnyttää kauttasi kirjoituksen? Taitaa olla yhteistyötä.

Kaikki tuo prosessi on käsittämättömän monimutkainen. Tulviiko se vain lukemattomien hermosolujen verkostosta? Mikä osa siinä on henkilön tahdolla ja ohjailulla? Miten joku voi olla kirjailija, joku säveltäjä jne.? En tiedä ainakaan minä. Jos näitä enemmälti mietin, joudun vain umpikujaan.

Pystyt varmaan kirjoittamaan lähes mistä vain. Leppoisan kiinnostavasti. Saat lukijatkin hiljentämään vauhtiaan ja hyppäämään ajatuksen selkään. Sieltä on tarjolla monenlaisia näköaloja, kauas, tai ehkä hyvinkin lähelle - itseen.

Ystäväsi välläys






Sanat olivat niin kauniita, että jäin taas miettimään kuinka hienoja kirjoittajia olen kohdannut. Vertaisryhmässä monet viestit ovat olleet niin syvällisiä ja kauniita, että olen pohtinut, miksi pidän blogiani.

Paljon paremmat kirjoittajat kommentoivat niitä. Kiitos rakkaat kommentoijat. Jokainen kirjoituksenne nostaa tämän blogin tasoa ja laajentaa sen värikirjoa elämän suureksi kaareksi.

Näitä pohtiessani nukahdin nojatuolini lämpimään pädi kädessäni. Näin unta veturitallin kääntösillasta. Vanha mummo virkkasi sen sisällä.

Äkkiä ovi avautui ja siitä lehahti pääskynen yli ratapihan. Nousi kiitäen kirkkaalle sinitaivaalle.


torvinenharry@gmail.com




 Kääntösilta-blogi julkaistu ensimmäisen kerran 22.1.2014







perjantai 12. heinäkuuta 2024

TAVALLISEN IHMISEN TARINA



Yksinäisyys, mitä minä tiedän siitä? Mitä tunnen ja koen tuon sanan edessä. Onko se minuun polttomerkitty, sieluun tatuoitu sana, joka leimaa koko olemukseni.

Onko se tyhjiö, jota luon ympärilleni, tila jota en pysty täyttämään. Onko se tuoksu, joka karkoittaa kaiken läheltäni, peläten tarttumista.

Yksinäisyyden tuoksu. Olet käynyt hänen lähellään, et kai vain koskettanut ettei vain tartu sinuunkin.

Yksinäisyyden tuoksu. Luulevat vielä sinua sen kaveriksi!




KODIN TUOKSU

Muistan lapsena, kuinka jokaisella kodilla oli oma tuoksunsa. Kavereiden luona käydessä panin sen merkille. Viuhdoin  eteisen läpi leikkikaverin kotiin ja tunsin heti eteisessä sen.

Kummallinen tuoksu virtasi sisääni. Toisen kodin tuoksu. Outo ja eksoottinen. Sama kokemus tapahtui kyläillessämme vanhempieni sukulaisten luona. Elämä tuoksui jokaisessa kodissa erilaiselta.

Opin pian, että kodin tuoksu on aina sen ominaislaatu. Myöhemmin menetin tuon herkkyyden, aistit turtuivat ja tottuivat, elämä ei enää esiintynyt minulle tuoksuina.

Oma koti ei koskaan tuoksunut miltään, se oli lähtökohta muille kodeille, ero jonka havaitsi. Hajusta tiesi, ettei ollut kotona.

Vielä tänäänkin, kun ajattelen joitain lapsuuden koteja, kavereiden ja vanhempien ystävien tai sukulaisten, niin tunnen kuin aavistuksen menneestä. Kodin tuoksusta. Vieraan kodin tuoksusta.




YKSINÄISYYDEN TUOKSU

Kaikella oli oma tuoksunsa. Ohi menevät ihmiset, äiti ja isä, vieraat kodissamme tuoksuivat erilaiselta.

Muistan, että myös yksinäisyydellä oli oma tuoksunsa. Yksinäisyyden tuoksu. Pelottava ja tarttuva tuoksu, jota vältettiin.

Ihminen, joka tuoksui yksinäisyydelle jäi yleensä yksin. Kävin lapsena kerran yksinäisen ihmisen huoneessa ja tunsin sen tuoksun.

Kaikki oli siistiä päälle päin, tavarat järjestyksessä, pinoissa ja saatavilla. Pieni, yksinkertainen huone.

Tuoksu oli hyvälle haisevien hajusteiden läpi tunkevaa,  mielen täyttävää ja sieluun sattuvaa ihmisen yksinäisyyttä.

Se ei ollut kodin tuoksua, se oli yksinäisyyden tuoksua.




YKSINÄISYYDEN LANGALLA

Yksinäisyys on vaikea sana. Siinä on ehkä liian monta y-kirjainta. Se kuulostaa vieraalta ja oudolta, parempi välttää sitä.

Siitä mistä puhuu, niin sitä toteutuu. Yksinäisyyttä harva haluaa todella. Moni haluaisi kyllä olla hetken yksin.

Olla vain. Olla omissa oloissaan ja levätä. Antaa mielen istua hiljaa ajatusviivalla, kuin lintu langalla.

Katsella apeita maisemia ja odottaa auringonnousua.

Palata sitten takaisin yksinäisyyden imelästä, omaan itseensä käpertyneestä, pistävästä tuoksusta.

Palata kun itse niin haluaa. Palata, minne palata. Entä jos ei ole minne palata.

On yksin ja palaa yksin. Ei ole paluuta. Ei ole ketään. Yksinkertaisesti yksin. Mitä minä siitä tiedän?




YKSIN EI OLE AINA YKSINÄINEN

Ja kuitenkin yksinäisyys on aina pitänyt minusta. Kiertynyt ympärilleni kuin naru, löytänyt minut ihmisten keskeltä, havainnut ja merkinnyt.

Siinähän sinä, tule hetkeksi kanssani yksinäisyyteen, se on sanonut.

Minä olen aina mennyt ja viihtynyt, mutta ajan oloon ymmärtänyt, ettei meidän suhteemme ole normaali.

Olen nautiskelija, olen yksinäinen nautiskelija, nautin yksin olemisesta, mutta en haluaisi olla silti yksinäinen.

Kukaan ei ole niin yksin, kuin yksinäinen ihmisten keskellä, hän on ehkä eksynyt väärään aikaan oikeaan paikkaan.




VALITTU YKSINÄISYYS

Aseman odotushuoneen penkki on yksinäisyyden hifistille nautinnollinen paikka aamuyöstä.

Kukaan ei ole häiritsemässä yksinäisyyttä. Saa istua tyhjässä, yksinäisyydelle tuoksuvassa salissa täysin yksin.

Imeä itseensä ilmapiirin, joka tekee olon täydelliseksi. Lähtevien ja tulevien matkustajien tuoksut.

Asusteet ja matkatavarat. Odotushuoneen penkkien huutava tyhjyys ja ohi kulkevien työntekijöiden kenkien kopina.

Yksinäisyyden lopullisesti leimaava työvuoroon saapuvien tai kotiin lähtevien työkavereiden puheen päätön koodikieli.

“Meidän porukan” kieli, joka yhdistää omilla viesteillään mukaan johonkin laumaan.




IHMISEN YKSINÄINEN OSA

Yksinäinen siinä tilanteessa löytää joko täydellisen tyhjyyden tai oman itsensä, joka on ihmisen osa.

Ihmisen osa on lopulta olla aina yksin. Siihen osaan voi saada vain lievitystä toisilta ihmisiltä.

Toinen ihminen voi kyllä sitä yksinäisyyttä varsin merkittävästi lievittää.




TAVALLISEN IHMISEN AIKA

Yksinäisyys pahimmillaan ei ole sitä, ettei kukaan halua kohdata tai tavata, vaan sitä, ettei kukaan halua enää nähdä. On muuttunut näkymättömäksi.

On elossa, mutta ei ole enää olemassa. Ei merkitse enää mitään kenellekään. Ei ole ihme jos ihmisiä syrjäytyy.

Pelottavaa on se, kun syrjäytyneitä alkaa olla paljon, kun yksinäisyys muuttuu vihaksi, joka yhdistää.

Syrjäytyminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hoitunut yleensä helposti hiljaisella hautaamisella.

Nyt on tullut uusi sukupolvi, jonka yksinäisyys ei enää jää peräkamareihin. Sitä niittää, mitä kylvää.

Ihmistä ei enää tarvita ellei hän ole jotain erityistä. Tavallista ihmistä ei tarvita enää, siinä ajan ongelma.

Olisiko aika nostaa tavallinen ihminen esimerkiksi?

Aika tarvita tavallista ihmistä.




TAVALLINEN IHMINEN

Mitä tarkoittaa tavallinen ihminen? Ihmistä, jossa ei ole mitään erikoistako? Silloin mennään taas valikointiin. Sekoitetaan normaalit tavallisiin.

Normaali on elävä käsite, johon jokaisella on omat marginaalinsa. Tavallisia ihmisiä on molemmilla puolilla.

Tavallinen ihminen on uhanalainen laji.

Mielestäni tavallinen ihminen pitäisi palauttaa entiseen arvoonsa. Arvoon, joka nokioiden ja koodauksien huumassa hukkui bittivirran pyörteisiin.

Tavallinen ihminen on se, jonka varassa Suomi on aina selvinnyt. Tästäkin lamasta selvitään vain omalla tavalla.

Valitettavasti vain uhraamalla taas tukku tavallisia ihmisiä.




HAETAAN TAVALLISTA IHMISTÄ

Minun mielestäni yksi suuri ongelma tänä päivänä on juuri siinä, ettei tavallisia ihmisiä enää tarvita.

Työpaikkoja tavallisille ihmisille voi vaikka huvikseen etsiä jos haluaa. Niitä voi olla vaikea löytää kaikkien outojen erityisnerokkaiden nimikkeiden seasta.

Haetaan tavallista ihmistä, tavallisiin tehtäviin, tavalliseen työpaikkaan.

Kuulostaako oudolta?

Tavallisesta työntekijästä halutaan vain päästä eroon nopeasti ja helposti.

KATOAVA IHMISLAJI

Paljon yksinäisyyttä katoaa itsestään jos tavallinen ihminen palaa arvoonsa. Siinä vaiheessa löytyy kanava, jonka kautta virtaa elinvoimaa paljon ja laajalle.

Yllätys tulee olemaan suuri, jos se havaitaan riittävän ajoissa. Tavallisen ihmisen paluu. Onko se edes mahdollista?

Onko tavallisella ihmisellä enää paluuta? Onko yhteiskunnan evoluutio vääjäämättä ajamassa tavallista ihmistä sukupuuttoon.

Lajiksi, joka eli täällä ennen erikoisihmistä.

Missä tehtävissä tavallisia ihmisiä enää edes tarvitaan?

Pahinta yksinäisyys ei ole yksin, yksinäisyys on pahinta joukossa. 

Pelottavinta se on kun ei kuulu joukkoon, kun näytetään päin kasvoja, ettet kuulu meihin.

Me ollaan me ja sinä et ole.




TAVALLISEN IHMISEN TARINA

Muistan hyvin erään tavallisen ihmisen vuosien takaa. Hän ajeli aina töihin pyörällään ja tapasi iloisena laulaa ajaessaan.

Usein hän pysähtyi jonkun tutun kohdalle juttelemaan ja kertoi samalla vitsin tai tarinan.

Iloisen naurun jälkeen hän jatkoi laulaen matkaansa.

Sitten tuli aika, joka muutti kaiken. Tavallisten ihmisten aika oli päättymässä.

Tavallista ihmistä ei enää tarvittu.

Tavallisia ihmisiä alettiin poistaa työpaikoilta. Niin kävi myös hänen puolisolleen.

Pian tämä sairastui ja tavallinen ihminen jäi kokonaan yksin. Ajeli pyörällään ja lauloi yhä, mutta haikeammin, tavallinen ihminen.

Tänään myös hän, tavallinen ihminen on jo pois täältä, tavallinen talo myyty ja tavallinen pyörä ruostuu seinustalla.

Tavallisen ihmisen tavallinen tarina.




Blogi julkaistu ensimmäisen kerran 10.10 2014







sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

VANHAN TALON TARINAT


Talo huokaisee, ei kuitenkaan raskaasti, ottaa vain aikaa ja tuumii. 

Huokaus on ennemminkin leppoisa ja hyväntahtoinen.

Aivan kuin yhteenveto puhutusta.

Näistä tarinoista on jo niin kauan, talo toteaa. 

Niiden jälkeen on tapahtunut paljon muutakin.





Kolmen aikaan aamuyöllä talo alkaa kertoa tarinaa. 

Se on osittain narinaa, vanhojen muistelua, entisten asukkaiden aikaa ja ajatusaaltoa.

Kuuntelen sitä ymmärtävästi, sillä pidän talosta. 

Tämä vanha talo on kuljettanut asukkaitaan pitkän taipaleen. 

Sillä on monta tarinaa, eikä se halua kertoa kaikkea, ainakaan kaikille.



Yön hiljaisuudessa se juttelee ensimmäisistä asukkaista. 

He asuivat täällä yli vuosisata sitten.

Rakensivat talon toisesta kylästä tuoduista, entisen riihen hirsistä.

Kuljettivat vesiä pitkin tänne.




Mies ajoi hevosella rahtia kauas rajan taakse, jäi joskus matkalle pitkiksi ajoiksi.

Joskus palasi pelkkä hevosennahka mukanaan.

He olivat nuoria ja reippaita, kestivät kovia elämän iskuja.


Iloja oli vähän, sanat harvassa, varsinkin miehellä. 

Nainen oli ajattelija, jonka sanonnat ja tarinat yön pitkinä tunteina vaeltavat talossa vieläkin. 

Ajattomat viisaudet eivät menetä voimaansa.



Murheetkin kulkevat seinähirsiä pitkin. Ovat varjoina nurkissa ja liikkuvat vaiti. 

Toisenlaiset tarinat ovat niiden mukana, ikävät muistella ja kertoa.

Niissä on kyynelten suolainen maku ja mukana katkeruuden mauste, kuin inkivääri bataattikeitossa. 

Makuna se on katkeran kirpeä ja makean täyteläinen, ajan kypsyttämä. 

Niin kuin kaikki hyvä, mikä syntyy hitaasti hämmentämällä ja sopivassa lämmössä.



Talo muistelee valmistumistaan, onnen ja surun aikaa.

Evakkoon lähdön hetkiä ja monia muuttoja tuntemattomaan leivän perässä. 

Kyyneleet tulevat lähdön hetkistä.

Asemalle jääneiden saattajien silmistä ne valuivat kuin pisarat ikkunasta. 

Oli pakko lähteä ja jättää turvallinen kotitalo.




Vanhojen hirsien oli luovutettava suojattinsa, joskus menetettävä lopullisesti.

Toisten oli vain uskottava, että he palaavat kerran takaisin.

Taloon, joka oli tottunut odottamaan.



Talo huokaisee, ei kuitenkaan raskaasti, ottaa vain aikaa ja tuumii. 

Huokaus on ennemminkin leppoisa ja hyväntahtoinen.

Aivan kuin yhteenveto puhutusta.

Näistä tarinoista on jo niin kauan, talo toteaa. 

Niiden jälkeen on tapahtunut paljon muutakin.



Monta tarinaa seinät sulkevat sisäänsä. 

Kaikkea ei voi kertoa, talo huokaa.

Ihmisen ymmärrys on liian sidottu ja ahdas.

Kiinni ajassa ja aikaan rajattu.



Talo jää pohtimaan seuraavia asukkaita. 

Se kertoo nopeista askelista, äänistä vintillä, kiljahduksista ja naurusta.

Laulustakin, joka kahvikuppien kilinän seassa soi keittiössä.



Onnellisia ääniä, uuden alun ääniä ja ensimmäisten öiden kuiskauksia. 

Tuoreen puun tuoksua talon laajennuksessa, patjoja ja peittoja lattialla, sipinää ja supatusta.

Haaveiluja, jotka katkeavat kesken ja siirtyvät unimaailmaan.

Unelmia ja uusia suunnitelmia, muuttoja ja kyyneleitä.

Iloa ja surua.



Tarinat liikkuvat lattiasta ja nurkista seiniin, pujahtavat verhoista ikkunaan.

Katselevat pihlajan oksien välistä sinertävälle taivaalle. 

Kuuluvat vielä lintujen soittona aamun kajossa ja katoavat sitten niiden siivillä. 



Talon vaiettua nousen neljän aikaan keittämään kahvit. 

Pihalla on jo valoisaa, pesästä poistuneet västäräkin poikaset odottavat emoa oksalla. 

Ne ovat siirtyneet ulkoruokintaan. 

Pienet linnut pörhistelevät ja ihmettelevät suurta maailmaa.



Pääskyset kieppuvat taivaalla. 

Aluksi niitä on kaksi talon yläpuolella. 

Sitten alkaa erottua lisää taivaalla kiitäviä varjoja. 

Pian niitä on kymmeniä.

On ihmeellinen hetki katsoa taivaalla leikkivien lintujen väsymätöntä liikettä. 



Katson taloa ja ajattelen, miten monta tarinaa kesän tulosta se voisi kertoa. 

Miten erilaisia tarinoita. 

Muuttoja ja lähtöjä, eroja ja saapumisia, ilon ja surun kyyneleitä. 



Vaiettuja ja vaiennettuja ääniä, kadonneita sanoja, jotka pälyilevät arkoina. 

Rikki menneitä kirjaimia, jotka kerran olivat uusia ja innokkaita. 

Tiedän sen ja tunnen, että ne haluavat tulla korjatuiksi. 

Ne haluavat kertoa tarinansa. 



On vain oltava hiljaa ja odotettava, on niiden hetki. 

Annan niille tilaa ja katselen pääskyjen kiitoa. 

Minulle pääskyt ovat aina olleet viesti lapsuuden kadonneesta kesästä.




torvinenharry@gmail.com