lauantai 24. tammikuuta 2026

DYSTONIAN HOIDOISSA - DIAGNOOSIN SAAMISEN VAIKEUS




Talvinopeudet tekevät tepposet ja saavumme Turkuun vajaa kymmenen minuuttia ennen hoitoaikaani. Tiedän ehtiväni sovittuna aikana, mutta siitä huolimatta kävelen Aurakatua tavallista rivakammin. 

Pää on kääntynyt servikaalisen dystonian vuoksi sivuun ja luontevasti katselen vasemmalle, seuraten edessä olevaa reittiä syrjäsilmällä. 

Olen neurologin vastaanottohuoneessa tasan kello kolmetoista ja edellinen potilas tulee juuri ovesta. Tervehdin ja asetan kännykkäni äänettömälle. 

Pian aukeaa ovi ja hoitava neurologi tulee käytävälle eväät kädessä. Hän näyttää ruisleipäpakettia, pyytää anteeksi ja sanoo käyvänsä syömässä. 

Minä ilahdun, koska tulin itse niin viime tingassa ja voin nyt keskittyä ennen hoitoja. Sanon, ettei haittaa yhtään ja pyydän syömään eväät rauhassa. 

Olen aina ihaillut hoitavan neurologini rennon arkista asennetta ja meidän asiakkaiden luontevaa kohtaamista. 

Pian hän kuitenkin palaa ja kertoo vastaavansa vielä johonkin asiaan. 






Edellisestä hoitokerrastani on neljä kuukautta, joka on kuukauden yli suositellun hoitojakson. Olen sen itse valinnut, koska olin koko syksyn ja alkutalven pohjoisessa. 

Omalla kohdallani dystonia on asettunut jo muutaman vuoden ajan samanlaiseen tilanteeseen. 

Pääni vääntyy sivuun noin neljäkymmentäviisi astetta, jos en pidä sitä tahdonvoimalla suorassa, mikä onnistuu noin viiden sekunnin ajaksi. 

Jatkuva pään hetkittäinen pitäminen eteen päin aiheuttaa kipuja, vähitellen lisääntyviä niska- ja pääkipuja sekä toisinaan migreeniä. 

Olen jo tottunut siihen, että pääni on sivuun kääntynyt, eikä se parhaimmillaan siinä tilanteessa, lepoasennossa aiheuta juurikaan kipua. 

Elämää ei voi kuitenkaan elää pelkästään istumalla tai makoilemalla pää sivuun kääntyneenä. 

Lähes kaikki toiminta aktivoi dystonian ja tuo mukanaan väännöt sekä kivut. 

Toiminta on kuitenkin elämässä sitä, mitä ihminen kaipaa ja sen vuoksi kestää myös kipuja, vääntöjä ja väsymystä. 

Minulle mieluisimpia harrastuksia ovat lukeminen, kirjoittaminen, juoksu ja luonnossa vaeltelu, myös musiikki on ollut aina merkittävä, varsinkin rentouttavana. 



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Viime vuoden aikana löysin musiikista myös toiminnallisen puolen, ilon ja dystoniaa hoitavan terapian. 

Löysin laulun ja tanssin tuoman rytmin, huomasin sen tuoman ilon ja hyvän tuulen vireen elämään. 

Kyse oli sattuman tuomasta mahdollisuudesta, joka vei mukanaan uuteen harrastukseen. 

Olimme lapsuuteni kotikaupungissa Kemijärvellä, mielestäni Suomen kauneimmassa järvikaupungissa ja satuimme kylillä käydessämme pieneen kahvilaan. 

Paikka sijaitsi lähes täysin autioituneen keskustan, erään lähes tyhjän entisen liikekeskuksen kulmalla, torin esiintymislavan sivulla. 

Keskustan toriaukiota ympäröivät tyhjät liikekiinteistöt katselevat hylättyinä kulkijaa, joka voi vain pohtia mikä on sammuttanut valot ennen niin vireästä taajamasta. 

Äkkiä kulkija hätkähtää, sillä jostain kantautuu musiikkia. Ovi on auki ja edessä könöttävä kyltti kertoo sisällä olevasta kahvilasta. 

Värikkäät ikkunat ovat värikäs vastaus alueen liikerakennusten suurille, apeille akkunoille. 

”Täällä on elämää”, ne julistavat.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Sisällä on meneillään yksi viikon päiväkaraokeista ja pitkä, kapea sali on täynnä. 

Sisällä soi musiikki ja ikkunan vieressä seisova laulaja tunnelmoi viulusta kaukaisen maan. Istuimme pöytään ja kohta joku tuo eteemme lappuja, joilla voi varata itselleen jonkin laulun. 

En mielestäni osaa laulaa, kerron, mutta saan kuulla, ettei se ole este karaokessa. Niinpä löydän itseni mikrofoni kädessä, aluksi duona, mutta pian jo yksin laulamassa. 

Pian huomaan, että karaokessa on turha jännittää. Osa salista kuuntelee lauluja toisella korvalla ja koventaa keskusteluääntä, kun laulaja aloittaa vuoronsa. 

Toiset myös kuuntelevat ja antavat pääasiassa kannustavaa palautetta, olipa esitys millainen tahansa. 

Karaokessa on mielestäni kysymys enemmästä kuin pelkästä laulamisesta. 

Olen itse ajatellut, että karaokessa on kysymys elämän soinnista, musiikista, joka soi kaikkialla ja monilla tavoilla. 

Laulaja on omassa hetkessään tuon soinnin aallokossa, kohoaa laineilla ja joskus putoaa musiikin syvyyksiin, toisinaan kiitää kuin muinainen sankari koko laulun läpi. 






Olen seurannut nyt vajaan vuoden verran karaoketilaisuuksia ja elänyt laulujen ja laulajien mukana. 

Karaoke tuntuu sopivan täydellisesti suomalaiseen luonteeseen. 

Siinä saa kosketuksen omiin tunteisiinsa taitavasti sanoitettujen laulujen kautta ja voi kertoa julkisesti jotain, mitä ei kehtaisi jossain muualla kertoa edes kahden. 

Aina voi sanoa, että sehän oli laulu vain, vaikka antoi juuri salille tilaisuuden kuulla syvimpiä tuntojaan. 

Toisaalta voi myös tarttua kiinni laulun antamaan nosteeseen ja kohota jostain itseensä käpertyneestä kuplasta pois.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Huomaan ajatusteni lähteneen omille teilleen, siitä hetkestä, kun istuin eilen neurologin vastaanotolle. 

Palaan takaisin tuohon hetkeen ja rauhallisesti etenevään hoitokäyntiin. Kerron neljän kuukauden ajasta ja voinnistani tällä hetkellä. 

Olen sitä mieltä, että dystoniani on sillä tavalla tasaantunut, että voisin pitää seuraavaan hoitoon yli puolen vuoden välin, ensi syksyyn asti. 

Toivon pystyväni tuona aikana vahvistamaan botuliinin heikentämiä lihaksia ja toisaalta vastustamaan vääntöjen lisääntymistä edellä kertomillani tavoilla. 

Pyrin käyttämään kaikkea sitä tietoa, jota olen toistakymmentä vuotta kerännyt tästä liikehäiriösairaudesta. 

Tämä on minun oma valintani, mutta kysyn tietysti myös neurologin mielipidettä siihen. 

Hän pitää ajatusta hyvänä ja lupaa, että voin tilanteen vaikeutuessa varata ajan nopeamminkin. 

Uskon kuitenkin selviäväni tuosta ajasta, varsinkin koska se osuu pääasiassa suviaikaan.






Neurologi antaa botuliinipiikit ja keskustelemme samalla enimmäkseen dystoniaan liittyvistä asioista. 

Edelleenkin yksi kipeimmistä ongelmista dystoniaa sairastavien elämässä on diagnoosin saamisen vaikeus. 

Tuntuu siltä, että joidenkin ihmisten kärsimys on viety pitkälle yli inhimillisen kohtuuden. 

Jostain syystä tämä sairaus on neurologienkin usein vaikea tunnistaa dystoniaksi. 

Siitä huolimatta, vaikka oireet ovat tavallisen dystoniaa sairastavankin mielestä todellisia ja selkeästi dystoniaa sairastavan oireita. 

Oudointa on se, että tästä asiasta vallitsee ristiriita jopa neurologien keskuudessa. 

Voi olla tilanne, jossa kokenut lääkäri diagnosoi dystonian, mutta toinen neurologi kumoaa sen. 

Paljon kärsinyt potilas, joka on jo ehtinyt olla kiitollinen saamastaan diagnoosista ja pääsystä hoitoihin, putoaa takaisin epätoivoiseen tyhjyyteen. 

Ihmeellistä, miten vaikeaa on tänä päivänä tällä tieteen tasolla tehdä näin poukkoilevia ja erilaisia päätöksiä.

Onhan aina kysymys ihmisestä, hänen elämästään. 



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Takka rätisee ja paukahtelee kuin vastakaikuna ulkona paukkuvalle pikkupakkaselle. 

Kymmentä astetta ei varsinaisesti voi kovin kylmänä pitää, varsinkaan niiden pakkasten jälkeen, joita koettiin pohjoisessa tammikuun alkupäivinä. 

Kuitenkin se tunkee myös sisälle ja takka on hyvä tapa torjua sen yritykset. 

Olen aina rakastanut takkapuiden tyyntä musiikkia, lämpöä, joka tuntuu erilaiselta kuin mikään muu lämpö. 

Ulkona leijailee hiljalleen suuria lumihiutaleita ja maassa on muutama sentti lunta. 

Niskojen vääntöä on hieman, mutta se on lievempää, enkä tunne kipua. 

Botuliini, jota eilen pistettiin ei vielä täysin vaikuta, mutta ilmeisesti piikit ovat osuneet oikeisiin kohtiin.

Dystonian aktivoimat lihakset ovat hieman hervonneet.

Näillä hoidoilla yritän pärjätä seuraavat seitsemän kuukautta.




torvinenharry@gmail.com




sunnuntai 18. tammikuuta 2026

AIKA KAIKEN ASETTAA




Olen kulkenut jo pitkän matkan 

tämän dystonia nimisen liikehäiriön kanssa.

Enää aikoihin se ei ole isommin hätkäyttänyt. 

Ei silti, etteikö se vaikuttaisi kaikkeen tekemiseen,

fyysisesti ja elämään joka tasolla. 

Se on ja haluaa olla elämän vaikuttaja. 




En ole keksinyt yhtään merkittävää tapaa,

mikä vie tämän liikehäiriön oireet. 

Olen keksinyt lähinnä tapoja kestää niitä paremmin.

Pääni vääntyy vasemmalle noin neljäkymmentäviisi astetta, 

kuten se on tehnyt lähes kymmenen vuotta,

alkuvuosien muuuttuvien oireiden jälkeen.

Vääntö on vaihdellut botuliinihoitojen 

ja elämäntilanteiden vaikuttamina.

Ensimmäiset vuodet olivat oireiltaan vaikeammat, 

ehkä myös niiden outous oli yksi syy siihen.

Vääntöjä kammoksui. 







Aika kuitenkin hioo särmiä.

Tuo esiin sen, mikä on aitoa, 

kestävää ja sitkeää. 

Vähitellen ymmärtää, 

että jos ei tämä, 

niin jotain kuitenkin muuta.

Kenties vielä vaikeampaa. 

Minulla on ollut onnea dystonian suhteen, 

oireeni ovat selkeät.

Ne ovat kuin olemukseen kasvaneita oksia. 





Olen nähnyt ja kuullut vaikeista dystonian aiheuttamista oireista.

Tiedän omieni olevan siedettäviä. 

Huomisesta en tiedä, mutta tämän hetken tilanteeni kestän. 

Vääntöä ja kipua on sen verran, että tiedän jotain. 

Elämä venyttää sietokykyä. 

Se, mikä eilen oli sietämätöntä, voi olla tila, 

jota huomenna ikävöi. 




On suuri onni kokea sen verran kärsimystä, että sen sietää.

Tietää mitä se on tai voisi olla.

Silloin ei ole tilaansa tyytymätön tai katkera. 

Elää tässä hetkessä ja on kiitollinen, että jaksaa elää.

Parhaimmilla hetkillä osaa iloita elämästä lahjana.

Ainutkertaisena kokemuksena.




Elin varhaislapsuuteni työläisperheessä,

sain kokea myös aitoa köyhyyttä. 

Toisinaan ruokakomerossa ei ollut 

kuin kuivunut leivänkannikka hyllyllä.

Vatsassa kurniva nälkä pisti pienen pojan itkemään. 

Jouluisin ja syntymäpäivinä saimme aina jotain lahjaksi, 

joitain muistan vieläkin hyvin.

Eräs syntymäpäivä lapsuudesta on jäänyt mieleeni. 





Olimme syntyneet vanhemman veljeni kanssa samassa kuussa. 

Syntymäpäivämme osuivat parin viikon sisälle. 

Niinpä vanhemmat keksivät, että yhteinen lahja sopisi meille hyvin. 

Eikä se lahja ollut mikä tahansa. 

Paketti aitoa Valion kermajäätelöä. 

Se oli harvinaista herkkua ja jäi varmasti siksi niin hyvin mieleeni. 




Vieläkin muistan sen onnen hetken kun saimme yhteisen jäätelöpaketin.

Sitä en muista, kumman syntymäpäivänä herkku syötiin. 

Monta upeaa täytekakkua, 

suussasulavaa, makuhermoja hivelevää 

olen vuosien varrella saanut maistella. 

Mutta tuo yhteinen jäätelöpaketti 

on jäänyt mieleeni. 






Kaikki elämässä koettu valmistaa tulevaan,

antaa mittakaavan sille, 

mitä kokee.

Siksi olen kiitollinen, 

että sain lapsena oppia jotain elämän niukkuudesta,

pienten onnen hetkien merkityksestä. 

Se kaikki, jokainen koettu tilanne, 

on antanut minulle valmiuden kohdata tämä hetki.

Asettaa se arvoon, 

elämän opettamaan.





Kaikki on parempaa.

Taakat kevyempiä.

Onnen hetket suurempia.

Huolet pienempiä.

Kokemukset rikkaampia.

Jakamalla yhdessä.



torvinenharry@gmail.com

tiistai 13. tammikuuta 2026

HÄMÄRÄN KAAMOS - MATKA VALOSTA VALOON





Kolme kuukautta sitten, 

lokakuussa, 

he saapuivat junalla. 

Juuri niihin aikoihin 

ensilumi satoi,

päivän hämäryys 

kuroi itseään kiinni 

hiljalleen. 




He olivat tulleet käymään 

kodista kotiin.

He halusivat kokea 

hämärän kaamoksen 

koko mitan. 





Silloin vielä 

saattoi kävellä 

kotoisaa metsäpolkua 

tutuille saroille.

Nyt jo metsikköä,

risukoiden täyttämää.



He saivat kokea aamun, 

auringon kultaaman

kapean lammen,

huurteisten sarkojen takana. 

Siinä he olivat 

kauan sitten 

kahden juhlineet 

omaa kohtaamista. 

Kuin hetkessä 

jotain nostettiin pois.

Ajan näyttämöä 

hieman avattiin. 




He kulkivat läpi koetun ja näkivät, 

miten kaikki muuttuu, 

jää unhoon ja kasvaa umpeen. 

On vain sopeuduttava,

säilöttävä oma todellisuus, 

aito kokemus. 

Sen ydin, 

syvä rakkaus, 

salaisuus, jonka he tuntevat. 

Niin kuin jokainen, 

joka on palannut, tietää.

Siinä kohdassa ei mikään muutu. 

Koskaan.

Se on ikuinen, 

niin kuin rakkaus on.

Salaisuus.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


He näkivät kuinka kaikki muuttui. 

Se oli elämän tapa, 

virta, joka ei koskaan pysähdy. 

Hämärän kaamos saapui,

laskeutui kuin varjoisa peite.

Syli, joka kätki heidät suojaansa. 




Tulivat ensimmäiset viikot.

Lumien peittämät puiden oksat.

Linnut lumisilla oksilla,

kuin pitsein koristetuilla. 




Kaikki, jotka eivät kestäneet, lähtivät pois.

Vaivihkaa, häviten,

johonkin hämärän kaamoksen taakse. 

He jäivät, 

he olivat sen vuoksi saapuneet. 

Hämärästä hämärään kulkevan.

Hetken lumessa hehkuvan valon 

kutsumat kulkijat. 




He olivat tulleet kodista kotiin. 

Niin he olivat päättäneet.


Tulivat pimeät päivät, 

pitkät ja hitaasti venyvät hetket.

Aika oli muuttunut, 

kuin sekin eläisi hämärän kaamosta. 


Matkaa valosta valoon.


torvinenharry@gmail.com











tiistai 6. tammikuuta 2026

VIISI SEKUNTIA - KATSE ETEENPÄIN




Tällä hetkellä minulla on suhteellisen rauhallinen vaihe dystoniassa, vaikka aikaa viimeisistä botuliinihoidoista on lähes neljä kuukautta.

Pään vääntö on tasaista eikä nykimistä ole ollut koskaan, paitsi jos olen yrittänyt pitää katsetta väkisin eteenpäin. 

Silloin pää nytkähtää sivulle muutaman sekunnin jälkeen. Viisi sekuntia pystyn pitämään katseen eteenpäin.




Sosiaalinen, paljon parjattu ja lähes kaikkeen syylliseksi todettu media, on tarjonnut minulle mahdollisuuden kirjoittaa kokemuksistani dystonia-nimisen liikehäiriösairauden kanssa jo kaksitoista vuotta. 

Mikään muu kanava ei tekstejäni tästä ajasta ja koetusta olisi julkaissut, ehkä tekstin tasosta, kenties jostain muusta, tai yksinkertaisesti siitä syystä, ettei myynnin odotusarvo riitä julkaisuun. 

En ole enää siitä pahoillani, koska niin moni muukin on kokenut saman. Onneksi elämme vielä monin osin vapaassa maailmassa, joka tarjoaa monia eri alustoja, kanavia ja muita vaihtoehtoja julkaista omia tekstejä. 





Toki ymmärrän kaupallisia kustantamoja, onhan niiden tuotettava voittoa. Eihän se kauppiasta lohduta, vaikka hyllyt olisivat täynnä hyviä tuotteita, jos ei niitä osteta. 

Hyviä kirjoja jää paljon julkaisematta ja varmasti myös rajatapauksia, jotka eivät toisi tuottoa tai tappiota, mutta antaisivat työtä ja samalla verotuloja palkoista. 

Mutta sehän ei riitä tässä rahaa himoitsevassa ja sen voimalla toimivassa maailmassa. 





Kirjoittajalle jää lopulta aina käteen viimeinen kortti, kustantaa kirjansa itse. Se on mielenkiintoinen ja työläs, mutta kokemuksena antoisa. 

Omakustanne on halvempaa kuin auton ostaminen, mutta yhtä tuottavaa kuin auton omistaminen. 

Ellei sitten kirjoita klassikkoa, jota myydään sadoilla euroilla myöhemmin antikvaareissa. Niitäkin on. 

Omakustanteen tekeminen on arvokas harrastus, mutta kyllä rahansa huonomminkin voi käyttää.






Olen julkaissut kaupallisen kustantamon kautta kolme romaania ja omakustanteena runokirjan sekä tietokirjan dystoniasta romaanin muodossa. 

Erilaisia novellejani on julkaistu parissakymmenessä lukemistossa, kirjoissa ja lehdissä. 

Lisäksi olen kirjoittanut paljon elämästä kertovia juttuja, tarinoita ja haastatteluja lehtiin, esitteisiin ja sosiaaliseen mediaan eli blogeihin. 

Eniten lukijoita on ollut blogien tarinoilla, koska niitä luetaan niin monissa maissa. 

Rahallisesti en ole esimerkiksi blogeilla tienannut senttiäkään tai saanut mitään hyödykettä, olen pitänyt sitä kunnia-asiana. 

En kirjoita blogeja rahan vuoksi, mutta tokihan on kirjoittajakin palkkansa ansainnut.



Ensimmäiset kolme kirjaani olivat varhaisnuorten romaaneja, jotka julkaisi kristillinen kustantamo Aika Oy. 

Kirjoista ensimmäinen oli nimeltään Rankka kesä ja siinä sekä kahdessa seuraavassa kirjassa on mukana hengellinen sanoma. 

Oma elämänkatsomukseni on kristillinen, uskon Jumalaan ja turvaan Jeesukseen. 

Löysin uskon jo nuorena ja sain elämääni turvan, joka on kantanut vaikeidenkin aikojen yli. 

Siitä syystä halusin välittää kokemaani eteenpäin. 

Kirjat olivat luonteeltaan seikkailuromaaneja, koska sellaisista pidin nuorena itse eniten.





Olen myös kirjoittanut paljon tekstejä, haastatteluja ja tarinoita, joissa ei ole suoranaista hengellisyyttä. 

Jo vuosia olen kokenut, että kaikki elämässä ja luonnossa on täynnä hengellistä sanomaa. 

Ottihan Jeesus Nasaretilainenkin esimerkit aina jostain arkisesta asiasta, tekemisestä tai tapahtumasta. 

Kaikki elämässä kuvastaa mielestäni jollain tavoin Jumalaa luojana ja turvana, joka antaa elämälle tarkoituksen.






Dystoniaan sairastuttuani aloin tapani mukaan käsitellä tätä sairautta kirjoittamalla. 

Blogi, jolla aloitin, oli nimeltään Katse vasempaan päin. 

Nimi tuli siitä, että dystonia väänsi pääni vasenta olkaa kohti, alkuun lähes vasten sitä. 

Vääntökulma on siis ollut lähes yhdeksänkymmentä astetta.

Tällä hetkellä se on neljäkymmentäviisi. 



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Usko antoi minulle perusturvan silloin kun sairastuin, mutta ei se tarkoittanut sitä, että sairaus olisi ollut yhtään helpompi kestää. 

Blogia kirjoittaessani kohtasin ihmisiä, joilla oli syvä hengellinen vakaumus, jotkut taas uskoivat henkimaailmaan, osa puolestaan oli täysin uskonnottomia.

Ei käynyt koskaan mielessäkään kyseenalaistaa toisten uskoa. Sairaus yhdisti meitä ja siinä on taakkaa riittävästi.

Joillakin oli ikäviä kokemuksia kirkosta tai vapaiden suuntien puolelta. 

Me ihmiset osaamme olla raadollisia uskoimme tai emme. 

Kaikkein julmimpia ovat yleensä ne, joilla on mielestään se ainoa oikea usko. 

Ihminen on kuitenkin heikko ja erehtyväinen loppuun asti.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Tällä hetkellä minulla on suhteellisen rauhallinen vaihe dystoniassa, vaikka aikaa viimeisistä botuliinihoidoista on lähes neljä kuukautta ja seuraavat ovat tammikuun lopulla. 

Pään vääntö on tasaista, nykimistä minulla ei ole muuten koskaan ollut, paitsi jos olen yrittänyt pitää katsetta väkisin eteenpäin.

Silloin pää nytkähtää sivulle muutaman sekunnin jälkeen. 

Pystyn pitämään katseen suoraan eteenpäin viisi sekuntia, sen jälkeen pää kääntyy väkisin sivulle. 





Alkuaikoina minulla oli myös heiluriliikettä, joka aktivoitui vaikeina hetkinä. 

Hyvin annettu botuliinihoito on poistanut heiluriliikkeen kokonaan. 

Nykyisin vääntö on lähes kokonaan staattista ja sen kyllä sietää. 

Koen olevani tällä hetkellä suhteellisen onnekas dystoniaa sairastava. 

On niin monia, joiden dystonia on tälläkin hetkellä sietämättömän vaikea. 

Heille toivon elämään ja jokaiseen hetkeen voimia.


torvinenharry@gmail.com