Istun odotushuoneessa yksin, tai oikeastaan tämä on pitkän käytävän pää, jossa on laajennus ja tuoleja rivissä.
Tuolit ovat siniharmaita, ryhdikkäitä, kevyesti topattuja kangastuoleja.
Näillä tuoleilla voi istua ajattelematta mitään, jos se ylipäätään on mahdollista.
Odotushuoneen kulmauksen matala pöytä on saanut kantaakseen korkeat pinot aikakauslehtiä eri aloilta ja aiheista.
Olen joskus poiminut eteeni pinosta lehden ja yrittänyt lukea jotain tai olla lukevinani.
Kännykkää en ota esille, koska katseen kohdistaminen sen pieneen ruutuun onnistuu, mutta katseen pitäminen paikallaan on hankalaa dystonian oireiden vuoksi.
Niinpä olen antanut itselleni oman tilan, jossa saan vain olla vapaasti ja leijua ajatusvirrassa.
Ihmisellä täytyy olla oma tila, jonka voi viedä mukanaan minne vain.
Voi vaikka mielessään pystyttää oman leirin ja katsella maisemia tunturin laelta tai meren rannalta.
Voi olla kuin höyhen, jota tuuli kuljettaa ja vie yli metsien.
Ajatusten siivin voi lentää mistä vain, lentää niin kauas kuin antaa mielen vapauden kuljettaa.
Katseeni pysähtyy lehteen pinossa. Koko sivun ristikko on täytettynä jäänyt auki pöydälle.
”Ei se ole valmis, etkö huomaa, että yksi sana puuttuu”, ajatus singahtaa vaaleanharmaan nojatuolin uumenista.
Äänessä on vähän harmia, kuin pettymystä siitä, että ristikko oli jäänyt kesken vain yhden sanan takia.
Katselen ristisanatehtävää. Ajattelen, miten hyvä keskittyjä onkaan istunut tuolissa.
Hän on pystynyt lääkäriä odottaessaan täyttämään ristikkoa.
”Mahtoiko häntä harmittaa, ettei pystynyt ratkaisemaan viimeistä sanaa”, mietin.
”Keskity, olet olemassa”, ajatus tulee jälleen nojatuolin uumenista.
Ymmärrän mitä ajatus tarkoittaa.
On kysymys omasta tilasta ja siinä olevasta ajasta, jossa voi keskittyä ja vapauttaa ajatukset oivaltamaan vastauksen.
”Hänkin oivalsi sen vastaanotolla”.
Keskityn katselemaan tarkemmin nojatuolia ja alan nähdä siinä inhimillisiä piirteitä.
Selkänoja muodostaa laakean otsan, jonka alapuolella, kuin kulmien varjossa tuijottaa kaksi pyöreää nappia.
Niiden yläpuolelle, hieman sivuun on painunut pari ryppyä, kuin sitkeän pohdiskelun aiheuttamaa.
Tuolin katse on tutkivaa terävyyttä ja nappien alapuolella pari poimua lisää.
Rypyt tuovat mieleen tunteen, että tuolissa on ollut huolten painoa.
Huonosti nukuttujen öiden uupumusta ja kipujen vaatimaa vääntöä sekä liikettä.
”Onko elämässäsi tasapaino”, ajatus tulee kohti.
Jään pohtimaan ajatusta ja annan sen vielä liikkua mielessäni.
Lopulta päätän vastata kysymyksellä.
”Onko elämässä mahdollista saavuttaa tasapainoa”?
Vanha odotushuoneen nojatuoli katselee minua tutkivasti, kapeat tietäjän rypyt tuntuvat punnitsevilta.
Arvaan tuolin puntaroivan tasapainoani ja ymmärrän samalla jotain.
Tuolihan on lääkärin odotushuoneessa. Se on ollut täällä kenties jo vuosia.
Onhan se siinä ajassa oppinut arvioimaan ihmisiä.
Moni liikehäiriötä sairastava on etsinyt tuolin uumenissa voimia ja tasapainoa.
Sileiksi hioutuneet tammipuiset käsinojat ovat tunteneet hätäisen puristuksen, tukea etsivän otteen, lämpöä hakevan hipaisun ja luottamusta ikävöivän värinän.
Kyynärnojien ajan patinoima pinta ja elämän vaellusta kuvaavat kaaret kertovat käsistä, jotka etsivät neuvoa ja apua kuin pelastusköyteen tarttuen.
”Eikö elämä pyri aina tasapainoon”, kysymys soi mielessäni.
”Minä tunnen heidän huoliensa painon”, tuolin uumenista tuleva ajatus on kuin huokaus.
Näen samalla odotushuoneen nojatuolin keskellä, hieman vasemmalla sivulla jäljen, kuin jonkin painauman.
”Kaikki te jätätte jälkenne minuun”, tunnen kipeän ajatuksen lävistävän olemukseni.
Näen nyt tuolin olevan joistain kohti painunut hieman enemmän. Rispaantumat ja langanpätkät kertovat kulumisesta.
Elämän raskaimmat taakat uuvuttavat jokaista.
”Me kulumme kaikki, elämä jättää jälkensä”, ajatus tulee vielä mieleeni.
Odotushuoneen nojatuoli vaikuttaa hiljenneen ja painuneen hieman kumaraan. Ehkä iltapäivän varjo aiheuttaa tunteen.
Oivallan samalla kesken jääneen ristikon viimeisen sanan.
Elämä on odotushuone.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti