ODOTUSHUONEEN AJATUKSIA

Istun odotushuoneessa yksin, tai oikeastaan tämä on pitkän käytävän pää, jossa on laajennus ja tuoleja rivissä. 

Tuolit ovat siniharmaita, ryhdikkäitä, kevyesti topattuja kangastuoleja. 

Näillä tuoleilla voi istua ajattelematta mitään, jos se ylipäätään on mahdollista. 

Odotushuoneen kulmauksen matala pöytä on saanut kantaakseen korkeat pinot aikakauslehtiä eri aloilta ja aiheista. 

Olen joskus poiminut eteeni pinosta lehden ja yrittänyt lukea jotain tai olla lukevinani. 

Kännykkää en ota esille, koska katseen kohdistaminen sen pieneen ruutuun onnistuu, mutta katseen pitäminen paikallaan on hankalaa dystonian oireiden vuoksi. 

Niinpä olen antanut itselleni oman tilan, jossa saan vain olla vapaasti ja leijua ajatusvirrassa. 

Ihmisellä täytyy olla oma tila, jonka voi viedä mukanaan minne vain. 

Voi vaikka mielessään pystyttää oman leirin ja katsella maisemia tunturin laelta tai meren rannalta. 

Voi olla kuin höyhen, jota tuuli kuljettaa ja vie yli metsien. 

Ajatusten siivin voi lentää mistä vain, lentää niin kauas kuin antaa mielen vapauden kuljettaa.

Katseeni pysähtyy lehteen pinossa. Koko sivun ristikko on täytettynä jäänyt auki pöydälle. 

”Ei se ole valmis, etkö huomaa, että yksi sana puuttuu”, ajatus singahtaa vaaleanharmaan nojatuolin uumenista. 

Äänessä on vähän harmia, kuin pettymystä siitä, että ristikko oli jäänyt kesken vain yhden sanan takia. 

Katselen ristisanatehtävää. Ajattelen, miten hyvä keskittyjä onkaan istunut tuolissa. 

Hän on pystynyt lääkäriä odottaessaan täyttämään ristikkoa. 

”Mahtoiko häntä harmittaa, ettei pystynyt ratkaisemaan viimeistä sanaa”, mietin.

”Keskity, olet olemassa”, ajatus tulee jälleen nojatuolin uumenista. 

Ymmärrän mitä ajatus tarkoittaa. 

On kysymys omasta tilasta ja siinä olevasta ajasta, jossa voi keskittyä ja vapauttaa ajatukset oivaltamaan vastauksen. 

”Hänkin oivalsi sen vastaanotolla”.

Keskityn katselemaan tarkemmin nojatuolia ja alan nähdä siinä inhimillisiä piirteitä.

Selkänoja muodostaa laakean otsan, jonka alapuolella, kuin kulmien varjossa tuijottaa kaksi pyöreää nappia. 

Niiden yläpuolelle, hieman sivuun on painunut pari ryppyä, kuin sitkeän pohdiskelun aiheuttamaa. 

Tuolin katse on tutkivaa terävyyttä ja nappien alapuolella pari poimua lisää. 

Rypyt tuovat mieleen tunteen, että tuolissa on ollut huolten painoa. 

Huonosti nukuttujen öiden uupumusta ja kipujen vaatimaa vääntöä sekä liikettä.

”Onko elämässäsi tasapaino”, ajatus tulee kohti.

Jään pohtimaan ajatusta ja annan sen vielä liikkua mielessäni. 

Lopulta päätän vastata kysymyksellä. 

”Onko elämässä mahdollista saavuttaa tasapainoa”?

Vanha odotushuoneen nojatuoli katselee minua tutkivasti, kapeat tietäjän rypyt tuntuvat punnitsevilta. 

Arvaan tuolin puntaroivan tasapainoani ja ymmärrän samalla jotain.

Tuolihan on lääkärin odotushuoneessa. Se on ollut täällä kenties jo vuosia. 

Onhan se siinä ajassa oppinut arvioimaan ihmisiä. 

Moni liikehäiriötä sairastava on etsinyt tuolin uumenissa voimia ja tasapainoa.

Sileiksi hioutuneet tammipuiset käsinojat ovat tunteneet hätäisen puristuksen, tukea etsivän otteen, lämpöä hakevan hipaisun ja luottamusta ikävöivän värinän.

Kyynärnojien ajan patinoima pinta ja elämän vaellusta kuvaavat kaaret kertovat käsistä, jotka etsivät neuvoa ja apua kuin pelastusköyteen tarttuen.

”Eikö elämä pyri aina tasapainoon”, kysymys soi mielessäni.

”Minä tunnen heidän huoliensa painon”, tuolin uumenista tuleva ajatus on kuin huokaus.

Näen samalla odotushuoneen nojatuolin keskellä, hieman vasemmalla sivulla jäljen, kuin jonkin painauman.

”Kaikki te jätätte jälkenne minuun”, tunnen kipeän ajatuksen lävistävän olemukseni.

Näen nyt tuolin olevan joistain kohti painunut hieman enemmän. Rispaantumat ja langanpätkät kertovat kulumisesta.

Elämän raskaimmat taakat uuvuttavat jokaista.

”Me kulumme kaikki, elämä jättää jälkensä”, ajatus tulee vielä mieleeni. 

Odotushuoneen nojatuoli vaikuttaa hiljenneen ja painuneen hieman kumaraan. Ehkä iltapäivän varjo aiheuttaa tunteen.

Oivallan samalla kesken jääneen ristikon viimeisen sanan.

Elämä on odotushuone.

torvinenharry@gmail.com

METSÄLAMMEN AAMU

Metsä on viisas ystävä, joka kulkee mukana ja kertoo niin paljon, kuin kulkija sitä pystyy ymmärtämään.

Metsän puhe ei ole ihmisen mielelle vaikea ymmärtää, onhan se aina universaalia. 

On vain oltava avoin sen sanottavalle.

Miten metsä puhuu, pohdin ajaessani aamuneljän aikaan kohti pientä metsälampea. 

Haluan nähdä aamun heräämisen luonnossa. 

Tiedän olevani jo myöhässä, mutta jotain ehtisin silti kokea

Maantie on hiljainen. Tien laidassa, muutaman kymmenen metrin päässä seisoo peura kuin patsas. 

Hidastan vauhtia ja näen muitakin sen takana. 

Parilla loikalla ne katoavat metsän suojiin.

Käännyn metsälammelle vievälle tielle, joka mutkittelee kauniin kesäisen maiseman läpi. 

Sielläkin on pellolla ruokailemassa peura, joten hiljennän vauhtia.

Pysäköin auton metsään polkeutuneelle levikkeelle, otan kameran ja repun selkääni.

Aurinko siivilöityy suurten honkien läpi polulle, jota lähden tarpomaan rauhallista vauhtia.

En ole matkalla mihinkään ja juuri siksi olen matkalle lähtenyt. 

Metsä ei ole tavaratalo tai kauppakeskus, josta etsitään ja ostetaan.

Metsä on viisas ystävä, joka kulkee mukana ja kertoo niin paljon, kuin kulkija sitä pystyy ymmärtämään.

Metsän puhe ei ole ihmisen mielelle vaikea ymmärtää, onhan se aina universaalia. 

On vain oltava avoin sen sanottavalle.

Tietysti eletyn ja koetun taustamelu voi olla niin voimakas, ettei metsän hiljainen puhe kuulu. 

Silti  metsä puhuu ja sillä on asiaa.

Aikaa se joskus vaatii, että taustamelu vaimenee. 

On toisinaan kuljettava kauan, että metsä suodattaa elämän häiritsevät äänet.

On syytä muistaa, että puhetta ymmärtää vain, jos sitä kuuntelee. 

Metsää on pyrittävä kuulemaan ilman ennakkoluuloja.

On haluttava kuulla metsän puhe. 

Kyllä sydän sen ymmärtää. 

Se osa meissä, joka pystyy olemaan vielä yhteydessä luontoon.

Voi kokea järkytyksen tai iloisen yllätyksen, kun sydän alkaa kuulla metsän ajatuksia.

Metsä puhuu aina vain sen verran, kuin vaeltaja käsittää.

Metsä luotaa ihmisen koko olemuksen. 

Pian se on selvillä kulkijan henkisestä jaksamisesta, siitä kuinka repaleinen vaeltaja on.

Metsä voi eheyttää repaleisen mielen ja sielun. 

Tai antaa mennä menojaan. 

Moni meneekin, kulkee kuin kauppakeskuksen käytäviä ostoslista kädessä.

Ostoslistalla nähtävyydet.

Mitä asiaa metsällä olisi mesoaville hälisijöille tai etuviistossa painaville suorittajille. 

Metsä antaa sellaisten mennä.

Menetys on heille merkittävä, mutta onneksi aina voi mennä metsään uudelleen. 

Ehkä jonain päivänä sen puhetta ymmärtää kuunnella.

Usein sellainen vaatii elämään jotain, mikä saa ihmisen sydämen avautumaan metsän puheelle.

Kun ensimmäisen kerran kysyin, miten metsä puhuu, kuulin tikan koputtavan jossain ja yritin nähdä sitä saadakseni kuvan.

Tikka on utelias ja taitava piiloutuja, joka kieppuu aina kätköstä kurkkimaan. 

Ymmärsin samalla, että metsällä on asiaa.

Metsä koputti sydämen oveen ja halusi sanoa jotain. 

Avasin sydämeni oven ja ikkunat.

Kuulin ja aistin metsän puheen.

Istun aamukahville luonnon muovaamalle penkille, se on hongan oksa ja mukava istua.

Katselen vedenpintaa, joka on peilityyni ja hörpin kuksasta kahvia. 

Käki kukkuu tauotta, sorsapoikue ui vastarannalla ja suopursujen valkoinen meri saa haukkomaan henkeä.

On vaikea sisäistää sitä kauneutta, jonka sisällä ja ympäröimänä on.

Ymmärrän mitä metsä tarkoittaa.

Äkkiä kuuluu kova rääkäisy ja lintu sujahtaa läheltä lakkiani. 

Silloin huomaan istuvani vain muutaman metrin päässä räkättirastaan pesältä.

Juon kahvini ja nousen hiljaa. 

Kävelen kauemmas ja jään katselemaan räksän pesälle.

Tulen rantaan ja katselen kuikkaperheen elämää lammella. 

Mukana on kaksi poikasta, toinen selkeästi pienempi. 

Kuikkaperhe lipuu läheltä lokkien täyttämää saarta. 

Jonkin ajan päästä kuikat tulevat esiin toiselta puolelta. 

Mukana on vain yksi, suurempi poikanen, joka pysyttelee lähellä emoa. 

Toinen poikanen on ehkä piiloutunut tai komennettu piiloon ajattelen. 

Lokit liitelevät yläpuolella ja tekevät hurjia syöksyjä.

Olen jo vähän huolestunut, kun pienempi poikanen lipuu toisten luo 

Näppärästi kuikanpoikanen hotkaisee emon suusta pikkukalan.

torvinenharry@gmail.com

MAHDOTTOMUUDEN MUURIN EDESSÄ

Kaikki elämän muurit ovat mahdottomia, 

kunnes ne on ylitetty.

Monet unohtuvatkin ajan oloon.

Toiset jäävät muistomerkiksi sydämen kartalle, 

kertomaan ja rohkaisemaan uusien muurien edessä.

Muistuttavat siitä, 

että niin kauan kuin on elämää, 

ei elämälle ole mahdotonta muuria.

Elämä on matka, jonka varrella voi tulla vastaan mahdottomalta tuntuvia asioita, pysäyttäviä ja kaiken muuttavia.

Olen elämässäni ollut muutaman kerran mahdottomuuden muurin edessä etsien reittiä eteenpäin.

Monta epätoivon muuria olen ylittänyt kirjoittamalla. 

Kaikkia en ole pelkästään sillä tavoin pystynyt ylittämään, mutta jokaisessa se on ollut mukana.

Kirjoittaminen on usein ollut avain uuteen oivallukseen.

Dystonian muuri on sairauden kivimuuri, jonka seinämässä on oireiden lisäksi monia elämää vaikeuttavia esteitä.

Pieniä ja suuria kivenmurikoita, osa järkäleitä joiden siirtämiseen eivät omat voimat riitä.

Eikä kukaan sitä muuria ylitä yksin, ei omin voimin tai taidoin.

Jokainen tarvitsee apua ja vertaistukea.

Elämä vie eräänä hetkenä, yleensä odottamatta ja väistämättä sairauden muurin eteen.

Silloin on jokaisen löydettävä oma tapa selvitä sen edessä.

Vertaistuki on sairauden muurin edessä kaikkein arvokkainta. 

Neuvot, joita saman kokeneilta saa, voivat auttaa yli monien epätoivon muurien.

Vertaistukea voi saada monella tavalla, eikä niistä yhtään sovi väheksyä.

Dystonian muurin edessä ihminen on täynnä kysymyksiä eikä kukaan pysty vastaamaan jokaiseen.

Dystonian oireet ovat niin moneen asiaan vaikuttavia, että ne voivat ajaa ihmisen myös epätoivoon.

Dystoniassa kysymys ei ole pelkästään liikehäiriöstä, pakkoliikkeistä, väännöstä, nykimisestä, jatkuvasta kivusta tai muista oireista.

Kysymys ei ole autosta, josta on polttoaine loppunut tai akusta virta. 

Elämää ei korjata kuin konetta.  

Kysymys on ihmisestä, jonka sairaus on muuttanut, pysäyttänyt ja vaikuttaa kaikkeen elämässä.

Ei sellaiseen tilanteeseen ole nopeaa ratkaisua. 

Piikit ja kotiin, reiät päähän ja piuhat sisään tai resepti ja apteekkiin.

Kaiken sen jälkeenkin jäljellä on sairas ihminen.

Lääkäri ja sairaanhoito ei silti saisi lyödä hanskojaan tiskiin tai alkaa syyttämään potilasta. 

Dystonia ei parane millään hoidolla, eikä potilas sille mitään voi.

Ei se potilaan syytä ole, jos hoidot eivät paranna sairautta.

Eivät edelleenkään, hyvistä hoidoista huolimatta.

Toisille riittää, että saa hieman helpotusta kipuihin ja vääntöihin.

Botuliinihoitoja ei saisi lopettaa, jos niistä on apua potilaalle.

Olen kuullut tapauksista, joissa botuliinihoitojen lopettamista on esitetty tai pistosvälin pidentämistä.

Tämä siitä huolimatta, että pistokset auttaisivat potilasta jaksamaan.

Herää kysymys, onko kysymys sairaiden kustannuksella säästämisestä?

On vaikeita kysymyksiä, joista osa unohtuu kiireessä.

Lopulta ymmärtää olevansa yksin ja omaavansa vain kaksi mahdollisuutta. 

Toinen on lopulta aina valittava.

Minä päätin selviytyä.

Dystonian muurista selviytyäkseni minun oli etsittävä sydämestäni se, minkä avulla jaksan yli tämän muurin.

Löysin kirjoittamisen ja aloitin blogin, jossa kerroin avoimesti sairauden vaikutuksesta elämääni.

Löysin kirjoittamalla vertaistukea ja ystäviä. 

Kävin heidän kanssaan monia keskusteluja ja sain neuvoja, jotka auttoivat ratkaisevissa hetkissä eteenpäin. 

Miten muuten olisin ylittänyt ne kaikki kokemani vaikeudet.

En olisi päässyt yli, jos en olisi alkanut kirjoittamaan ja kohdannut sillä tavoin vertaisia.

Myöhemmin tapasin vertaisia myös kasvotusten keskusteluissa, ne olivat hienoja hetkiä.

Selviytyminen alkoi kuitenkin kirjoittamisesta.

Olen luonteeltani sillä tavoin ujo, että minun on vaikea mennä ryhmiin mukaan. 

Lisäksi dystonia on harvinainen sairaus, eikä pienillä paikkakunnilla ole usein kovin monta samaa sairautta potevaa.

Tiedän, että monille vertaistukiryhmät, joissa tapaa ihmisiä kasvotusten, ovat tärkeitä ja voimaa antavia. 

Se on hieno asia ja olen siitä iloinen heidän puolestaan.

Minulle kirjoittaminen ja sitä kautta saamani vertaistuki on ollut suuri apu matkalla dystoniassa.  

Vaikka olen ujo luonne, olen silti myös seurallinen ja kiinnostunut ihmisen tarinasta, siitä aidosta ja rehellisestä tarinasta.

Ihminen, joka avoimesti ja rehdisti avaa sydäntään on parasta vertaistukea ja keskustelua joka vie uusiin oivalluksiin.

Elämän muurien edessä olen havainnut, että monet niistä ovat ylöspäin kasvavia.

Lähestyessäni muuria, se kohosi yhä suoremmin, jyrkemmin ja mahdottomammin.

Ehkä se johtui siitä, että elämän muureilla on taipumus kasautua yhteen.

Kohota muurina muurin päälle.

Dystonian muuri on ollut juuri sellainen.

Aluksi elämän pysäyttävä.

Sitten elämän muuttava muuri.

Ihan lähellä, elämän muurin edessä, kivikovaa pintaa sivellessä, tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä. 

Ajatella, että kauempaa takaapäin näkee muurin yli ja voi etsiä sopivamman paikan ylittämiseen.

Ehkä löytää kiertotien.

Olen sitäkin yrittänyt, mutta paluuta entiseen elämässä ei ole. 

Elämässä ei ole takaisinpäin kelausta.

Entisen yrityksen pois pyyhkimistä ja uuden kokeilun tallennusta.

Elämä on ainutkertainen kokemus.

Yrittää saa toki niin monin kerroin ja tavoin kuin haluaa, keksiä keinoja tai uskaltaa uutta. 

Jokainen kerta jättää jälkensä. 

Muureista osalla on taipumus kasvaa. 

Yksi niistä on vaikenemisen muuri. 

Jokainen mahdollisuus avata siihen aukko, on mahdollisuus kasvattaa korkeutta.

Avautua tai vaieta, valinta muuttaa muuria.

Vaikenemalla yhä uudelleen, voi kasvattaa muurin, joka lopulta romahtaa kasaajansa päälle.

Ympärilleen voi kerätä selitysten muurin, jota kiertää kuin loputonta kilparataa.

Selittää selittämästä päästyään. 

Lopulta selittää muurin umpeen.

Jää muurin sisälle kiertämään. 

Ulkopuolelle kuuluvat loputtomat selitykset.

Entä jos kokeilisi totuutta ja kävelisi suoraan muurin eteen. 

Näkisikö silloin, että muuri onkin täynnä aukkoja.

Kasvaisi pieneksi ja menisi aukosta muurin läpi.

Tai vahvaksi, niin että nousisi yli.

Jokainen aukko muurissa tukena kiivetessä.

Toiselta puolelta katselisi muuria ja ihmettelisi.

Mahdottomuuden muuria, joka ei ollutkaan mahdoton. 

Ylitetyt muurit tapaavat kutistua.

Elämä asettaa ne aikanaan oikeaan kokoon.

Kaikki elämän muurit ovat mahdottomia, kunnes ne on ylitetty.

Monet unohtuvatkin ajan oloon.

Toiset jäävät muistomerkiksi sydämen kartalle, kertomaan ja rohkaisemaan uusien muurien edessä.

Muistuttavat siitä, että niin kauan kuin on elämää, ei elämälle ole mahdotonta muuria.

torvinenharry@gmail.com