Pihabongarin elämässä mielenkiintoisia hetkiä ovat ne, kun tutun vakiojengin mukaan ilmestyy uusi kävijä.
Yleensä tuo kävijä on hetken pyrähtäjä, joka istuu tontin kulman omenapuussa tai nappaa evästä lintulaudalta.
Joskus kävijästä tuleekin asukki, joka jää koko kaudeksi pihan iloksi ja bongarin onneksi.
Pohdiskelevan punarinnan tarina on yksi kaikkein hienoimpia muistoja.
Taitava pesänrakentaja valtasi meidän koko grillikatoksen pesimällä kaasugrillin sisään.
Juhannuksena sentään pääsimme grillaamaan, mutta pesinnän aika mentiin hiiligrillillä.
Erään talven huippuvieras oli hömötiainen. Ilahtuneena sen touhuja seurasin ja kuvasin aina välillä.
Kerran otin aikaa ja annoin lumitöiden odottaa, kunhan katselin lintuja.
Oivalsin siinä katsellessani, mistä hömötiainen on nimensä saanut, asia onkin askarruttanut.
Hömötiaisen nimestä voi tietysti päätellä jotain, kuten räkättirastaasta sen komeassa haarniskassa.
Mutta nimi ei varmasti ole tuon pirteän ja touhukkaan pikku ystävän, hömötiaisen oma vika.
Huikealla tarmolla pieni lintu syöksyy havujen kätköistä baskeri viuhuen, nappaa siemenen tai pähkinän nokkaansa ja lennähtää oksalle.
Tätä työtä se jatkaa sellaisella vauhdilla, ettei pähkinöitä syömään ehdi.
Hömötiaisen tapa on kätkeä lintulaudan antimia havuihin ja kaarnan alle tulevien päivien evääksi.
Ihan fiksu ajatus, mutta valitettavasti toiset tintit ovat havainneet hömötiaisen puuhat.
Muutama hetki hömötiaisen oksalla käynnin jälkeen, pyrähtää sinitintti tai talitintti ja nappaa hömpän kätkemän pähkinän tai siemenen.
Elämä on selviytymistä ja nokkeluus löytää tässä itsensä. Onneksi hömötiaisellekin aina johonkin kätköön syötävää jää ja ahkeruus palkitaan.
Hyväntahtoinen hömötiainen jää kuitenkin pihabongarin muistoihin yhtenä lintumaailman persoonista.
Harmaa puku ja musta baskeri, tyylikäs asu kätkee sisäänsä värikkään ja touhukkaan veijarin.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti