ODOTUSHUONEEN AJATUKSIA

Istun odotushuoneessa yksin, tai oikeastaan tämä on pitkän käytävän pää, jossa on laajennus ja tuoleja rivissä. 

Tuolit ovat siniharmaita, ryhdikkäitä, kevyesti topattuja kangastuoleja. 

Näillä tuoleilla voi istua ajattelematta mitään, jos se ylipäätään on mahdollista. 

Odotushuoneen kulmauksen matala pöytä on saanut kantaakseen korkeat pinot aikakauslehtiä eri aloilta ja aiheista. 

Olen joskus poiminut eteeni pinosta lehden ja yrittänyt lukea jotain tai olla lukevinani. 

Kännykkää en ota esille, koska katseen kohdistaminen sen pieneen ruutuun onnistuu, mutta katseen pitäminen paikallaan on hankalaa dystonian oireiden vuoksi. 

Niinpä olen antanut itselleni oman tilan, jossa saan vain olla vapaasti ja leijua ajatusvirrassa. 

Ihmisellä täytyy olla oma tila, jonka voi viedä mukanaan minne vain. 

Voi vaikka mielessään pystyttää oman leirin ja katsella maisemia tunturin laelta tai meren rannalta. 

Voi olla kuin höyhen, jota tuuli kuljettaa ja vie yli metsien. 

Ajatusten siivin voi lentää mistä vain, lentää niin kauas kuin antaa mielen vapauden kuljettaa.

Katseeni pysähtyy lehteen pinossa. Koko sivun ristikko on täytettynä jäänyt auki pöydälle. 

”Ei se ole valmis, etkö huomaa, että yksi sana puuttuu”, ajatus singahtaa vaaleanharmaan nojatuolin uumenista. 

Äänessä on vähän harmia, kuin pettymystä siitä, että ristikko oli jäänyt kesken vain yhden sanan takia. 

Katselen ristisanatehtävää. Ajattelen, miten hyvä keskittyjä onkaan istunut tuolissa. 

Hän on pystynyt lääkäriä odottaessaan täyttämään ristikkoa. 

”Mahtoiko häntä harmittaa, ettei pystynyt ratkaisemaan viimeistä sanaa”, mietin.

”Keskity, olet olemassa”, ajatus tulee jälleen nojatuolin uumenista. 

Ymmärrän mitä ajatus tarkoittaa. 

On kysymys omasta tilasta ja siinä olevasta ajasta, jossa voi keskittyä ja vapauttaa ajatukset oivaltamaan vastauksen. 

”Hänkin oivalsi sen vastaanotolla”.

Keskityn katselemaan tarkemmin nojatuolia ja alan nähdä siinä inhimillisiä piirteitä.

Selkänoja muodostaa laakean otsan, jonka alapuolella, kuin kulmien varjossa tuijottaa kaksi pyöreää nappia. 

Niiden yläpuolelle, hieman sivuun on painunut pari ryppyä, kuin sitkeän pohdiskelun aiheuttamaa. 

Tuolin katse on tutkivaa terävyyttä ja nappien alapuolella pari poimua lisää. 

Rypyt tuovat mieleen tunteen, että tuolissa on ollut huolten painoa. 

Huonosti nukuttujen öiden uupumusta ja kipujen vaatimaa vääntöä sekä liikettä.

”Onko elämässäsi tasapaino”, ajatus tulee kohti.

Jään pohtimaan ajatusta ja annan sen vielä liikkua mielessäni. 

Lopulta päätän vastata kysymyksellä. 

”Onko elämässä mahdollista saavuttaa tasapainoa”?

Vanha odotushuoneen nojatuoli katselee minua tutkivasti, kapeat tietäjän rypyt tuntuvat punnitsevilta. 

Arvaan tuolin puntaroivan tasapainoani ja ymmärrän samalla jotain.

Tuolihan on lääkärin odotushuoneessa. Se on ollut täällä kenties jo vuosia. 

Onhan se siinä ajassa oppinut arvioimaan ihmisiä. 

Moni liikehäiriötä sairastava on etsinyt tuolin uumenissa voimia ja tasapainoa.

Sileiksi hioutuneet tammipuiset käsinojat ovat tunteneet hätäisen puristuksen, tukea etsivän otteen, lämpöä hakevan hipaisun ja luottamusta ikävöivän värinän.

Kyynärnojien ajan patinoima pinta ja elämän vaellusta kuvaavat kaaret kertovat käsistä, jotka etsivät neuvoa ja apua kuin pelastusköyteen tarttuen.

”Eikö elämä pyri aina tasapainoon”, kysymys soi mielessäni.

”Minä tunnen heidän huoliensa painon”, tuolin uumenista tuleva ajatus on kuin huokaus.

Näen samalla odotushuoneen nojatuolin keskellä, hieman vasemmalla sivulla jäljen, kuin jonkin painauman.

”Kaikki te jätätte jälkenne minuun”, tunnen kipeän ajatuksen lävistävän olemukseni.

Näen nyt tuolin olevan joistain kohti painunut hieman enemmän. Rispaantumat ja langanpätkät kertovat kulumisesta.

Elämän raskaimmat taakat uuvuttavat jokaista.

”Me kulumme kaikki, elämä jättää jälkensä”, ajatus tulee vielä mieleeni. 

Odotushuoneen nojatuoli vaikuttaa hiljenneen ja painuneen hieman kumaraan. Ehkä iltapäivän varjo aiheuttaa tunteen.

Oivallan samalla kesken jääneen ristikon viimeisen sanan.

Elämä on odotushuone.

torvinenharry@gmail.com

MAHDOTTOMUUDEN MUURIN EDESSÄ

Kaikki elämän muurit ovat mahdottomia, 

kunnes ne on ylitetty.

Monet unohtuvatkin ajan oloon.

Toiset jäävät muistomerkiksi sydämen kartalle, 

kertomaan ja rohkaisemaan uusien muurien edessä.

Muistuttavat siitä, 

että niin kauan kuin on elämää, 

ei elämälle ole mahdotonta muuria.

Elämä on matka, jonka varrella voi tulla vastaan mahdottomalta tuntuvia asioita, pysäyttäviä ja kaiken muuttavia.

Olen elämässäni ollut muutaman kerran mahdottomuuden muurin edessä etsien reittiä eteenpäin.

Monta epätoivon muuria olen ylittänyt kirjoittamalla. 

Kaikkia en ole pelkästään sillä tavoin pystynyt ylittämään, mutta jokaisessa se on ollut mukana.

Kirjoittaminen on usein ollut avain uuteen oivallukseen.

Dystonian muuri on sairauden kivimuuri, jonka seinämässä on oireiden lisäksi monia elämää vaikeuttavia esteitä.

Pieniä ja suuria kivenmurikoita, osa järkäleitä joiden siirtämiseen eivät omat voimat riitä.

Eikä kukaan sitä muuria ylitä yksin, ei omin voimin tai taidoin.

Jokainen tarvitsee apua ja vertaistukea.

Elämä vie eräänä hetkenä, yleensä odottamatta ja väistämättä sairauden muurin eteen.

Silloin on jokaisen löydettävä oma tapa selvitä sen edessä.

Vertaistuki on sairauden muurin edessä kaikkein arvokkainta. 

Neuvot, joita saman kokeneilta saa, voivat auttaa yli monien epätoivon muurien.

Vertaistukea voi saada monella tavalla, eikä niistä yhtään sovi väheksyä.

Dystonian muurin edessä ihminen on täynnä kysymyksiä eikä kukaan pysty vastaamaan jokaiseen.

Dystonian oireet ovat niin moneen asiaan vaikuttavia, että ne voivat ajaa ihmisen myös epätoivoon.

Dystoniassa kysymys ei ole pelkästään liikehäiriöstä, pakkoliikkeistä, väännöstä, nykimisestä, jatkuvasta kivusta tai muista oireista.

Kysymys ei ole autosta, josta on polttoaine loppunut tai akusta virta. 

Elämää ei korjata kuin konetta.  

Kysymys on ihmisestä, jonka sairaus on muuttanut, pysäyttänyt ja vaikuttaa kaikkeen elämässä.

Ei sellaiseen tilanteeseen ole nopeaa ratkaisua. 

Piikit ja kotiin, reiät päähän ja piuhat sisään tai resepti ja apteekkiin.

Kaiken sen jälkeenkin jäljellä on sairas ihminen.

Lääkäri ja sairaanhoito ei silti saisi lyödä hanskojaan tiskiin tai alkaa syyttämään potilasta. 

Dystonia ei parane millään hoidolla, eikä potilas sille mitään voi.

Ei se potilaan syytä ole, jos hoidot eivät paranna sairautta.

Eivät edelleenkään, hyvistä hoidoista huolimatta.

Toisille riittää, että saa hieman helpotusta kipuihin ja vääntöihin.

Botuliinihoitoja ei saisi lopettaa, jos niistä on apua potilaalle.

Olen kuullut tapauksista, joissa botuliinihoitojen lopettamista on esitetty tai pistosvälin pidentämistä.

Tämä siitä huolimatta, että pistokset auttaisivat potilasta jaksamaan.

Herää kysymys, onko kysymys sairaiden kustannuksella säästämisestä?

On vaikeita kysymyksiä, joista osa unohtuu kiireessä.

Lopulta ymmärtää olevansa yksin ja omaavansa vain kaksi mahdollisuutta. 

Toinen on lopulta aina valittava.

Minä päätin selviytyä.

Dystonian muurista selviytyäkseni minun oli etsittävä sydämestäni se, minkä avulla jaksan yli tämän muurin.

Löysin kirjoittamisen ja aloitin blogin, jossa kerroin avoimesti sairauden vaikutuksesta elämääni.

Löysin kirjoittamalla vertaistukea ja ystäviä. 

Kävin heidän kanssaan monia keskusteluja ja sain neuvoja, jotka auttoivat ratkaisevissa hetkissä eteenpäin. 

Miten muuten olisin ylittänyt ne kaikki kokemani vaikeudet.

En olisi päässyt yli, jos en olisi alkanut kirjoittamaan ja kohdannut sillä tavoin vertaisia.

Myöhemmin tapasin vertaisia myös kasvotusten keskusteluissa, ne olivat hienoja hetkiä.

Selviytyminen alkoi kuitenkin kirjoittamisesta.

Olen luonteeltani sillä tavoin ujo, että minun on vaikea mennä ryhmiin mukaan. 

Lisäksi dystonia on harvinainen sairaus, eikä pienillä paikkakunnilla ole usein kovin monta samaa sairautta potevaa.

Tiedän, että monille vertaistukiryhmät, joissa tapaa ihmisiä kasvotusten, ovat tärkeitä ja voimaa antavia. 

Se on hieno asia ja olen siitä iloinen heidän puolestaan.

Minulle kirjoittaminen ja sitä kautta saamani vertaistuki on ollut suuri apu matkalla dystoniassa.  

Vaikka olen ujo luonne, olen silti myös seurallinen ja kiinnostunut ihmisen tarinasta, siitä aidosta ja rehellisestä tarinasta.

Ihminen, joka avoimesti ja rehdisti avaa sydäntään on parasta vertaistukea ja keskustelua joka vie uusiin oivalluksiin.

Elämän muurien edessä olen havainnut, että monet niistä ovat ylöspäin kasvavia.

Lähestyessäni muuria, se kohosi yhä suoremmin, jyrkemmin ja mahdottomammin.

Ehkä se johtui siitä, että elämän muureilla on taipumus kasautua yhteen.

Kohota muurina muurin päälle.

Dystonian muuri on ollut juuri sellainen.

Aluksi elämän pysäyttävä.

Sitten elämän muuttava muuri.

Ihan lähellä, elämän muurin edessä, kivikovaa pintaa sivellessä, tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä. 

Ajatella, että kauempaa takaapäin näkee muurin yli ja voi etsiä sopivamman paikan ylittämiseen.

Ehkä löytää kiertotien.

Olen sitäkin yrittänyt, mutta paluuta entiseen elämässä ei ole. 

Elämässä ei ole takaisinpäin kelausta.

Entisen yrityksen pois pyyhkimistä ja uuden kokeilun tallennusta.

Elämä on ainutkertainen kokemus.

Yrittää saa toki niin monin kerroin ja tavoin kuin haluaa, keksiä keinoja tai uskaltaa uutta. 

Jokainen kerta jättää jälkensä. 

Muureista osalla on taipumus kasvaa. 

Yksi niistä on vaikenemisen muuri. 

Jokainen mahdollisuus avata siihen aukko, on mahdollisuus kasvattaa korkeutta.

Avautua tai vaieta, valinta muuttaa muuria.

Vaikenemalla yhä uudelleen, voi kasvattaa muurin, joka lopulta romahtaa kasaajansa päälle.

Ympärilleen voi kerätä selitysten muurin, jota kiertää kuin loputonta kilparataa.

Selittää selittämästä päästyään. 

Lopulta selittää muurin umpeen.

Jää muurin sisälle kiertämään. 

Ulkopuolelle kuuluvat loputtomat selitykset.

Entä jos kokeilisi totuutta ja kävelisi suoraan muurin eteen. 

Näkisikö silloin, että muuri onkin täynnä aukkoja.

Kasvaisi pieneksi ja menisi aukosta muurin läpi.

Tai vahvaksi, niin että nousisi yli.

Jokainen aukko muurissa tukena kiivetessä.

Toiselta puolelta katselisi muuria ja ihmettelisi.

Mahdottomuuden muuria, joka ei ollutkaan mahdoton. 

Ylitetyt muurit tapaavat kutistua.

Elämä asettaa ne aikanaan oikeaan kokoon.

Kaikki elämän muurit ovat mahdottomia, kunnes ne on ylitetty.

Monet unohtuvatkin ajan oloon.

Toiset jäävät muistomerkiksi sydämen kartalle, kertomaan ja rohkaisemaan uusien muurien edessä.

Muistuttavat siitä, että niin kauan kuin on elämää, ei elämälle ole mahdotonta muuria.

torvinenharry@gmail.com

ELÄMÄ SOITTAA SÄRKYNYTTÄ

Ihminen, jonka sairaus on rikkonut, menettää paljon sairauden mukana. 

Elämän suunnitelmat ja päätökset, joiden odotti ajallaan toteutuvan, muuttuvat.

Kaikki rakennelmat, kyhäilyt ja selitysten korttitalot, ajan oloon rakentuneet oletukset luhistuvat kerralla tai osa osalta. 

Siinä vaiheessa ainoa mitä ihmisellä on, ovat ne jäljelle jääneet koskettimet. 

Elämän perusasiat.

Urkuharmoni on rikki. Minäkin sen hyvin ymmärrän, vaikka soitin kuuluukin toiseen todellisuuteen, johon liityn vain kuuntelijana. 

En ymmärrä miten kukaan voisi saada tuosta isosta laatikosta kauniita ääniä esiin. 

Sellaisia kuin muistan jonkun soittaneen kauan sitten. 

Nyt se on ohi, sillä jokin on rikkonut kaiken ja urkuharmoni on hajalla. 

Puolet niistä valkoisista ja mustista painikkeista on kadonnut luhistuneen rakennuksen lattioille. 

En usko, että kukaan osaisi niitä uudelleen sijoittaa. 

Samalla näen jonkun tulevan valon ja varjon rajoilta esiin kuin soittaakseen jotain.

En tiedä, osaako hän edes soittaa. 

Hänellä on siisti puku päällä ja kasvoilla pieni hymy.

Hän pyytää meitä asettamaan poljettavan urkuharmonin pystyyn. 

Yksi soittimen jalusta on puolittain murtunut ja takanani oleva antaa jonkin tuen käteeni. 

Työnnän sen urkuharmoonin jalan alle ja jollain tavalla horjuen  se pysyy pystyssä. 

Tunnistan samalla soittamaan ryhtyvän ihmisen ja mietin, etten koskaan tiennyt hänen osaavan soittaa. 

Puolet koskettimista puuttuu, mutta hän ei siitä piittaa. 

Takanani seisova osoittaa silloin toiseen osaan suurta huonetta ja näen siellä olevat ihmiset. 

He odottavat urkuharmonin eteen asettunutta johonkin tilaisuuteen. 

Hän käännähtää heti ja lähtee pois.

Minä jään katselemaan soitinta, jonka toinen jalka on murtunut ja puolet koskettimista puuttuu. 

”Kuka nyt osaa soittaa tuota rikkinäistä soitinta”, ihmettelen. 

Herään ajatukseen ja huolestuneisiin sanoihini. 

On sunnuntaiaamu ja kello puoli viisi. 

Avoimesta ikkunasta kuuluu tauoton ääni. Sinitinttien pesäpönttö on lähellä olevassa puussa.

Tänään on ehkä niiden elämässä aika kokea elämän ihme. 

Linnut saavat nousta omille siivilleen.

Minäkin muistan, että koin omassa elämässäni eräänlaisen ihmeen yksitoista vuotta sitten. 

Sain silloin varmuuden siitä, mikä vääntää päätäni kuin itsestään kohti olkapäätä. 

Sain diagnoosin; sairastan servikaalista dystoniaa, joka on tahdonalaisiin lihaksiin vaikuttava liikehäiriösairaus.

Vain elämä osaa soittaa rikki mennyttä, tajuan samalla uneni sanoman.

Ihminen, jonka sairaus on rikkonut, menettää paljon sairauden ja sen oireiden mukana. 

Elämän suunnitelmat ja päätökset, joiden odotti ajallaan toteutuvan, muuttuvat.

Kaikki rakennelmat, kyhäilyt ja selitysten korttitalot, ajan oloon rakentuneet oletukset luhistuvat kerralla tai osa osalta. 

Siinä vaiheessa ainoa mitä ihmisellä on, ovat ne jäljelle jääneet koskettimet. 

Elämän perusasiat.

Osan voi korjata joku ihminen, hoidoilla tai kuntoutuksella.

Ehjää ei rikki menneestä kuitenkaan kukaan enää saa. 

On kysymys kyvystä sopeutua tilanteeseen. 

On löydettävä elämään uusi sävel ja soittaja.

Kuka tämän kokoon kyhätyn saa soimaan ja kokemaan elämän ihmeen uudella tavalla.

Olen elänyt tämän kaikkeen olemiseen vaikuttavan sairauden kanssa nyt yli yksitoista vuotta.

Mutta tavallaan tämä on ollut mukana koko elämäni ajan. 

Olen ymmärtänyt, että dystonia on ollut matkassani, elämäni taustalla aina. 

Dystonia oli uneni taustahahmo.

Mutta soittaja oli ja on elämä itse. 

Varmoin ottein elämä päätti, että minunkin tarinani saa vielä soida tässä ihmeellisessä konsertissa. 

Samalla tavoin, kuin koko luomakunta kesän alussa aloittaa kaiken alusta.

Samalla tavoin saa jokainen ihminen, rikki mennyt tai särjetty soida omaa säveltään.

Kaikkein hienointa elämässä ei ole se, että on ehyt ja kaikki toimii ja soi virheettä.

Kauneinta elämässä on kuulla ja nähdä, kuinka rikki mennyt soi säröisin sävelin. 

Aivan niin kuin vanha LP-levy, joka särähtää samassa kohdassa ja luo sen aidon tunnelman. 

Vain elämä osaa soittaa rikkinäisellä särkynyttä säveltä.

torvinenharry@gmail.com