tiistai 21. heinäkuuta 2026

PUOLI VUOTTA BOTULIINIPIIKEISTÄ

 



Äänetön virta on hiljaisuutta, joka kuljettaa ja kutsuu, vie mukanaan. 

Siinä on levollinen rytmi ja lupaus olla vaatimatta mitään. 

Elämän hälinään väsyneelle sen kutsu on kauneinta musiikkia. 

On kuullut liian paljon sanojen virtaa, katteettomia lupauksia.

Ääniä jotka aina lopulta ovat vaativia, haluavat jotain.

Ohjaavat johonkin, vievät pois siitä, mikä on ominta.

On osattava valita, muuten on vain mukana, poukkoilee ilman omaa tahtoa. 

Äänten virta vie aina johonkin.

Ottaa kenet ja minne vain. 





On tyyni kesäaamu ja soutelen järvellä kalassa. 

Harvinaisen tuulisena kesänä tämä on ensimmäinen täysin tyyni ilma soudella. 

Aamun hiljaisuus on kutsu, kuin äänetön virta.

Kokemus, joka vie ajatukset elämän tuuliin ja virtoihin. 

Huomaa, että on soutanut liian kovissa tuulissa, aivan liian kauan. 

Vene on aina pyrkinyt tuulessa eri suuntaan kuin yritti.

Samalla tavoin käy elämässä. 

Varsinkin kärsivän ja sairaan ihmisen tarinaa kuullessa. 

Elämää, jossa on ja tuntuu olevan pelkästään vaikeuksia. 

Elämää, joka vie aina uuteen vastatuuleen ja väsymykseen. 

Uuvuttaa lopulta kenet vain.





Silloin alkaa aavistella, miten kiitollinen saa olla hiljaisena kesäaamuna. 

Voi soudella tyvenessä vedessä.

Hiljaisuudessa istua kahvilla.

Katsella heinikon ja koivun lehtien liikettä ilmavirrassa. 

Lipua keskellä levollista veden pintaa. 

Saaren jykevien puiden katveessa. 

Olla vain. 

Siinä hetkessä on juhla.

Kuin elämän ajatusviiva ennen seuraavaa puheenvuoroa.

Tuulten tuloa.

Ne tulevat aikanaan jokaisen elämään.

Niitä ei kannata liikaa odottaa ja huolehtia.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



On kulunut puoli vuotta siitä kun kävin viimeksi dystoniaani hoidattamassa botuliinilla.

Varsinainen hoidon vaste, eli sen tuoma helpotus niskojen vääntöihin ja kipuihin, on jo kuukausia sitten loppunut.

On myönnettävä, että olisin käynyt botuliinihoidoissa jo tällä välillä, jos se olisi käytännössä ollut mahdollista.

Välillä väännöt ja kivut ovat olleet sietämättömiä.

Olen etsinyt tasapainoa levon ja tekemisten, osallistumisen ja vetäytymisen keskeltä. 

Aina se ei ole helppoa, koska ihmisessä on sisäinen tarve olla mukana jossain toisten kanssa. 

Tai ainakin haluaisi tehdä jotain muutakin kuin olla vain olemassa. 

Kuin kasvina kukkalaudalla. 

Harva meistä on synnynnäinen erakko.





Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, että mikään elämässä merkittävä ja oleellinen ei jäisi kokematta ja tekemättä dystonian oireiden vuoksi.

En ole siihen aina pystynyt, mutta olen saanut elää hienoja hetkiä  koska olen oppinut valitsemaan.

Ei jokaiseen virtaan ole tarve hypätä.

Voi myös valita.

Helpointa on olla siellä, missä voi olla rennosti.

Dystonian tuulet hiipuvat, kun elämä hengittää vapaasti.



torvinenharry@gmail.com








perjantai 17. heinäkuuta 2026

ELÄMÄ ON IHME - KIRJE LUKIJALTA



”Enpä olisi 16 kesäisenä tyttönä, arvannut mihin pään nykimisen alkaminen vie minut. Kyllä se tuo dystonia on määritellyt elämääni.”




Näin kirjoitti eräs lukijani kommentin edelliseen blogiini KILTTI NEUROLOGINEN SAIRAUS. 

Tuo blogi herätti keskustelua, osittain kiivastakin, juuri sanan ”kiltti” antamaa sairauden määritelmää kohtaan.

Kiltiksi neurologiseksi sairaudeksi dystoniaa kutsui lääkäri, joka ilmeisesti pyrki korostamaan sitä, ettei tämä sairaus itsessään johda kuolemaan.

Se kaikki kärsimys ja loputon sairauden oireiden piina, jonka dystonia aiheuttaa, jopa vuosia ja kymmeniä, on kuitenkin kaikkea muuta kuin kilttiä.  

Varsinkin silloin, kun tämä hankala sairaus alkaa jo lapsena tai nuorena, tuo ajatus kiltistä sairaudesta tuntuu irvokkaalta.

Silloin on kysymys vain siitä, miten ihminen jaksaa elää näiden oireiden uvuttamana koko elämänsä hengissä.

Tämä lukijani kirjoittama tarina kertoo ihmisestä, joka sairastui jo nuorena. 

Hän on kokenut mitä on olla sairas ja hyljeksitty. Silti hän on selviytyjä, joka sanoo elämän olevan ihme.

Ole hyvä Tuntematon dystoniaa sairastava ja kerro tarinasi.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


TUNTEMATON DYSTONIAA SAIRASTAVA

”Enpä olisi 16 kesäisenä tyttönä, arvannut mihin pään nykimisen alkaminen vie minut. 

Kyllä se tuo dystonia on määritellyt elämääni. 

Väliin loistoaikojen lisäksi täysin musta seinä. 

Jumittunut kuin suolampeen hukkuva.

Pahinta lienee kun on tunne, että en saanut vahemmiltani suojaa ja turvaa. 

Ymmärrystä. 

Häpesivät kun muutin omilleni, heidän elämä helpottui.

Kaipaan turvaa, edes yhtä ihmistä joka silittäisi. 

Tukisi. 

Noh, onhan ollut aviomiehiä ja ihanat lapset ja lapsenlapset. 

Kiitollinen pienistä onnen muruista.

Olen töpännyt ihmissuhteissani. 

Kadun menneitä, turvaan Kristuksen lunnaisiin. 

Joskus kaikki inhottavat synnit painavat…pitävät valveilla.

Mutta rakastan elämääni. 


Parempaa huomista … minulle sinulle, kaikille kanssakulkijoille.

ELÄMÄ ON IHME”





Hei Ystävä!

Lämmin kiitos kokemuksiesi ja ajatustesi kertomisesta. 

Ensin ajattelin, luettuani tarinasi, etten pysty kuin kiittämään kokemasi jakamisesta, niin koskettava se on. 

Niin nuorena jo sait tämän elämää rajoittavan sairauden oireineen. 

Pitkä on ollut matkasi, mutta olet siitä selvinnyt ja kantanut kokemasi tähän hetkeen. 

Arvostan ja kunnioitan sitä, että kerroit tarinasi. 

Mielestäni tämän sairauden kipeä taakka on sen loputtomuus, se ettei se anna hetkeksikään periksi. 

Olipa sen oire vääntö, nykiminen, vapina, kipu, tai kaikki yhteensä, niin siihen voi vain väsyneenä nukahtaa ja hetätessään huomata, että se on taas siinä. 

Ei hetkenkään lepoa. Se on tämän sitkeän sairauden kuristava ote, jonka sietäminen on äärettömän raskas matka. 

Ihminen, lääkäri tai muu ulkopuolinen, voi hetken katsoa meitä ja todeta, että mitäs tuo nyt on, pahempiakin tauteja löytyy. 

Mutta hän ei näe tämän dystonian loputtomuutta, sietokyvyn äärimmilleen venyttävää tuskaa. 

Siksi hän sanoo sitä kiltiksi, koska ei ole kokenut kuin hetket kohdatessaan sairaan. 

Sinä olet kestänyt niin kauan. 

Ja nyt sinulla on sanoma, että tämän voi jaksaa ja kestää, vaikka se alkaisi nuorena. 

Olet myös saanut paljon elämältä ja osaat olla kiitollinen. 

Älä enää koskaan syytä itseäsi, se on turhaa ja syö voimia liikaa. 

Katso peiliin ja sano Olen voittaja, koska olen selvinnyt tästä kaikesta ja voin kertoa sen vastaavissa tilanteissa oleville.

-harry 


torvinenharry@gmail.com






lauantai 11. heinäkuuta 2026

KILTTI NEUROLOGINEN SAIRAUS

 

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Otsikon teksti on erään lääkärin arvio dystoniasta dystoniaan sairastuneelle. Hänelle dystonia on aiheuttanut vääntöjen mukana kaularangan diskuprolapsin eli välilevyn pullistuman kaksi kertaa. Tämä kiltti sairaus on sitten ystävällisesti levinnyt myös selkään, käsiin ja jalkoihin. 

Näin kirjoitti eräs lukijani joitakin aikoja sitten. Luen hänen tarinaansa ja pysähdyn välillä katselemaan ulos. On keskikesä, mutta harmaa ja tuulinen aamu. Pohjoistuuli tuivertaa koivujen ja haapapuiden latvoissa levollisesti humisten. En lähtenyt kalaan, vaikka eilen aioinkin, koska silloin oli vielä hellepäivän ilta ja tyyni sää.




Avasin herättyäni puhelimen ja ajattelin kirjoitella jotain. Yritin etsiä asentoa, jossa pystyisin kirjoittamaan, mutta tällä hetkellä se on vaikeaa ja vaatii jonkinlaista solmuun menemistä. Lopulta otin vanhan pädini ja avasin sen, koska isommalle ruudulle sormi osuu useammin kohdilleen. Löysin myös asennon, jossa kirjain kerrallaan voin edetä ja kerätä sanoja ja lauseita.

Silmiini osui lukijani kirje parin vuoden takaa. Hän antoi luvan kirjoittaa tarinastaan vaikka omalla nimellä, mutta se ei ehkä ole tarpeen, koska tarina on sellainen, että siihen voi samaistua paremmin ilman nimiä. Olen usein huomannut, että tarinan ydin menee joskus lukijalta tai kuulijalta ohi, kun hän alkaa pohtia nimeä tarinan edessä.




Lukijani kirjoitti elämästään ja kertoi haluavansa tilata kirjoittamani Tuntematon dystonia -kirjan, joka kertoo tästä viheliäisestä sairaudesta. Siinä samassa yhteydessä hän kertoi tuon otsikon lauseen lääkärin suusta. ”Kiltti neurologinen sairaus”, on eri muodoissa sanottuna, kuin ilmaan päästettynä ajatuksena tai vertauksena eri tilanteissa läsnä. Ikäänkuin tietona, että eihän tämä tauti edes tapa.

Ehkä dystonia ei tapa, mutta jos sairastut rankkaan liikehäiriösairauteen nuorena, voi edessä olla loppuelämän kidutus ja lopulta me kuolemme kaikki. Tällä tarkoitan, ettei tämän sairauden vähättely vertailemalla ole reilua, ja ehkä se onkin tapa ohittaa asia puhumatta siitä. Dystonia on yksi hankala sairaus toisten joukossa, ei enempää tai vähempää. Kukapa oikeasti haluaisi parantumattoman sairauden, edes tällaisen ”kiltin”.




Lukijani kertoo olleensa myyjänä kassalla käsien alkaessa vapista jostain syystä. Toisinaan kolikot putosivat kädestä ja pomppivat kilisten lattioita pitkin. Kassajonosta kuului letkauksia nuorista myyjistä, jotka eivät edes arkena malta olla ilman viinaa ja tulevat krapulassa töihin. Lopulta hän alkoi kertomaan sanojille, että myös nuorella voi olla vapinaa käsissä ilman krapulaa. Lopulta tieto meni perille ja hän sai tehdä työtään vähemmällä huomauttelulla.

En kirjoita näitä tarinoita tai blogeja saadakseni sääliä itselleni tai toisille. Olen vain huomannut hetkestä hetkeen, päivästä päivään ja vuodesta toiseen, että dystonian mainitseminen pyöristää huulet lähes jokaiselta kuulijalta. Siitä syystä yritän omalta osaltani lisätä tietoisuutta tästä sairaudesta, joka todellakin lääkärienkin tasolla on välillä tuntematon sairaus.




Olen innokas lukija ja aina yhtä kiinnostunut, jos kyseessä on aito tarina. Hyvä ja innostava tarina ihmisestä, joka omilla oivalluksillaan, toisten avulla, neuvoilla tai hoidoilla on selvinnyt elämässä vaikeasta tilanteesta tai sairaudesta saa minusta aina lukijan tai kuulijan. 

Me kaikki täällä elämme omaa selviytymistarinaamme ja tuomme tapamme selvitä jotenkin esille. Toiset sen kertovat, jotkut maalaavat, eräät puhuvat ja näyttelevät, kertovat vaikka vaikenemalla. On niin monta tapaa selvitä siitä, minkä elämä on eteen haasteena heittänyt. Mikä se tapa onkin, niin se on paras tapa ja mittatilaus omalle kohdalle. Tapa selviytyä sairaudesta, joka ei tapa.



torvinenharry@gmail.com






perjantai 26. kesäkuuta 2026

DYSTONIAKOKEMUKSIA - VIISI KUUKAUTTA BOTULIINIPIIKEISTÄ


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Hieman yli viisi kuukautta on kulunut käynnistäni dystonian botuliinihoidoissa.

Tällä hetkellä tilanteeni on hieman vaikeampi oireiden suhteen. 

Olen viime aikoina saanut maistaa, miltä tämän sairauden oireet tuntuvat hoitojen vaikutuksen lakattua.




Olin botuliinihoidoissa Turussa viimeksi tammikuun lopulla ja päätin silloin, että pidän pidemmän jakson hoitojen välissä. 

Ajattelin toiveikkaasti, että kevät ja kesä kaikkineen on niin virikkeellistä aikaa, että dystonia ei oireiltaan ylly liian rajuksi. 

Ensimmäiset kolme kuukautta menivätkin siedettävillä väännöillä. 




Neljännen kuukauden paikkeilla oireet vaikenivat ja varsinkin oikealle pään kääntäminen alkoi olla kivuliasta. 

Yleensäkin pään pitäminen ja katseen suuntaaminen oikealle kävi vaikeaksi. 

Vaikka pystyin tarvittaessa sinne pään käännäyttämään, ponnahti se takaisin. 




Myös pään ja katseen pitäminen eteenpäin vaatii tahdonvoimaa, eikä silti onnistu kuin hetken aikaa ja tuottaa kipua.

Varsinkin jokin tilaisuus, missä on istuttava paikoillaan, pää suunnattuna eteenpäin, ihmisiä ympärillä, on hankala. 

Pään pitäminen paikoillaan on jo itsessään vaikeaa ilman käden tukea. 

Väkisin pään pitäminen tietyssä asennossa tuntuu niskoissa ja päässä. 




Luonnollisesti siitä seuraa kovia kipuja ja monia muitakin oireita jälkeenpäin. 

Yksi niistä on tasapaino, joka heikkenee, koska katse on lähes koko ajan sivulle. 

Tästä seuraa se, ettei liikkeitä osaa entiseen tapaan sijoittaa kuljettuun maisemaan.

Tahtomatta tulee tasapainoon häiriöitä, horjahduksia ja välillä kompurointia. 




Minulla oli mielestäni ennen hyvä tasapaino ja ketterät jalat, mutta nyt tilanne on muuttunut. 

Pystyn kuitenkin liikkumaan omissa rajoissani, joten ei ole syytä valittaa. 

Tilanteeni on sikäli hyvä, että voin pääasiassa valita mihin menen milloinkin. 

Siitä syystä ja sillä tavoin jaksan paremmin näiden oireiden keskellä. 




Kerron nämä tuntemukset ja kokemukset vain tuodakseni esiin, mikä tilanteeni on tällä hetkellä. 

Ja se on oikeasti hyvä,  parempi varmasti kuin voisi vaikeammassa sairaudessa olla. 

Niin monella vertaisella on tilanne vielä vaikeampi ja kivuliaampi. 




Liikunta on tuntuva ilon ja voiman antaja. Vaikka kävely on vaikeutunut, pystyn soutelemaan järvellä kalastellen ja luontoa ihaillen. 

Saan kokea luonnon kauneutta, kuvata sitä ja elää hienoja, yllättäviäkin onnen hetkiä.

Luonto on ihmeellinen, se yllättää juuri silloin, kun ei odota. 




Yhtenä aamuna lähdin varhain soutelemaan peilityynelle Kemijärvelle. 

Oli oikea unelmasää soudella, muutaman kalankin sain. 

Soudellessa huomasin suuren tummanharmaan pilven kohoavan metsän rajasta.

Pian kuulin voimakkaan kohinan joka voimistui nopeasti. 

Äkkiä kaikkialla ympärilläni vesi kohisi voimalla.

Sade tuli lumirakeina, ropisten ja pomppien veneessä. 

En voinut kuin nauraa, kun peilityyni aurinkoinen ilma vaihtui hetkessä rajuksi raekuuroksi. 

Olin pian läpimärkä, mutta onnellinen, että sain kokea tuon hurjan hetken. 




Sillä reissulla en huomannut tai muistanut dystoniaa tai sen oireita. 

Ei niitä soudellessa huomaa muutenkaan, koska pää voi käännähdellä vapaasti. 

Pian aurinko taas paistoi ja lämmitti, kuivaten vähitellen vaatteet ja varusteet.

Luonto yllätti minut onnelliseksi.




Nyt on kulunut yli viisi kuukautta viimeisistä botuliinihoidoista ja huomaan tilanteeni muuttuneen jälleen. 

On valittava kaikki tekeminen etukäteen, ajateltava asennot, varsinkin istuminen ja katseen suunta. 

Kävely on jätettävä vähemmälle, koska se aiheuttaa niin voimakasta vääntöä. 

Lenkkeily olisi helpompaa, koska silloin päätä vääntää hieman vähemmän kuin kävellessä.

Olen kuitenkin valinnut kesän kuntoilulajiksi soudun, eikä molempiin oikein riitä voimia.




Pään nojaaminen johonkin istuessa tai makuulla on helpompaa, kirjoitankin usein selin makuulla. 

Onneksi voin jonkin verran kirjoitella tällä tavoin.

En enää pysty kirjoittamaan läppärille kahdella kädellä tai edes yhdellä, ilman että tuen päätä. 




Kipu niskojen seuduilla on jatkuvaa, enkä muista enää aikaa, kun sitä ei ollut. 

En kuitenkaan halua käyttää jatkuvasti särkylääkkeitä, otan niitä vaikeimmilla hetkillä.

Ymmärrän kyllä, että monien on pakko käyttää lääkkeitä säännöllisesti, koska kivut ovat sietämättömiä. 

Minulla kivut ovat jatkuvia, mutta olen niitä vielä pitänyt siedettävinä. 

Kipuun liittyy myös yhä useammin aivokohinaa, joka vaikeuttaa keskittymiskykyä jonkin verran. 




Olen kaikesta huolimatta kiitollinen tämän hetken voinnistani. 

Onhan tilanteeni osittain myös itse valittua. 

Päätin kokeilla tämän pidemmän jakson ilman botuliinihoitoja nähdäkseni ja kokeakseni, miten pärjään ilman niitä.

Haluan tällä tavoin kokeilla, voisinko pärjätä ilman botuliinin tuomaa lievennystä vääntöihin.

Haluan myös kertoa tilanteestani avoimesti.




Tilanteeni on vaikeutunut, mutta voisi olla vaikeampikin, kuten monilla vertaisilla on.  

On niin monta syytä olla onnellinen. 

Elämä ilmenee niin yllättävin ja ennen kokemattomin tavoin.

On vain kuljettava mieli ja aistit avoinna.

On oltava tarkkana, ettei menettäisi yhtään hetkeä jonka saa elää.

En ole vielä luovuttanut.


torvinenharry@gmail.com





torstai 25. kesäkuuta 2026

ELÄMÄNMAKUINEN TIETOKIRJA AIVOISTA


Aivot ja paranemisen ihme. Kirjoittanut Norman Doidge. Kustantaja Viisas elämä


Viisisataa sivua tieteellistä tekstiä aivoista, niiden kyvystä hoitaa ja parantaa erilaisia sairauksia sekä toimintahäiriöitä. 

Näin aprikoin, kun kirjan tietoja katsoin miettien jaksanko lukea sitä. Aihe tuntui mielenkiintoiselta, joten päätin kokeilla.

Onneksi kokeilin, sillä kirjan läpeensä inhimillinen kerronta lukuisine elämäntarinoineen tempaisi mukaansa nopeasti.

Otin kirjan lukuun erään lukijani suosituksesta. Hänen mielestään tässä kirjassa voisi olla asiaa, joka koskettaa myös dystoniaa sairastavia. 




Huomasin kirjaston tietokannasta sen olevan lähes useimmiten lainassa ja varauksiakin oli runsaasti, joten teos meni tilaukseen.

Rovaniemen kaupunginkirjastosta sain lopulta oman kirjani ja huokaisten puristin päätalomaista järkälettä käsissäni. Tässähän kesä kuluukin, ajattelin.

Kävin alkuun läpi kirjan lukuja ja huomasin, ettei vertaus Kalle Päätaloon ollut ihan metsään mennyt. Mielenkiintoni heräsi.




Norman Doidgen tietokirja sisältää mittavan määrän koskettavia ja jännittäviäkin tositarinoita ihmisistä, jotka ovat elämässään käyneet läpi vakavia sairauksia.

Sairauksia, joiden nimetkin, ne jotka tiedän, kertovat miten vaikeita oireita ne voivat aiheuttaa. Monet kirjan tapauksista ovat sellaisia, etten vastaavista ole ennen lukenut.

Dystoniaa kirja ei kovinkaan paljoa käsittele, oikeastaan nimeksi vain mainitsee parissa otteessa. 

Tuttua juttua pienen ryhmän sairaudelle, siitä huolimatta, että myös dystonia on aivosairaus. 

On sovellettava niitä asioita, jotka löytää tähän sairauteen sopivaksi avuksi.




Kirjan takakannessa kerrotaan sisällöstä sillä tavoin, että se herättää jo mielenkiinnon. 

Tuntuu jopa uskomattomalta, että niin vaikeisiin aivosairauksiin ja -vammoihin voisi saada merkittävää apua tai peräti parantua kirjan kuvaamalla tavalla.

Lisäksi kirjan esittelyssä luvataan, että jokainen voi parantaa omaa aivoterveyttään ja vähentää riskiään sairastua dementiaan. 

Kirjassa esitelläänkin osaa hoitotavoista sillä tavoin, että niitä voi itsekin kokeilla kotona.

Näin kirjoittaa kirjailija Norman Doidge, joka on koulutukseltaan psykiatri ja psykoanalyytikko.




Kirjan avattuani huomasin pian, että kerronta imaisi mukaansa. Mielenkiintoni kasvoi huomatessani, että Doidge on kirjailija, joka osaa ottaa lukijan mukaansa. 

Heti ensimmäinen luku, joka kertoo pitkittyneestä kivusta kärsineestä lääkäristä, paljastaa, ettei kirja tule jäämään kesken, vaikka tunnustan olevani hidas lukija. 

Minulla on tapana jäädä pohtimaan jotain kohtaa tai sitten unohtua ihailemaan hienosti kuvattua tilannetta, sanoja tai lauseita. 

Olen karttalukija, jonka mieleen muodostuu kuva tai maisema reitistä, missä teksti kuljettaa. 

Kesken jääneeseen kohtaan palaan kuin polun mutkaan tai risteykseen, tekstiin joka lukiessa avautui vaikuttavana maisemana.




Kirjan toinen luku kertoo miehestä, joka sairastaa Parkinsonin tautia, mutta on pystynyt kukistamaan sairauden oireita kävelemällä rivakkaan tahtiin hurjia määriä. 

Liikunnan kerrotaan auttavan myös moniin muihin rappeuttaviin sairauksiin ja ehkäisevän jopa dementiaa. 

Miehen nimi on John Pepper ja hänen tarinansa on kirjan arvoinen, onhan Pepper kirjoittanut itsekin oman elämänkerran.




Lukujen ja lukemisen mukana kirjan henkilögalleria ja elämäntarinat tuovat aina uuden inhimillisen näkökulman johonkin vakavaan sairauteen. 

Sairaudet ovat niin vaikeita, etteivät potilaita hoitavat lääkärit anna juuri toivoa toipumisesta.

Jostain löytyy kuitenkin auttaja, jonka hoidot toimivat ällistyttävällä tavalla. 

Aivojen ei aikaisemmin uskottu voivan korjata itseään tai kykenevän palauttamaan menetettyjä toimintoja. 

Kirjan mukana kulkeva lukija saa huomata, että aivot osaavat parantaa itseään ja kohentaa merkittävästi omaa toimintaansa.




”Aivot ja paranemisen ihme - Neuroplastisuuden mahdollisuudet” on erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu kirja täynnä eläviä, aitoja esimerkkejä. 

Luin kirjan harkiten ja ajatuksella, otin lainalle lisäaikaakin, koska en halunnut menettää mitään kirjan annista. 

En löytänyt paljoa täysin uutta omaa sairauttani, servikaalista dystoniaa koskevaa, koska olen tämän lukemani jo sisäistänyt lähes sairauden alkuajoista. 

Liikunta on kuulunut omaan selviytymispakettiini alusta lähtien, kuten lukeminen, kirjoittaminen, musiikki ja avoin mieli uusille ideoille.

Eniten sain kirjasta irti ihmiskohtaloista, joihin oli helppo samaistua. 




PONS ELI AIVOSILTA

PoNS-laite, josta yksi kirjan luku kertoo, on mielenkiintoinen, eikä vähiten sen vuoksi, että sen yhteydessä mainitaan myös dystonia. 

Laite on tikkuaskin kokoinen ja sen suuhun laitettava osa purukumipalaa hieman suurempi. Laite kuulostaa siis toiminnaltaan hieman samankaltaiselta kuin dbs-laite eli aivostimulaattori.

PoNS on kannettava neuromodulaation stimuloija, joka stimuloi aivoja sähköisesti kielen kautta, moduloiden ja korjaten hermosolujen aktivoitumista. 

Kirjassa kerrotaan, että kieli on oikotie ihmisen aivoihin ja siitä syystä laitteen stimulointi kohdistetaan kieleen.




Laitteen avulla apua saa kirjassa muunmuassa aivoverenkiertohäiriöstä kärsivä, MS-tautia sekä Parkinsonin tautia sairastava.

Mielenkiintoinen laite, mutta kirjassa ei kerrota millä tavoin sen avulla voi hoitaa dystoniaa. Vaikka dystonia mainitaan yhtenä sairautena, johon laite voisi tuoda apua.

Kaikki dystoniaan liittyvät merkittävät hoidot on tietääkseni kuitenkin löydetty jonkin isomman väestöryhmän sairauksien hoitojen yhteydessä.

Kenties myös tässä tapauksessa käy niin ja ainakin jokin dystonian muoto saa apua näistä kirjan kertomista hoidoista.




Jäin vaikutelmaan, että jollain tavoin kirjan sanomassa lääketiede on palaamassa takaisin kotiin. Takaisin juurilleen, sairaiden ja kärsivien luo, parantamaan ihmisessä olevia omia parantumisen edellytyksiä. 

Pääosin lääkehoitoon ja kirurgiaan perustuva lääketiede on kulkemassa kohti potilaan oman sisäisen paranemisen merkityksen lisäämistä. 

Ongelmista suurin tuntuu olevan se, että kirjan kertomat parantavat hoidot eivät juurikaan tuota vastaavaa taloudellista voittoa.

Ainakaan sellaisia rahamääriä kuin lääkkeet ja muut nykyisin vallalla olevat hoidot. 

Toivoa silti sopii, että jossain vaiheessa, edes oheishoitoina meille tarjottaisiin myös vaihtoehtoisia, esimerkiksi kirjassa kuvattuja hoitomuotoja.

Mielenkiintoinen ja värikäs kirja, luettavuudeltaan kuin jännitysromaani, mutta sisältää tavalliselle lukijalle paljon uutta tietoa.


torvinenharry@gmail.com








tiistai 23. kesäkuuta 2026

TIE LÖYTÄÄ KULKIJAN





Matka on tehtävä yksin.

Tien kutsu on voimakas, 

sen lupaus ja salaperäisyys.

Mutkikas kuin elämä.

On uskallettava, lähdettävä, 

jaksettava, etsittävä.

Tie löytää kulkijan.


Tie on ihmisen kaipaus, 

matka pois ja takaisin, 

uuteen ja vanhaan.


Tie on pääsemistä, 

lähtemistä ja löytämistä.





TIE IRROTTAA JA KIINNITTÄÄ

Tie on matka omaan sydämeen ja ulos sieltä, 

irti ahtaista vaateista, joita mieli kiertää, 

sitoo ja puristaa.

Tie vapauttaa, irrottaa ja kiinnittää.

On kiinni maassa ja irti siitä, 

mukana ja muualla, 

samaan aikaan kaikkialla.





TIE PERILLE

Irti ja kiinni, irti ja kiinni.

Lähtö on irti pääsemistä ja tie kiinni saamista.

Mitä tietä pääsee perille itsestään.

Sitä tietä moni jää kiertämään.





VÄÄRÄ TIE

Väärä tie on mielenkiintoisin, 

sitä kulkemalla voi oppia eniten.

Eksyneet sanovat, että tie valitsi minut.

Onneksi liikenneympyrä ei valinnut.







EKSYNEET

Eksyneet ehkä tarkoittavat, 

että toiset päättivät ja siksi tulivat tätä tietä.

Tulivat risteykseen,

antoivat vahvempien valita oikean tien.


Päätin lähteä väärää tietä.





VALINNAN VAPAUS

Näin kerran ketun kurkistavan ojasta tielle.

Kettu näki minut ja juoksi edestäni tien yli.

Toisella puolella se katsoi vielä tutkivasti.

Jatkoi sitten omaa tietään.

Pienen hetken ymmärsin.


Valinnan vapauden.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



SAALISTAJAN MAALIVIIVA

Näin varpushaukan tiellä, 

se makasi valkoisen merkkiviivan päällä.

Haukan pää oli ylittänyt viivan, 

kuin maalin.


Saalistajasta oli tullut saalis.






ELÄMÄN KIERTOTIET

Kiertotie luki kyltissä.

Tie vei pois omalta tieltä.

Moni on jäänyt sitä kiertämään.

Odottaa, että jonain päivänä se korjataan.

Sitten joskus.

Oma tie korjataan kuntoon.


”Minun tieni”.





LIIAN LÄHELLÄ

Tien vieressä oli kaunis maisema.

Pysähdyin kuvaamaan sitä.

Joku meni ohi ja kysyi mitä kuvaan?

Hän asui siinä lähellä.

Liian lähellä nähdäkseen.





TIENRISTEYS

Hän seisoi risteyksessä ja näytti tietä ohikulkijoille.

Oli löytänyt ainoan oikean tien ja ohjasi sille.

“Miksi menet sinne ystäväni, käänny tuohon suuntaan”, hän kysyi.

“Jos se olisi oikea tie, sinäkin kulkisit sitä, etkä seisoisi vain risteyksessä”.

Hän jäi risteykseen ohjaamaan.






UMPIKUJA

Umpikuja on sanojen valtias, 

hallitsija jota on vaikea uhmata.

Se on matka, joka pitää minkä lupaa.

Umpikuja on ainoa tie, 

joka vie varmasti perille.







TIE PÄÄTTYY TÄHÄN

Kaikki tiet päättyvät.

Jokainen valitaan.

Jokainen vie johonkin.

Perille tulee yllättäen.







PAREMPI TIE

“Etsin koko elämäni ajan oikeaa tietä”.

“En löytänyt koskaan”.

“Miksi et”?

“Lähdin aina etsimään parempaa tietä”.



torvinenharry@gmail.com