JÄNNITTÄVÄ DYSTONIA

Dystonia on jännittävä sairaus. Kirjaimellisesti. Kaikki, mikä vie huomion pois siitä, usein myös lievittää sen oireita. 

Kysymys on siis, miten huomion saa pois dystoniasta. 

Miten löytää omaan sairauteensa sopivia tapoja, joilla lievittää oireita, kuin työkalupakkiin avaimia.

Maalaus Marja Torvinen©

Dystoniaa on niin monen tyyppistä, ettei yleispätevää tapaa tai tapoja taida olla oireiden lieventämiseen. 

Usein kuitenkin, kun lukee tai kuulee jonkun löytäneen hyvän tavan, joka suo hetken levon väännöistä ja muista oireista, sitä kannattaa harkiten kokeilla myös omaan tilanteeseen.

Olen oman elämäni työkalupakkiin kerännyt vuosien varrella erilaisia asioita, jotka auttavat jaksamaan dystonian oireiden kanssa.

Minulla dystoniaa aktivoi kaikki kohdistunut, johonkin keskittynyt tekeminen; autolla ajaminen, hiljainen kävely, päätteelle kirjoittaminen.

Kaikki, mikä vaatii suoraan eteenpäin keskitymistä ja katsomista. 

Olen alusta lähtien huomannut, että kevyt juokseminen on minulle helpompaa kuin kävely. 

Luulisin syyn olevan siinä, että juoksu vaatii niin paljon muuta keskittymistä, eikä dystonia pääse keskiöön. 

Rauhallisessa kävelyssä, missä katseen tulisi olla eteenpäin, dystonia pääsee keskiöön ja aktivoituu. 

Tosin juoksulenkin jälkeen päätä voi vääntää tavallista enemmän ja kivut lisääntyvät. 

Pakoon tätä sairautta ei juoksemalla siis pääse. Mutta kun pahin vääntö helpottaa ja kivut lievenevät, voi löytää rentoutuneen tilan, joka on lähes oireeton. 

Tullaan siihen tilanteeseen ja oivallukseen, että kaikki mikä rentouttaa, yleensä myös helpottaa dystonian oireita. 

Luonnossa vaeltelu on yksi eniten omaa dystoniaani helpottanut tapa. 

Alkuaikoina, kun dystonia oli vaikemmillaan, lähdin luontoon jo aamuvarhain. 

Tähän auttoi se, että nukkuminen oli vähäistä ja heräsin usein jo aamuyöllä. 

Siitä oli hyvä lähteä luontopolulle. 

Heti metsään tullessani huomasin muutoksen. 

Hiljaisen huminan läpi ei ensin tullut muita ääniä, mutta vähitellen kuului lintujen laulua, risahduksia ja tuulen havinaa haavanlehdissä. 

Kuljin kuin hortoillen ilman päämäärää. 

Aamu valkeni ja kun tulin nuotiopaikalle, huomasin dystonian pudonneen jossain vaiheessa matkasta. 

Tokihan se sieltä taas takaisin tuli ja hyppäsi olkapäälle vääntämään, mutta sain kokea hetken vapauden, jonka avulla jaksoin eteenpäin.  

Tästä sain työkalupakkiini uuden tavan kestää dystoniaa ja nimesin sen hortoiluksi. 

Metsässä hortoilu on siitä lähtien kuulunut parhaisiin asioihin, joiden avulla jaksan eteenpäin. 

Voisin lisätä näihin metsähortoiluihin vielä ne monet kohtaamiset ja keskustelut, joita olen retkillä saanut käydä täysin ventovieraiden ihmisten kanssa. 

Niissä kohtaamisissa olen oppinut paljon elämästä ja ymmärtänyt, että jokainen täällä kantaa omia, raskaita taakkojaan. 

Kesäisin minä rakastan souturetkiä suuren Kemijärven vesillä. 

Mukana pidän kameraa ja tietysti virveliä. Usein jo aamuvarhain olen, yleensä tyhjällä rannalla ja työnnän valmistelujen jälkeen veneen vesille. 

Soutelen aina ilman päämäärää, mutta jostain syystä vene löytää kuin itsekseen reitin, joka sopii siihen hetkeen. 

Tämä kaikki, soutelu, vedessä oleva pyydys, valtava vesilakeus, korkea taivas ja kaikki ympärillä, on niin täynnä kokemista ja virikettä, ettei dystonia ole edes mukana. 

Huomaankin soudellessani, että se on jäänyt rantakiville odottamaan.  

En pidä kiirettä soudellessani järvellä, sillä tiedän dystonian odottavan. 

Sitkeä se on ja löytyy varmasti, kun palaan takaisin. 

Siitä syystä pidän pitkän kahvitauon omassa lempipaikassani, jota kutsun kalastajan maisemakahvilaksi. 

Sieltä avautuu näkymä yli Kemijärven, kauas Pyhätunturin jylhään profiiliin ja toiseen suuntaan Kemijärven keskustaan,  korkean kirkontornin ja pitkänsillan maisemiin. 

Niissä hetkissä ja kirjoittaessani tunnen olevani kiitollinen ja vapaa, niin terve kuin mahdollista. 

Myös muita tapoja olen löytänyt ja oppinut, mutta niistä on varmaankin kirjoitettava uusi blogi.

torvinenharry@gmail.com