On ihmeellinen aamu. Kaikki tuntuu uudelta ja eheältä.
Ulkona on uskomattoman kaunista. Lumi hohtaa varhaisen aamun hämärässä kuin sadussa.
On uuden vuoden seitsemäs aamu ja kaikki alkaa jälleen alusta.
On ihmeellistä saada kokea tämä kaikki, elää joka solullaan ja vaistollaan.
Elämä on suuri seikkailun päivä.
Heräsin neljän maissa hyvin nukkuneena ja eräs tarina valtasi mieleni, niin että katuvalot ehtivät syttyä, ennen kuin havahduin nousemaan ylös.
Se tarina on niin tuttu, ettei sitä kannattaisi edes kertoa, koska jo ensimmäisten sanojen jälkeen suurin osa lopettaisi lukemisen ja joku vaatisi korvausta päivänsä pilaamisesta.
Minut tuo tarina valtasi jälleen täysin ja sukelsin sen laineisiin kuin kuikka aaltoihin.
Eräs kriitikko sanoi, että minä käytän kirjoituksissani, liikaa kielikuvauksia, enkä edes liikaa, vaan tekstini ovat täynnä kielikuvauksia.
Minua huvitti suunnattomasti, kun ajattelin tuon lukijan ärtymystä ja närästystä, hänen etsiessään ja löytäessään taas uuden kielikuvan tekstistäni.
Tarina, jossa elin, täytti mieleni sellaisella voimalla, että kaikki muu unohtui.
En muistanut, että sairastan dystoniaa, parantumatonta liikehäiriösairautta, enkä enää koskaan todennäköisesti voi pitää päätäni levollisesti suorassa tuntematta kipua.
En voi kävellä edes postilaatikolle, etteikö pääni kääntyisi sivulle joka askeleella ja olisin vaarassa kaatua.
”Tule”, oli ainoa sana, joka siitä tarinasta jäi mieleeni.
Niinpä minä ojensin käteni ja tartuin tuohon tarinaan.
Nousin ylös uuteen päivään kuin elämäni ensimmäiseen päivään.
Loppuelämäni ensimmäinen, ihmeellinen päivä, tavallinen arkipäivä, päivä päivien joukossa, tylsien päivien voittajaehdokas, tavallinen tiistai.
Olimme vuodenvaihteen lapsuuteni ja nuoruuteni kotikaupungissa Kemijärvellä.
Matkasimme sinne päiväjunalla ja istumista riitti aamusta iltaan. Mielenkiintoista istumista.
Mieleeni tuli vanha laulu ”Linja-autossa on tunnelmaa”.
Osa matkasta sujuikin bussissa, mutta suurin osa halkoi kotimaata raiteita pitkin.
Päiväjunassa halki Suomen on tunnelmaa kuin päiväkodissa. Jokaisella oma tapansa ja juttunsa kuluttaa kaksitoista tuntia tai osa siitä.
Vääjäämättä nousevat esiin ne persoonalliset luonteet, joiden puuhailun seuraaminen on viihdyttävämpää kuin teeveen väkinäisten viihdeohjelmien katselu.
Mielenkiintoiset matkat mennen ja tullen, aika ei käynyt pitkäksi ja kaunis, lumen koristelema kotimaan luonto avautui junan ikkunasta upeana.
Meillä ei ollut autoa mukana, joten vietimme viikon hiljaisuudessa lumen ja hämärän keskellä. Se oli lepoa ja täyttä elämää.
Vuosi vaihtui talvisessa, rauhallisen kauniissa luonnossa kuin huomaamatta, omalla painollaan.
Ajattelin mennyttä vuotta kiitollisena.
Julkaisin vuoden aikana kaksi kirjaa.
Elämäkerrallinen romaani TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni, kertoi nimensä mukaan harvinaisesta liikehäiriösairaudesta.
Toinen kirja on runoteos, joka ilmestyi loppusyksystä. Runokirja on nimeltään”Enkelit istuvat hipaisemalla”.
Julkaisen kirjasta vielä tämän vuoden puolella kovakantisen uusintapainoksen, jossa on muutama uusi runo mukana.
Kiitollisena ajattelen viime vuoden tilaisuuksia, joissa sain kertoa kirjasta ja sen sanomasta kirjallisuustapahtumissa ja toritapahtumissa.
Sain tavata uusia ja vanhoja tuttuja, monta uutta lukijaa ja kirjan jo lukenutta.
Sydämestäni kiitän jokaista. Tavataan taas tänä vuonna.
Vein kynttilöitä joka päivä ulos. Niitä oli ilo katsella myös sisältä pimeälläkin.
Mitä enemmän hämärän ja kivun hetkiä koemme, sitä kirkkaammin hyvien hetkien valo heijastuu sisälle, sydämeen asti.
Sitä valoa ja lämpöä toivon meille kaikille tänä päivänä ja tähän vuoteen.
Kipujen ja sairauden keskellä tuikkivat myös onnelliset hetket, ne kuuluvat muistojen valon piiriin. Kiitos niistä.
Toivon valoa myös tuleviin hetkiin jokaisen elämään.
On ihmeellistä saada elää ja kokea tämä kaikki, joka solullaan ja vaistollaan.
Uusi aamu, uusi suuren seikkailun päivä.
”Tule ja koe se”.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti