Olen löytänyt elämänilon aina uudelleen arjen pienistä, usein huomaamattomista asioista ja hetkistä.
Sellaisista hetkistä, joita ei jälkeenpäin muista edes kokeneensa.
Ne tapaavat kadota elämän taustaan.
Juuri ne häviävän vähäiset puuhat ja asiat tekevät elämästä mielekästä.
Ilman niitä hetkiä katoaisi kosketuspinta tavalliseen arkipäivään.
Ne hetket, joissa yhdistyy elämän energiakenttään ja maadoittaa siihen itsensä.
Ne hetket ovat kuin juuria puulle, joka saa niiden kautta ravinteita ja voimaa kestää myrskyjä.
Niissä hetkissä kyse ei ole muusta kuin tavallisesta arkisesta elämästä.
Arkipäivän ihme on se pieni asia, joka tuo ilon juuri siihen hetkeen ja päivään.
Usein se on niin vaatimaton, että kertominen saa miettimään kannattiko asiaa edes mainita.
Olen iloinen, että olen säilyttänyt kyvyn ihmetellä itsestäänselviä arkisia asioita.
En odota enää, että jotain suurta tapahtuisi elämässä.
Tai toisin ajatellen, elämä on itsessään se suuri kokemus.
Sillä, mitä sen sisällä tapahtuu, on merkitystä juuri niin paljon, kuin sitä osaa ihmetellä.
Uuteen päivään heräävä aamu on ihmeistä suurimpia.
Se kokemus saa unohtamaan, että heräsi jo kahdelta, eikä uni enää löytänyt luokseni.
Se kokemus saa unohtamaan väsymyksen ja ajattelemaan, että saa kokea uuden aamun.
Saa uuden mahdollisuuden.
Ulkona on neljä astetta lämmintä ja luoteistuuli puhaltaa neljän metrin vauhdilla, puuskissa kuuden metrin.
Elokuun viileä sää on viiltänyt auki heinäkuun helteet ja päästänyt sisään syksyn tuulet.
Päätin kokea tämän kolean aamun järvellä soudellen ja kalastaen.
Halusin hengittää raikasta järvi-ilmaa, joka puhalsi tummansinisten aaltojen yli ja tunki vaatteiden läpi.
Siveli jäisillä käsillään kasvoja, kuin kertoen, että tästä tiedät olevasi elossa.
Tuuli puhalsi järvellä niin lujaa, että pääni kääntyi luontevasti sivulle.
Siinä hetkessä en edes huomannut, että vääntyminen johtui myös dystoniasta.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti