perjantai 28. helmikuuta 2025

KYYNELEET OVAT ELÄMÄN VIRTA


Avoimuus ei ole pelkästään puhumista.

Avoimuus on sitä, että kaikki aistit ovat hereillä.

Avoimuus on valppautta elämän viesteille. 

Avoimuus on kuuntelemista.



Eräs elämässä haavoittunut ihminen kipuili henkisten iskujen jälkeen. 

Oli kätkeydyttävä paranemaan, kunnes jaksaisi kantaa kuorman. 

Lopulta hän tajusi, ettei voi jäädä vain odottamaan.

Oli noustava ja mentävä annettu tie läpi. 

Unohdus on armollinen, eikä lyö lyötyä. 




Toisinaan on parempi vetäytyä syrjään löytääkseen elämän suunnan sydämestään. 

Herkkä suuntavaisto ei palaudu, jos ympärillä on häiriöitä. 

Miksi muuten täällä olisi ja tanssisi toisten tahdissa. 

Oma syke pitää yllä omaa elämää, voimaa, joka vie eteenpäin. 

On löydettävä oma syke, oma tahti ja suunta.





Kannattaa joskus miettiä kenen tahdissa elää. 

Heikko ihminen elää elämäänsä helposti toisten tahdissa. 

Vahvojen nuotit kuuluvat aina kovempina. 

Niissä tahdeissa herkkä väsyy.

Näkee ja tuntee mitättömyyttä. 

Yksikään ihminen ei kuitenkaan voi elää kuin oman elämän.

Ja jokaiselle se on lahjana annettu, yhtä arvokas ja saman kokoinen. 

Ihmisen on oltava sitä mitä on, herkän ja pehmeänkin. 




On löydettävä voima, joka herkkyydessä on. 

Lahja, joka annetaan. 

Tuntemisen lahja. 

Elämän pintojen ja rosojen tuntemisen. 

Sisäisten arpien tuntemisen lahja.




Haavojen, jotka ovat niin kipeitä, lyöty niin syvälle, ettei niistä pysty puhumaan. 

On mennyt syrjään odottamaan yksinäisyydessä paranemista. 

Palaa takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Jatkaa elämää, kun ei muutakaan voi. 

Arpi painaa aina välillä.

Kunnes eräänä hetkenä joku löytää ne.





Eräs ajattelija vertasi kerran ihmisluonteita sormiin. 

Hän sanoi, että toiset meistä ovat kovia kuin kynnet. 

Niillä voi tehdä hyvää ja pahaa.

Toiset ihmiset ovat pehmeitä kuin sormenpäät. 

Tuntevat jokaisen pinnan. 

Löytävät herkät kohdat, haavat ja kipeät arvet. 

Osaavat hyväillä ja hoitaa.

Sormenpäillä voi löytää elämän rosoisesta pinnasta halkeaman, tartuntakohdan tai aukon.

Tien ulos sisäisestä umpikujasta.

Tien vapauteen.



Kyynelten tie on usein toipumisen tie. 

Sisäiset jäät alkavat sulaa ja vuotavat silmistä.

Kyyneleet vaativat uomansa kuin virtaava vesi. 

Kyynelvirrat avaavat kanavia, kaivavat pohjasta katkeruuden juurakoita irti. 




On annettava kyynelten virran viedä ne mennessään.

Uutta syntyy vain sillä tavoin. 

Raikkaat vedet tulvivat avoimista uomista sisään.

Täyttävät tyhjiksi juosseet sameat sammiot.



Avoimuus ei ole pelkästään puhumista.

Avoimuus on kuuntelemista.

Avoimuus on sitä, että kaikki aistit ovat hereillä.

Avoimuus on valppautta elämän viesteille. 



Avoimuus on aina tietoinen riski. 

On mahdollista, että antaa jotain sellaista, mikä kääntyykin jostain syystä vastaan.

Muuttuu matkalla.

Antaa mahdollisuuden lyödä ja haavoittaa. 

Avoimuus on rohkea valinta.

Mielestäni se kannattaa silti ottaa. 




Voiko olla vain rajoitetusti avoin? 

Varmaankin voi, mutta menettää monta tilaisuutta.

Monta kultaista hetkeä, ainutkertaista mahdollisuutta.

On kysymys valinnasta, omasta valinnasta. 

On itse päätettävä onko avoin.



Haavat, jotka kerran sai, olivat ehkä liian kipeitä.

Ne sulkivat sydämen. 

Nyt odottaa herkkää kosketusta.

Korvaa, joka kuulee hiljaisen itkun.

Näkee kuoren taakse.

Tuntee arvet pinnan alla.


torvinenharry@gmail.com





torvinenharry@gmail.com

maanantai 17. helmikuuta 2025

PIENI IHME PÄIVÄSSÄ





Elämä on aina ihme ja jokainen hetki lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Tämän oivaltaa täysin, kun sitä hetkeä ei enää anneta. 

Voi huomata, että jotain suurta etsiessä ohitti pienen ihmeen. 

Piti sitä itsestään selvänä.





Pienen ihmeen arvo ei ole koko elämää muuttava voima. 

Se on voima kestää elämän vaikea hetki. 

Se on hetki, jossa häviävän ajan näkee yli pimeyden. 

Löytää tarkoituksen, kuin astuisi tyhjään ja osuisi johonkin pitävään. 

Pääsee yli siitä, mihin luuli putoavansa.





Yli päästyään katsoo taakseen ja luulee vain kuvitelleensa. 

Jatkaa matkaa ja unohtaa.

Unohtaa pienen ihmeen. 

On kiire kohti suurta unelmaa.





Pienet ihmeet ovat usein niin tavallisia, ettei niitä kehtaa edes mainita. 

Kuitenkin jossain sisällään tietää totuuden. 

On kokenut ihmeen, mutta ei halua kertoa sitä. 

On joskus kertonut ja saanut huvittuneen naurahduksen.

”Mikä ihme tuo nyt oli”?





Kivuton hetki on ihme.

Levon antava, lyhytkin uni on ihme.

Oksalle lennähtävä lintu on ihme.

Ystävällinen hymy on ihme.

Hämärän murtava valo on ihme.





Pieni ihme päivässä voi olla joskus piilossa. 

Antaa etsiä itseään.

Löytäessään huomaa, ettei se olekaan itsestään selvä.

Eihän ihme ole koskaan sitä.

Ei edes pieni ihme.




torvinenharry@gmail.com








lauantai 8. helmikuuta 2025

JUOKSUMATTO - AJATUSTEN LENTOMATTO




Kertoessani asioista, joiden avulla olen selvinnyt liikehäiriösairaus dystoniasta, minun on puhuttava juoksumatosta, ajatusten lentomatosta.

Minun juoksumattoni on yli viisitoista vuotta vanha ja ostin sen poistomyynnistä puoleen hintaan. Matto maksoi noin kolme ja puolisataa euroa ja hajosi alle kuukaudessa ensimmäisen kerran.

Pari kertaa juoksumatto kävi Tampereella huollossa, onneksi takuuseen, mutta surullista oli katsoa, kun sitä vedettiin rytinällä sepelipihan läpi rekan kyytiin. 

Ajattelin toisella huoltokerralla, ettei matto enää palaa takaisin, mutta onneksi olin väärässä. Matto palasi korjattuna kotiin ja on sen jälkeen toiminut koko ajan ilman ongelmia. 




Ostaessani juoksumattoa, en tiennyt dystoniasta kuin sen, että olin tavannut yhden ihmisen, joka sairasti tätä erikoiselta vaikuttavaa sairautta. 

Sairauden nimi ei ollut jäänyt mieleeni, mutta hänen jatkuvasti liikkuva päänsä ja niskatukensa jäivät. 

Ajattelin silloin, että onpa hankala sairaus. 

Ei ihminen osaa samaistui toisen kärsimykseen, jos ei ole kokenut jotain vastaavaa. 

En minäkään osannut samaistua, tai edes arvata, että tulen itse kokemaan saman sairauden oireet elämässäni. 

Nyt ymmärrän



Hän kertoi, että saadessaan tietää sairastavansa harvinaista liikehäiriösairautta, lääkäri kertoi ensin hyvän uutisen.

Tämä sairaus ei tapa. 

Sitten tuli huonompi uutinen; tämä sairaus ei parane. 

Tuo ihminen on jo vapautunut dystonian oireista. Hän poistui vuosia sitten tästä elämästä toisen sairauden kautta.

Saatuani tietää, että omille oireilleni löytyi sairaus, jonka nimi oli servikaalinen dystonia, muistin tietysti tuon ihmisen, jonka pää liikkui niskatuen varassa. 

Tiesin siis heti, että tämä sairaus kulkee todennäköisesti koko elämän matkan kanssani. 

Enää en ajatellut, että onpa hankala sairaus. 

Nyt tiesin.




Palaan takaisin juoksumatolle, jonka olin hankkinut ennen kuin dystonia oli tullut elämääni. 

Juoksin matolla aluksi lyhyitä aikoja, koska en jaksanut kerralla kuin muutaman minuutin. Onneksi matolla voi myös kävellä ja parantaa kestävyyttä. 

Vähitellen kuntoni parani ja pystyin juoksemaan hölkkävauhtia yli puolen tunnin lenkkejä. Kesän saapuessa kirmasin Karjaanjoen lenkkipoluille ja nautin juostessani kauniista maisemista. 

Pystyin pian juoksemaan kymmenen- viidentoista kilometrin lenkkejä.




Dystonia tuli kylään seuraavana kevättalvena noin neljätoista vuotta sitten. Vähitellen se asettui kodiksi ja halusi luonnollisesti lenkille mukaan. 

Lopulta oireet kävivät liian hankaliksi, tasapaino heikoksi ja puhtikin väheni harjoitusten myötä. 

En kuitenkaan halunnut jättää minulle niin paljon antanutta juoksuharrastusta. Niinpä palasin aina uudelleen juoksumatolle. Onneksi matossani on sivulla kaiteet, joten horjahtaessa niistä on hyvä ottaa tukea. 

Välillä olen ollut matolta pois monta kuukautta, koska dystonian oireet ovat olleet niin voimakkaat.




Aina uudelleen olen kuitenkin löytänyt itseni juoksumatolta, kävelemässä kohti seinämaisemaa, joskus kevyesti hölkkäämässä ja hetkittäin jopa juoksemassa. 

Tuo henkireikä, jonka juoksumatto tarjoaa, on ollut usein ratkaiseva, että olen jaksanut dystonian vaikeiden aikojen yli. 

Vaikka en ole pystynyt joskus käymään lenkillä pitkiin aikoihin, olen tiennyt, että koska tahansa voin taas aloittaa alusta. 

Toisinaan kuuntelen juoksun aikana äänikirjaa, joskus musiikkia, mutta usein annan ajatuksille vapauden. 

Juoksen ajatusten lentomatolla. 




Ihmisen mielikuvitus on ihmeellinen ja saadessaan vapauden, jonka liikunta antaa, ei mikään este voi pysäyttää ajatusten lentoa. 

Usein lähden juoksemaan sellaisesta tilanteesta, missä dystonian oireet ovat päässeet liikaa rajoittamaan elämää. 

Lähden usein kävellen matkaan, siirryn hölkälle ja kohta juoksen, sitten päästän ajatukset lentoon. 




Ihmeellistä on joka kerralla huomata, miten suuri voima ajatusten vapauttamiseen liikunnalla on. 

Voin kokea saman myös kirjoittamalla, toisinaan myös lukemalla, katselemalla niitä näköaloja, jotka luettu tai kirjoitettu avaa. 

Elämä virtaa ja vie toisinaan kivisiin koskiin, joskus lipuu tyyneen suvantoon.

Koskaan se ei pysähdy.




torvinenharry@gmail.com










lauantai 1. helmikuuta 2025

SYVÄAIVOSTIMULAATIO MUUTTI ELÄMÄN - ELSAN TARINA

 


”Miksi sinä hymyilet koko ajan”, asiakas kysyi ja katsoi Elsaa ihmeissään. Normaali pankkiasia ei sinänsä ollut hymyä herättävä, eikä suomalainen tapaa yleensä hymyillä ilman syytä.

Kysymys oli enemmänkin retorinen ja pohdiskeleva, eikä asiakas jatkanut aiheesta, mutta se jäi Elsan mieleen, koska hän tiesi, ettei oikeastaan edes hymyillyt.

Hymy johtui silmien siristelystä, joka oli lomamatkalla sattuneen kolarin aiheuttama. Takaa tullut henkilöauto oli törmännyt Elsan perheen autoon juuri, kun hän oli ryhmittynyt kääntymään vasemmalle. Taju oli sumentunut törmäyksen voimasta. 

”Äiti, miksi sinun päästä tulee verta”, hän muistaa takapenkillä istuneen lapsensa ihmettelevän kysymyksen.

Kolarin jälkiä korjaileva lääkäri ompeli haavaan neljä tikkiä ja antoi muutaman päivän sairauslomaa. Silmiin jäi siristely, joka ei ole loppunut, vaikka kolarista on jo yli kaksikymmentä vuotta. Siristely antaa kasvoille hymyilevän ilmeen.




Raju kolari, johon Elsan perhe ilman omaa syytään joutui, muutti lopulta lähes koko elämän. Neljä tikkiä takaraivossa olivat vasta alkua sille matkalle, joka Elsan edessä oli. 

Matkalle, jonka aikana hänen avioliittonsa hajosi, silmien siristely sai seurakseen väännöt leuassa ja niskassa. 

Elsa meni silmälääkärille, joka tutkimusten jälkeen totesi kyseessä olevan vaivan kuuluvan neurologille. 

Elsa varasi ajan yksityiselle neurologille, joka arvioi oireiden olevan dystoniaperäisiä, mutta ei kuitenkaan antanut diagnoosia.

”Onko sinulla kolmoishermohalvaus, kun kasvosi ovat tuolla tavoin”, oli asiakkaan kysymys outojen oireiden lisääntyessä.




Vasta seitsemän vuotta kolarin jälkeen Elsa sai lähetteen neurologille, joka antoi hänelle dystonia-diagnoosin.

Kyseessä oli kaikella todennäköisyydellä traumaperäinen dystonia, johon hoitomuotona käytettäisiin botuliinipistoksia.

Kolari ja siitä aiheutunut sairaus muutti Elsan elämän täysin sairauden tuodessa aina uusia vaikeuksia elämään. 

Dystonia vaikeutui ja toi lisää oireita Elsan elämään. Yksi niistä oli osittainen makuaistin menetys kielen reunoilta. Myös kieli alkoi oireilla ja kääntyi, niin ettei puhe ollut enää selkeää. Ruoka vaihtui mössöksi, jota Elsa pystyi nielemään.

Ulkonäköön oireitaan lisäävä dystonia vaikutti sillä tavoin, etteivät kaikki enää halunneet tavata häntä. Elsa karsasti itsekin kaikkia peilejä, sillä hän halusi muistaa itsensä sellaisena, kuin oli aikaisemmin ollut.

Eräissä yt-neuvotteluissa Elsa menetti työpaikkansa ja sovitusti irtisanoi itsensä. Sillä tavoin hän sai hyvityksen rahana ja pääsi vapaaksi sairauden vuoksi raskaaksi käyneestä asiakaspalvelutyöstä. 



Kolarin ja siitä aiheutuneen traumaperäisen dystonian vuoksi Elsa oli menettänyt paljon. Koko hänen elämänsä oli hajonnnut kolarissa sirpaleiksi. Niistä paloista hän alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen.

”Lapset olivat minua kohtaan koko ajan samanlaisia, eikä sairauteni vaikuttanut heihin millään tavalla”, Elsa muistelee sairautensa vaikeimpia aikoja.

”Lapset ottivat mukaan kaikkiin tekemisiinsä ja suhtautuivat aina minuun samalla tavoin kuin olivat ennenkin tehneet, se antoi valtavasti voimia”, Elsa kertoo ääni murtuen.

Lapset ottivat itsenäisesti vastuuta perheen jaksamisesta. He onnistuivat keskenään sopimaan kotityöt niin että arki sujui, vaikkei äiti jaksanut kaikkea tehdä. 

”Suurkiitos lapsille siitä, mitä he tekemisellään toivat kotiin, arvostan sitä äärettömästi”, Elsa sanoo liikuttuneena. ”Sain olla heidän silmissään äiti sairaudestani huolimatta”.




Elsa päätti hakea vaatesuunnittelijan koulutukseen ja toteuttaa nuoruutensa unelman. Hän aloitti opiskelun ja muutti arkiviikkojen ajaksi toiselle paikkakunnalle. Opiskelu sujuikin hyvin, kunnes eteen tuli harjoittelupaikan etsiminen.

”Otin yhteyttä työnantajiin päästäkseni työharjoitteluun, mutta työhaastattelujen jälkeen, tavattuani työnantajan, päätös oli kielteinen”, Elsa muistelee. 

Luonnollisesti syyksi ei merkitty dystonian oireita. Vaatesuunnittelijaksi Elsa kuitenkin valmistui hyvin arvosanoin.



Kolarista oli kulunut jo toistakymmentä vuotta ja diagnoosista vuosia, kun Elsa alkoi lukea erään toisen dystoniaa sairastavan blogia. Tämä bloggari kertoi, että harkitsee menoa DBS-leikkaukseen, eli syväaivostimulaatioon.

Elsa tutustui kirjoittajaan, mutta totesi ettei tuo leikkaus toimi hänen dystoniassaan koska se on traumaperäinen. Hän kuitenkin luki blogeja usein ja sai niistä tietoa siitä, millä tavoin leikkaus suoritetaan.

Blogin kirjoittaja tuli lopulta siihen tulokseen, että syväaivostimulaatio on liian iso leikkaus ja raju hoitomuoto hänen oireisiinsa nähden. Vuosi sen jälkeen Elsan hoitava neurologi esitti hänelle mahdollisuutta mennä tuohon leikkaushoitoon.

”Tahdon”, oli Elsan selkeä vastaus, vaikka neurologin ainoa lupaus leikkauksen hyödystä, oli pään suoristuminen osittain. Elsa koki olevansa siinä tilanteessa, että hän oli valmis kokeilemaan tätäkin oljenkortta.



Ystävänsä blogien kautta Elsa tiesi jo tarkkaan, minkälainen toimenpide leikkaushoito olisi. Hän menisi aamulla tukka ajeltuna leikkaussaliin, päähän asetettaisiin kehikko, jonka avulla pääkuoreen porattaisiin kaksi pientä reikää. 

Niistä pujotettaisiin elektrodit tahdonalaisia lihaksia ohjaaviin tumakkeisiin ja vietäisiin johto leikkauksen avulla korvan takaa solisluun alapuolelle. 

Sinne asetettaisiin stimulaattori, joka lähettäisi sähkövirtaa elektrodeihin. Näin estettäisiin virheellisten käskyjen lähteminen lihaksiin.

Elsa kertoo syntyneensä elämässään kaksi kertaa ja toinen niistä oli marraskuu 2017, hänen herätessään stimulaattorileikkauksesta. Neurologi oli luvannut DBS-hoidon voivan auttaa pään vääntymiseen, mutta hän oli luvannut liian vähän. 

Elsa huomasi kielen kääntyvän normaaliin asentoon kun stimulaattori käynnistettiin. Hänen koko olemuksensa muuttui ja jatkuva hymyilijä sai syyn iloita ja hymyillä syystäkin. DBS-hoito oli antanut hänen elämänsä takaisin.




Tämä voi kuulostaa lähes sadulta, mutta koska minä olen tuo tarinassa mainittu bloggari, niin tiedän kaiken olevan totta. Olen tavannut Elsan silloin, kun hänen dystoniansa oli pahimmillaan.

Elsa tuli meille Karkkilaan kylään eräänä alkukesän päivänä 2015. Otimme vaimoni kanssa hänet vastaan rakkaana ystävänä, koska olimme tuttuja monien blogien ja viestien kautta. 

Kuitenkin minun olemukseni läpi kulki syvä säälin ja surun tunne nähdessäni dystonian runtelevan hänen hymyilevää olemustaan säälittä. Puhuimme sinä päivänä paljon, sillä olemmehan dystoniaa sairastavina tottuneet, että jokaisella on joku oire.

Elsan hymyilevä, aidosti iloinen ja elämänmyönteinen olemus peitti lähes täysin alleen kaikki dystonian oireet. Elsa on ihminen, joka on täysin vailla itsesääliä. Siitä huolimatta jäin miettimään, kuinka hän jaksaa oireiden kanssa.



Meillä on vaimoni kanssa syvä luottamus Jumalaan ja rukouksen tuomaan apuun jaksaa myös sairauksien keskellä. Olen ollut aina iloinen siitä, että myös Elsa omistaa tuon uskon ja rukouksen antaman avun. 

Elsalla on tapana sanoa, että Taivaan Isä paransi hänet taitavien lääkärien ja lääketieteen kautta. Minun mielestäni sen paremmin asiaa ei voi kuvata.

Elämässä tapahtuu toisinaan asioita kuin dominopalikoita kaatuisi eteenpäin. Elsan kohdalla niin kävi huonompaan suuntaan vuonna 2002 sattuneen kolarin jälkeen, hänen elämäänsä hajotettiin silloin aivan kuin pala palalta, niiden kaatuessa toistensa päälle. 

Vuonna 2017 läpikäymänsä DBS-leikkauksen jälkeen tuo asioiden tapahtuminen kääntyi hyvään suuntaan. Elsa pystyi jälleen nauttimaan ystävien seurasta, syömään heidän kanssaan, juttelemaan, nauramaan ja hymyilemään ilman syyn ihmettelyä. 

Ruokaa hän ei täysin pysty maistamaan, koska makuaisti palasi vain osittain, mutta Elsalle se riittää. Hän rakastaa ihmisten seuraa ja yhteisiä hetkiä, jotka usein tapahtuvat jonkun syömisen äärellä.




Satua tämä blogi ei ole, mutta sadunomaista kuin elämä parhaimmillaan. Elsa sai oireiden lievennyttyä entisen työnsä takaisin. Tai ei, aloitetaan alusta. 

Elsa sai koko elämänsä takaisin. Ei samanlaisena, mutta sellaisena, että elämä on elämän makuista ja arvoista. 

Elsa pystyy jälleen elämään liikkuvalla elämäntyylillään, pyöräillä, juosta, liikkua monin tavoin ja ennen kaikkea hiihtää, sillä hiihtämistä hän rakastaa.




Realismissa on syytä pysyä näin ihmeellisen tarinan äärellä ja todeta, ettei Elsan dystonia ole kokonaan kadonnut. Hän saa botuliinipistoksia vielä säännöllisesti silmien alueen dystoniaan eli blefarospasmiin. 

Näin Elsaa viimeksi kirjani TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni julkaisujuhlissa ja pyysin häntä muutamin sanoin kertomaan tarinansa. 

Tässä se tarina on ja se jatkuu yhä. Elämä on hienoa, niin kuin Elsalla on tapana sanoa.


torvinenharry@gmail.com

Blogi julkaistu ensimmäisen kerran 1.2.2024. Nimi on muutettu, mutta tarina on tosi.