SERVIKAALINEN DYSTONIA - LYHYT OPPIMÄÄRÄ

Dystonia on marginaalisairaus, joka sairastavan elämässä on siirtynyt sivulta keskiöön. 

On mahdotonta puhua yhtä aikaa jokaisesta dystoniasta, koska niitä on tyypiltään niin useita.

Eikä kahta täysin samalla tavoin oireilevaa dystoniaa löydy kuin harvoin.

Servikaalinen dystonia on yleisin dystonian muoto, mutta sekin oireilee lähes jokaisella eri tavoin. 

Servikaalinen dystonia, jonka googlen kääntäjä suomentaa kohdunkaulan dystoniaksi jostain syystä, on yleisin dystonian muoto.

Kohdunkaulasta ei ole kuitenkaan kysymys, kun puhutaan servikaalisesta dystoniasta. 

On kysymys niskan alueen dystoniasta.

Dystonia on koottu kahdesta sanasta, dys eli häiriö ja tonia eli jäntevyys, tässä tapauksessa lihasjäntevyyshäiriö. 

Häiriö lihasjäntevyydessä, joka saa alkunsa aivoista, tumakkeesta joka ohjaa tahdonalaisia liikkeitä. 

Tuo häiriö tulee esiin pakkoliikkeinä. Nämä ovat servikaalisessa dystoniassa enimmäkseen niskavääntöjen aiheuttamia pään virheasentoja.

Toisilla pää vääntyy sivulle, vasemmalle tai oikealle, ilman poliittista statusta. 

Toisilla pää kääntyy ylös tai alaspäin, eikä kyseessä ole uskonnollinen vakaumus.

Lähtökohtaisesti kyseessä on normaali sairaus, jonka oireet tekevät siitä erikoisen. 

Olo on joskus kuin tivolin laitteessa tai sirkuksessa esiintymässä.

Tämä puoli tekee dystoniasta henkisesti raskaan ja helposti eristää ihmisen jonkinlaiseen itsensä suojeluun. 

Ei ole aina helppoa elää ja kulkea normaalisti, kun jäsenet toimivat epänormaalisti.

Vaikka pystyisikin pitämään päätään joitakin aikoja suorassa, on siitä aina maksettava hinta kovina kipuina ja uupumuksena. 

Näytteleminen on raskasta, varsinkin normaalin.

Pää on kuitenkin pakko yrittää pitää suorassa, koska olkapäätä vasten vääntyneenä mikään tekeminen ei oikein suju. 

Niinpä servikaalista dystoniaa sairastava joutuu käyttämään henkisiä ja fyysisiä voimia pieneenkin tekemiseen.

On helppo sanoa, että katsele ylös, valoon päin. Pakkoliikken ollessa kyseessä voi sitkainkin tuijottaja uupua. 

Samoin on alaspäin tai sivuille vääntyvissä servikaalisen dystonian muodoissa. 

Pakko on raskas sana.

Ajan oloon ihminen tottuu lähes mihin tahansa asiaan, muutenhan täällä ei kukaan jaksaisi. 

Servikaalisen dystonian oireet ovat enimmäkseen selkeitä. 

Vääntöjä, vapinaa, nykimistä, uupumista ja väsymystä. 

Kipu on tavallinen seuraus, jos tekee jotain, eikä vain makoile ja lepäile. 

Aktiivisesti elävä joutuu tasapainoilemaan kivun ja tekemisen välillä. 

Aktiivisesti elävä joutuu tasapainoilemaan kivun ja tekemisen välillä. 

Lisäksi tulee kaikki se, mikä on pinnan alla. Tämä on aivosairaus ja vaikuttaa sisäisesti monin tavoin. 

Kaikki oireet eivät näy päälle päin. 

Vääntöihin auttaa useimmilla botuliini, joka vähentää samalla kipuja.

Voimakkaisiin kipuihin monet joutuvat käyttämään myös lievittäviä lääkkeitä.

Kaiken tämän vuoksi toiset pyrkivät jossain määrin salaamaan sairautensa, mikä on täysin ymmärrettävää. 

Ei ole helppoa olla pakkoliikkeiden vuoksi erikoinen tai huomion kohteena. 

Niinpä dystonia voi viedä eristäytymiseen enemmän tai vähemmän.

Minullakin oli dystonian alkuvaiheessa yrityksiä salata servikaalinen dystonia. 

Luulin onnistuvani siinä jonkin aikaa. Sitten tapasin toisen servikaalista dystoniaa sairastavan. 

Hän kuittasi peittelyni sanomalla, että olet kuin peilikuvani.

Siihen päättyi näyttelyni ja päätin elää avoimesti tämän sairauden kanssa. 

Päätös vapautti voimavaroja ja nopeutti sopeutumista. 

Tänään en enää koe servikaalista dystoniaa sen kummemmaksi sairaudeksi. 

Elämä on helpompaa, kun hyväksyy tilanteensa.

Otin tämän sairauden haasteeksi elää siitä huolimatta täysillä. 

Mielestäni tämä on syventänyt elämääni ja tehnyt kaikesta kokemastani aikaisemmasta merkittävämpää. 

Elämä on niin upea asia, että siitä kannattaa nauttia.

Jokainen henkäys on lahja.

torvinenharry@gmail.com

KIINNOSTUS OHJAA ELÄMÄÄ

Herään neljän maissa ja annan aikaa vielä levolle. 

Katuvalot syttyvät puoli viideltä.

Nousen keittämään kahvit. 

Pakkasta on seitsemän astetta ja lunta satanut vajaa kymmenen senttiä. 

Haen kahvit ja avaan kännykän. 

Luen uutisia. 

Hesarin sivuilta silmiin nousee muistokirjoituksia. 

Joku on saanut kaukaiseen tähteen nimensä.

Elääkö hän nyt sillä tähdellä?

Astelee kuin Pikku Prinssi avaruuspölyssä.

Onko kiinnostuksessa kyse vanhenemisesta, vai tekoälyn valinnasta?

Olen aina tavannut lukea joitain muistokirjoituksia. 

Päädyn ajatusten puntarissa jälkimmäiseen, koska sama tapahtuu kaikkialla. 

Sitä mitä luen, sitä pomppii somessa eteen ja niitä asioita mitä silmäilen, saan katsella. 

Olenko varustettu silmälapuilla, jotka ohjaavat sinne, minne luulen haluavani mennä?

Vai viekö minua sinne tekoäly, joka kuulee ja näkee kaiken. 

Vie sinne, minne kiinnostus vie.

Ehkä täytyy harhauttaa sitä ja tehdä jotain ihan normaalia juttuja. 

Lähtisikö lumitöihin, ajattelen. 

Tiedän kuitenkin, että seuraavalla kerralla some tarjoilee minulle lumikolaa, lumilapion, tai jotain muuta alaan liittyvää.

Ehkä tiekarhua yksityisleasingilla.

Vain kolmesataa kuussa ja huollot kaupan päälle.

Ladattava tietysti kännykän apilla.

Sen voi ladata ja antaa sen valita lataamon.

Kiinnostaako?

Tuli ohjatuksi.

Ajassa elää ajan vanki

En pääse karkuun. En tiedä pääseekö kukaan. Useimmat eivät edes halua. 

Toisille tämä kaikki on vain mahdollisuus tienata rahaa. 

Vaikka kukapa voisi väittää pakoon päässeensä. 

Ajassa elää ajan vanki. 

Ei edes pakettiautolla pääse karkuun elämää. 

Pakumatka päättyy lähikaupan ovelle tai katugrillin tiskille.

Luulen kuitenkin tietäväni jotain kokemuksen kautta.

Se on helpottava tunne. 

Elämän viiveiden välissä on tilaa sille, joka on marginaalissa. 

Sairaus voi viedä viiveeseen.

Moni on herännyt siihen.

Pelottavinta on kiinnostus. 

Sitä tulee varoa, karttaa kuin koronaa. 

Mikä tahansa tartuntapinta voi viedä takaisin karsinaan.

Siihen, joka ohjaa kohti haluttua suuntaa. 

Kiinnostusta.

On syytä olla varovainen siitä, mistä on kiinnostunut.

Se määrittelee elämän suunnan. 

Omat valinnat ovat mahdollisia sille, joka on kiinnostunut vain elämästä. 

Sille, joka elää avoimin silmin elämäänsä.

Elämä vastaa. 

Voi nähdä viiveessä tilaa ja tauossa hetken.

On näkymätön, mutta näkee oleellisen. 

Harry

MAHDOTTOMUUDEN MUURILLA

Lahjoista antoisin on kyky ihmetellä. 

Ihminen, joka pystyy ihmettelemään, pystyy selviämään vaikeistakin hetkistä.

Hän pystyy luomaan mahdottomuuden muuriin luovan tilan.

Hän pystyy siihen, koska ihmettelijä näkee mahdottomuuden muurissa mahdollisuuden oven.

Vaikeana päivänä oppii enemmän kuin muina yhteensä. 

Vaikean päivän kokemus on, että siitäkin selvisi, miksi ei muistakin. 

Vaikeana päivänä oppii tuntemaan itseään parhaiten. 

Oppii hyväksymään.

”Mahdottomuuden muurissa on mahdollisuuden ovi”

Ajatteleva ihminen joutuu elämään jatkuvassa ristiriidassa. 

Hän näkee, että elämä on mahdottomuuden toteutumista ja muuttumista tavaksi. 

Se, mitä ei pitänyt tapahtua, on pian itsestäänselvä totuus.

Tämä toteutuu myös siinä, että kaikki muuttuu, eikä elämässä ole rutiinia. 

Jokainen hetki on ihme. 

Sen tajuaa juuri vaikean hetken, kokemuksen tai päivän jälkeen. 

Että selvisi tähän, koki ihmeen. 

Jokainen hetki on uusi, rutiini on harhaa, itsepetosta.

Elämä on niin lyhyt, ettei siitä kannata tehdä tapaa. 

Ei edes yrittää, sillä se työ jää kesken. 

On vain kokemus joka meni ohi. 

On eilinen, kun sen huomaa. 

Ei siihen pidä takertua, sen voi antaa mennä. 

Uusia tulee koko ajan. 

Koko elämän ajan.

Elämän päätös on taas.

Se on uusi kokemus jota luuli toistavansa.

Ei osannut ottaa vastaan. 

Ei osannut ihmetellä ja menetti sen.

Menetti ihmeen. 

Ja kuitenkin, juuri siinä ihme oli. 

Tuli kohti ja näytti liian arkiselta.

Taas tätä samaa.

Sitä samaa ei ole, koska mikään ei toistu samanlaisena. 

Sade ei koskaan lankea samalla tavalla. 

Aurinko nousee ja valaisee aina uuden maiseman. 

Jokainen aamu on matka uuteen ihmeeseen. 

Kyse on siitä, pystyykö sen kokemaan, vai onko menettänyt tärkeimmän. 

Menettänyt kyvyn ihmetellä.

”Lahjoista antoisin on kyky ihmetellä”

Lahjoista antoisin on kyky ihmetellä. 

Ihminen, joka pystyy ihmettelemään, pystyy luomaan ja selviämään vaikeistakin hetkistä.

Selviämään mahdottomista. 

Hän pystyy siihen, koska ihmettelijä näkee mahdottomuuden muurissa mahdollisuuden oven.

Tämä tapahtuu siitä syystä, että ovi oli siinä koko ajan, mutta sitä ei huomannut. 

Ei nähnyt, koska ei osannut ihmetellä. 

Ajatteli, että taas tuo sama harmaa muuri on edessä. 

Ei kuullut lintujen laulua muurin takaa. 

Ei ihmetellyt, mistä raikas tuuli viriää tähän umpioon. 

Ei ihmetellyt, siksi ei löytänyt ovea.

Ihminen on sopeutuvainen kaikkeen kokemaansa nähden. 

Vaikka vastoinkäymisiä tulee ja joskus tuntuu, ettei tästä selviä.

Ajan oloon huomaa sopeutuneensa sittenkin. 

Tavallinen elämä, pienet arjen askareet, ilot ja surut, ihmisten pienetkin kohtaamiset.

Aidot sanat, hyväksyvät ilmeet, niistä onni lopulta usein koostuu. 

Ja lemmikit, nuo lempeät, uskolliset ystävät. 

Luonto, linnut pyrähtelemässä pihamaalla tai metsäretkellä.

Tulen rätinä ja nuotiokahvin tuoksu, pöydällä odottava mielenkiintoinen kirja. 

Onneen on niin monta syytä. Ihmeen monta.

Harry

ELÄMÄÄ EI VOI VAIHTAA - ASENTEEN VOI

Elämän tekee mielekkääksi se, että voi kohdata tilanteet uudella tavalla. 

Elämää ei voi vaihtaa, asenteen voi.

Jokainen hetki tarjoaa siihen uuden mahdollisuuden.

On marraskuun lopun pakkaspäivä ja mittarissa viisitoista astetta. Jäät vonkuvat pitkin järven selkää. Nuotio rätisee ja mukaan ottamani nakit saavat pintaansa väriä. 

Olen lähtenyt luontoretkelle tuttuun luonnonpuistoon kauniin pakkasaamun innostamana. Tutulle nuotiopaikalle kävelin polkua pitkin reipasta vauhtia. 

Välillä otin kuvia huurteisista puunlatvoista. Pakkanen ja aurinko saavat luonnon hehkumaan.

Nuotiopaikalla tein tulet, kaadoin kahvia termospullosta kuksaan ja hörpin sitä hiljalleen. 

Paistettuani ensimmäiset nakit kuulin polulta lumen narsketta. Kohta tulille käveli mies, otti repun selästä ja lämmitteli käsiään tulen päällä.

”Oli täällä sentään joku tulilla”, hän sanoi ja kaivoi repusta omenan sekä termospullon. Mies kertoi asuvansa lähistöllä ja käyvänsä taukopaikalla lähes päivittäin. 

”Viime kerralla täällä oli yksi yöpyjä teltassa ja kaksi samassa riippumatossa”, mies jutteli. 

Me aloimme pohtia miten he tarkenivat nukkua kylmässä pakkasyössä. 

Kerroin tavanneeni täällä kerran retkeilijän, joka oli tullut bussilla ison tien laitaan ja kävellyt sieltä. 

Silloinkin oli jäätävän kylmää ja iltakin pimenemässä. Tuo retkeilijä aikoi kuitenkin samota syvemmälle metsään ja yöpyä siellä.

Hän kertoi olevansa kiireisessä töissä Helsingin keskustassa ikkunattomassa kellarihuoneessa. 

Ei siis ihme, että hän kaipasi luontoon, vapauteen ja raikkaaseen ilmaan. 

Muistelen hänen kertoneen, että varusteet ovat nykyisin niin suojaavia, että niillä pärjää kyllä yön pakkasessa.

”Ei näilläkään sormia palele”, nuotiolle saapunut mies sanoo ja osoittaa hansikkaitaan. Ne ovat ladattavat lämpöhanskat. 

Mietin, miksi hän silti lämmittelee käsiä tulen päällä.

Hörpin kahvia ja katselen miestä, jonka kasvoille elämän polkuja on piirtynyt uurteina. 

”Nopeasti tämä elämä meni”, tuumin ääneen. 

Tavaroita repusta poimiva mies hätkähtää, vilkaisee minua ja toteaa, etteihän elämä vielä ohi ole.

Kysyn miehen ikää joka on pari vuotta enemmän kuin minulla. 

Olemme lähes samanikäisiä, joten arvelen ääneen hänen olevan eläkkeellä. 

Hän kertoo olevansa ja tekevänsä töitä samalla. 

Touhukkaan oloinen mies vaikuttaa hyväkuntoiselta, enkä ihmettele, että hän on vielä työelämässä mukana.

Mies ei jää pidemmäksi aikaa juttelemaan, vaan pakkaa pienen päivärepun ja toteaa lähtiessään, että nähdään taas. 

Tuo lausahdus on mielestäni mukava ja kertoo siitä, että meissä metsäpolkujen tallaajissa on jotain ajattoman tuttua.

Minulle jää tunne, että olen tavannut jossain tuon poistuneen kulkijan, mutta en muista missä. 

Metsäretkillä tapaa usein ihmisiä, joiden kanssa istuu kuin vanhan tutun kanssa samoilla tulilla turisten kuulumisia.

Jään miettimään näkemystämme elämän kulusta. 

Minulle se on takanapäin, kuin ohikulkenut sattumusten sarja.

Hänellä taas hetki joka kulkee eteenpäin uusina kokemuksina.

Mietin onko se asenne- vai luonnekysymys ja päädyn jälkimmäiseen. 

Ainakin omalla kohdallani kaikki tuleva on uutta eilistä. 

Elämä on kierros, joka toistuu tarpeeksi elettyään. 

Uusi on vain uudelleen kohdattua mennyttä. 

On vaikea kuvitella, että kohtaisi mitään täysin uutta. 

Elämän tekee mielekkääksi se, että voi kohdata tilanteet uudella tavalla. 

Elämää ei voi vaihtaa, asenteen voi.

Jokainen hetki tarjoaa siihen uuden mahdollisuuden.

Harry

LUKIJAKIRJE - ARJEN IHME

”Olen usein vähän hämilläni koska ajattelen niin eri tavalla kuin toiset. Me ollaan erilaisia ja erilaisillakin on oikeus olla mukana täällä maailmassa, kun tuntuu, että tästä heikommasta päästä aina poistot aloitetaan.”

Saan blogeihini usein kommentteja facebook-ryhmässäni ja toisinaan keskustelu aiheesta jatkuu siellä. 

Yleensä keskustelut myös jäävät sinne, koska ne ovat henkilökohtaisia ajatuksia aiheesta tai kirjoituksen herättämiä kokemuksia.

Toisinaan jokin blogin tekstiin vastattu kommentti sisältää tarinan, jonka haluaisin julkaista. 

Kysyn tietysti luvan julkaisuun ja useimmiten sen myös saan. 

Tämän kommentin, jonka nimesin arkipäivän ihmeeksi pyysin saada julkaista.

Tarina kakkosluokan kukkasesta, vääntyneestä amarylliksesta on mielestäni koskettava.

Se kuvaa ajattomasti elämän pientä, arkipäivän ihmettä joita sattuu toisinaan, mutta ne ohittuvat ja unohtuvat elämän rutiineissa.

Lukijan kirje:

”Kiitos ajatuksia herättävästä blogista. Jokainen löytää omat selviytymis keinonsa. Arjen puuhat pitää järjestystä yllä.

Tosin yksikään arkipäivä ei ole  samanlainen kuin mennyt. Aamu ei kerro illan tarinaa, joten aina on varauduttava yllätyksiin laidasta laitaan. Pieniä juttuja tapahtuu kaiken aikaa.

Viime viikon tarina kaupan kukkaosastolla, joka kuvaa elämää dystoniaa sairastavana. Ainakin itselleni se tuli mieleen.

Poistoon oli laitettu amaryllikset jotka poikkesivat normeista ja olivat kukkasten kakkosluokkaa. 

Siinä ympärillä riitti ihmettelijöitä eri suuntiin vääntyneissä kukissa. Yksi oli lähtenyt kasvamaan ihan väärään suuntaan eikä kelvannut suorien ja täydellisten seuraan.

Minä ostin sen ja sanoin, että kyllä se vielä kukkii kauniisti. Niitä osti joku muukin, sillä niissä oli sisällä nupussa yhtä kaunis kukka kuin toisissakin.

Minä uskon kauneuteen ja tiedän, että kohta se vääntynyt amaryllis kiittää minua kukallaan. Se ei joutunutkaan poistoon ja roskiin.

Tämä ajatus tuli mieleeni, että millä mitalla me tässä elämässä mittaamme normaalin. Kaikkea lajitellaan eri luokkiin ja tasoihin. Tämä tositarina tuli mieleeni, juttu kukasta joka oli jo pienempänä kasvamassa ihan vinoon. 

Olen usein vähän hämilläni koska ajattelen niin eri tavalla kuin toiset. Me ollaan erilaisia ja erilaisillakin on oikeus olla mukana täällä maailmassa. 

En tarkoita tätä kirjoitusta yksin, vaan muutenkin elämässä, kun tuntuu että tästä heikommasta, erilaisesta päästä aina poistot aloitetaan.”

Kiitos kauniista kukkakuvasta ja osuvasta tarinasta. Arjen aarteita ovat mielestäni tällaiset tapaukset. 

Miksi jokaisen kukan tulisi olla samanlainen, tai miten yksikään ihminen voisi olla samanlainen? 

Varmaan siksi, ettei luoja tee kopioita. On vain pieni hetki, ajan rahtunen, kun tuo kukka hehkuu kauneutta. 

Ja vain siksi, että se sai siihen mahdollisuuden. 

Jos siltä olisi vaadittu täydellisyyttä ja jätetty hoitamatta, olisi jotain kaunista puuttunut maailmasta. 

 

Joku varmasti ajattelee, että on lapsellista ajatella noin. 

Minä uskon, että kaikkein arvokkaimmat asiat ovat kätkettynä erilaisuuteen.

Erilaisuuteen, jota ihmisen on joskus vaikea hyväksyä. 

On vaikea joskus käsittää, miksi luoja teki ihmisen, joka kärsii ja on erilainen. 

Sitten kun tuo kukka puhkeaa loistoonsa, ei kukaan enää ihmettele muuta kuin kauneutta. 

Jokaisessa erilaisessa on luojan kätkemää kauneutta, lahja joka odottaa löytäjää.

Löytäjää, joka antaa sen erilaisen kasvaa niihin mittoihin, joihin se on tehty. 

Ja puhjeta kerran kukkaan luojansa kunniaksi.

Kiitos vielä tuosta kukkakuvasta ja koskettavasta tarinasta sen taustalla. 

Mielestäni aihe on niin hyvä ja meidän sairaudessa monelle kipeä. 

Koemme olevamme usein erilaisia, kuin tuo kukka väärään suuntaan kasvavia ja vääntyviä. 

Kuitenkin, vaikka kokisi itsensä toisen luokan ihmiseksi, pelkäksi elämän sekundaksi.

Siitä huolimatta on yhtä arvokas ja sisältää mahdollisuuksia joita ei itse, tai ympäristö edes aina ymmärrä. 

Kiitos, että sain jakaa tarinasi kukasta, joka joutui toisarvoisena myytäväksi koska vääntyi sivuun.

Harry

KULTAJALKOJA SAMMALPOLUILLA

Aamuinen metsäkävely luonnossa, utuisessa maastossa sammaleen ja havujen tuoksussa. Hiljaisuus ja lepo on  niin syvä, että vaimeatkin äänet voi kuulla, ajatuksetkin.

Tulin marrasmetsään etsimään suppilovahveroja, sitkeitä selviytyjiä, kultajalkoja, joista omalle elämän polulle voi oppia ottaa.

Pakkaset kävivät välillä tekemässä huurteen metsään, lumi satoi valkoisen kuoren sammalikkoon ja muut sienet maatuivat.

Sateet ja leuto sää sulattivat lumen ja niinpä sienistä sitkeintä, kultajalkaa voi taas löytää, kunhan malttaa hiljaa astella.

Kävelin pehmoisella, kostealla metsäpolulla ja katselin ympärilleni. Muutama hajoamassa oleva sieni näkyi mustunut lierilakki maahan painuneena.

Metsä, joka vielä muutamaa viikkoa aikaisemmin suorastaan pursui eri sieniä, oli nyt ottanut omansa takaisin ravinteeksi talven varalle.

Silmäkulmasta näin jonkun putoavan varvikkoon. Se jokin hypähti kaatuneen puun kyljelle ja samalla havaitsin töyhtötiaisen. 

Tuttu lintu metsäretkiltä. Varsinkin syksyisin, vähän ennen talven tuloa olen näitä upeita lintuja saanut seurakseni retkille.

On marraskuun ensimmäinen puolisko ja tuttu syksyn hidas hiljaisuus saa askeleetkin harkituiksi. Suppisten etsimisessä hitaudesta on paljon hyötyä, sillä ne ovat juuri nyt hyvin piilossa.

Muita sieniä ei juuri näy edes etsimällä. Mennyt on runsas sienisyksy jonka veroista ei ihan heti ole ollut. 

Onneksi siitä jonkin verran on säilössä kuivattuna ja pakkasessa. 

Sienikeitto suppiksista, tateista, kanttarelleista ja varsinkin mustatorvisienistä on talven tullen maistuvaa herkkua.

Lampaankääpääkin löytyi sen verran, että tuosta sota-ajan lihasta voi paistaa pihvejä ja tehdä vaikka hampurilaisia. Kyllä siitä myös hyvän keiton tai kastikkeen tekee.

Kangas- ja karvarouskut ovat hyviä suolasieniä ryöppäyksen ja säilömisen jälkeen. Niitä on mukava levitellä leivän päälle ja nauttia takan loimussa talvi-iltoina. 

Veikko Huovisen Hamsteri-kirja ja siitä tehty elokuva kuvailevat hersyvästi näitä säilöjän nautintoja. 

Sellaiseen säilömisen ja sen suoman turvallisen nautiskelun optimiin en ole koskaan päässyt. 

Jonkin verran olen kuitenkin joka vuosi metsän antimia eri tavoin säilönyt.

Marraskuun utuinen aamupäivä tuottaa kuitenkin sienipiiraan tai -keitollisen verran metsän herkkuja. 

Metsän kultajalat ovat sammalikon lämmössä suojassa ja vain ruskeat knallit osuvat silmiin.

Siitä kun yhtä lähtee nostamaan, niin ihmettelee aina sen pitkää kultajalkaa. Samalla silmiin osuu toinen suppilon mallinen hattu ja pian niitä on jo monta noukittuna.

Metsä on yhtä hiljainen lähtiessäni, kuin se oli tullessa. Yhtä kodikas ja hyväksyvä, kaikenlaisia sietävä ympäristö. 

Ehkä metsä on sellainen, koska ihminen ei ole sitä tehnyt. Metsä on luotu elämää varten ja se hyväksyy myös ihmisen. 

Me olemme osa metsää ja metsä kulkee mukanamme. Kenties se siksi tuntuu aina tutulta.

Harry