sunnuntai 14. kesäkuuta 2026

KAIKKI MITÄ OLEN KOKENUT DYSTONIASSA




Ilveksiä on Suomessa runsaat kaksi tuhatta ja sitä pidetään tällä hetkellä elinvoimaisena lajina. 

Suurin piirtein saman verran täällä on meitä servikaalista dystoniaa sairastavia. 

Kaikkineen dystoniaa sairastavia on Suomessa runsaat viisi tuhatta.

Olemme kuin ilvekset, omalla tavallamme elämän selviytyjiä jokainen.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Ei se aina helppoa ole, pärjätä hankalien oireiden otteessa, tässä muuttuvassa ja monimutkaisessa maailmassa. 

Muuta mahdollisuutta ei ole. On vain löydettävä oma tapansa elää tämän uuvuttavan sairauden kanssa. 

Sairauden, joka vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.

Sairauden, joka jää aina isompien ja vakavampien jalkoihin.




Vakavat kansansairaudet, elämäntavoillakin saadut.

Nekin ajavat dystonian ohi.

On syytä muistaa, ettei dystonia ole elämäntavoilla hankittu sairaus.

Rapautuvat ja murenevat hyvinvointialueet eivät enää kykene hoitamaan säännöllisesti tällaista pienen sairausryhmän harvinaista sairautta.

On vain selvittävä ja luotettava, että elämä kantaa ja antaa voimia sietää vääntöjä ja kipuja.




Kaikkea ei voi tehdä eikä jaksa, mutta jostain elämä löytää aina uusia tapoja ilmetä.

Sielläkin, mistä sitä ei odota.

On hyvä kuunnella ja pohtia niitä vihjeitä, joita ei ennen huomannut. 

On pakko huomata, koska muuten jää yksin sairautensa kanssa.

Dystonia on sairaus, jota ei aina näe päälle päin.

Ei se edes suoranaisesti tapa. 

Se vain hivuttaa ja kiduttaa.

Eristää usein, koska vääntöjen vuoksi ei jaksa tai voi olla aina sosiaalinen.

Yksinäisyys on yksi sen oireista.




Ehkä menettää jotain, mitä ennen piti tärkeänä, mutta saa kenties tilalle muuta.

Elämä ilmenee niin monella tavalla ja tasolla.

Uudella tavalla ja uudessa valossa, pienissä onnen hetkissä.

Ei sitä voi mitata määrällä tai rahalla.

Elämä on hetki jotain mittaamattoman arvokasta.

Elämä itse on lahjoista suurin ja arvokkain.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Mitä merkitsee pelkkä aika.

Vaikka pitkäkin oleminen.

Aika, missä ei ole enää elämää. 

Kaikki muu on yhdentekevää. 

Arvotonta ja tyhjää.

Sanatkin loppuvat kerran. 

Jää vain kosketus.

Hipaisu iholla. 

Siinä kaikki. 

Alaviitteessä selitys. 

Kerron siellä kaiken.

Elämästäni.

Siitä, joka päättyi,

joskus aiemmin.




Sanoja oli aluksi paljon, 

niitä oli kaikkialla.

Yritin säilyttää jokaisen. 

Pitää niistä kiinni.

Ja teinkin niin.

Kirjoitin aina sen hetken.

Yritin tallentaa aidon tunteen. 

Niin, että sen voi toistaa. 

Ja kertoa.

Miten sen voi?




Nyt on kolmetoista vuotta, 

kun ensi kerran kirjoitin kaiken.

Aloitin alusta. 

Sain virallisen diagnoosin.

Selityksen, miksi pääni vääntyy sivulle.

Ei pysy suorassa kuin hetken tahdonvoimalla. 

Yhden hetken.

Diagnoosi oli servikaalinen dystonia.




Aloitin blogin nimeltä Katse Vasempaan Päin.

Kerroin jokaisessa blogissa kaiken minkä tiesin.

Dystoniasta.

Nyt olen kirjoittanut yli tuhat blogitekstiä.

Tänään blogini nimi on Katse Sivulle.

Kerron siinä kaiken, mitä olen kokenut dystoniassa.


torvinenharry@gmail.com










torstai 11. kesäkuuta 2026

JOUTSENPERHEEN PESÄN TUHO





Tänään haluaisin kertoa tarinan joutsenperheestä ja siitä tuhosta, jonka he joutuivat kokemaan ihmisen ahneuden vuoksi.

Tarina alkaa viime keväästä ja veden korkeuden säännöstelystä Kemijoessa ja Kemijärvellä.

Veden pintaa laskettiin kevään aikana niin, että se oli noin seitsemän metriä tavallista alempana.













Jokiuomat tyhjenivät jättäen jäljelle rapakoita ja lätäköitä, paljaita, rivoja uomia juurakoineen. 

Vesi pakeni suurimpiin väyliin ja alkuperäiseen Kemijärveen pitkänsillan takana.

Tämä kaikki harhautti vesilinnut pesimään paikkoihin,  joita ne luulivat turvallisiksi.

Paikkoihin, joihin vesi palautettiin juuri pesinnän ollessa kesken.

Tuloksena oli lukemattomien pesien tuho.










Eräs joutsenpari teki pesänsä saarekkeeseen, joka veden ollessa vähimpään laskettuna näytti riittävän korkealta.

Lintujen sisäisessä kartastossa ei ollut tietoa, että jossain oli ihminen, joka säätää näitä vesiä saadakseen mahdollisimman paljon taloudellista tuottoa.

Niinpä vesi alkoi nousta lintujen hautoessa saareen tekemässään pesässä pieniä poikasia.

Ne olivat vielä suojassa, kuoren sisällä ja elivät emon lämmössä.












Veden nostaminen vei koko saarekkeen lintujen pesän ympäriltä. Pelkkä pesä jäi, kuin kellumaan suuren lahdelman keskelle.

Joutsenvanhemmat kohottivat pesää ja tarkkailivat veden nousua herkeämättä.

Kova pohjoistuuli ja veden nousu oli lopulta liikaa ja joutsenet huomasivat poikasten kuolleen. 

Pesä hylättiin ja lopulta se jäi munineen veden alle.











Joutsenet jäivät kahden kiertelemään järveä. 

Pian niitä oli neljä ilmeisesti toisestakin veden tuhoamasta pesinnästä.

Neljä uljasta lintua lensi yli vesien ja piti kovaa ääntä. 

Ne kaarsivat lahdelman päältä ja suuntasivat yli Kemijärven keskustan, kirkontornin ja pitkänsillan.


Näin me kohtelimme kansallislintujamme.







”Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,

te suuret aatteet, teitä tervehdän!

Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,

jos muutattekin maihin etelän!


Oi, oppi ottakaatte joutsenista!

Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.

On meidän rannoillamme rauhallista

ja turvaisa on rinne tunturin.


Havisten halki ilman lentäkäätte!

Tekoja luokaa, maita valaiskaa!

Mut talven poistuneen kun täältä näätte,

ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!”


Eino Leino: Kangastuksia 1902





torvinenharry@gmail.com