keskiviikko 21. joulukuuta 2022

OIKUKAS ENKELIKELLO





Enkelikello on oikukas, pyörii välillä vinhasti, hiljenee sitten, hiipuu ja pysähtyy. 

Pienet tuikut lepattavat, mutta enkelit eivät liiku. 

Ylhäällä, kellon päällimmäinen enkeli on taipunut ajan oloon kenolleen. 

Välillä suoristin sen, mutta enkeli vääntyi pian takaisin vinoon. 

Siinä se odottaa vauhtia, vääntyneessä asennossaan, torvi kädessä. 



ENKELI KENOSSA

Enkelikello ei kuitenkaan liiku. Ei pyöri, vaikka tuikut palavat ja luovat kaikki edellytykset liikkeelle. 

Enkelikelloni on oikukas. Sopiva minulle. Toimii silloin kuin huvittaa. 

Pyörii hetken kun tuikut sytyttää ja pysähtyy kun ei huvita pyöriä. 

On siinä seisahtuneena hiljaa pitkään, odottaa kuin uhmaten aikaa ja pilkaten liekkien kuumuutta. 

Pyörähtää sitten yllättäen liikkeelle ja aloittaa hitaan tanssin. 

Toisinaan se ottaa kirin ja pyörii vinhaa vauhtia kuin hurmiossa. 

Pääenkeli keikkuu heilahdellen ylhäällä, nytkähtelee kuin karusellissa.

Jotenkin se näyttää kenossa pyöriessään niin inhimilliseltä, vajavaiselta ja sopimattomaman sopivalta. 

Minulle sopivalta enkeliltä. 

Minä todella pidän tästä omapäisestä enkelikellostani. 



KILISEVÄ ENKELIKELLO

Onneksi niissä ei ole enää metallisia tikkuja, niitä jotka ennen roikkuivat enkelien jaloista, kilahtivat tiukuun joka pyörähdyksellä. 

Tämä oikukas enkelikelloni on nykyajan hiljennetty versio. 

Siinä on kynttilän ja liikkeen harmonia. Rauhoittaa mielen, varsinkin silloin kun enkelikello toimii. 

Lapsena minulla oli sellainen aito, helisevä enkelikello. Hopeanvärinen ja kilisevä. 

Siinä oli oikeat kynttilät ja varsinkin alkuun se pyöri vauhdikkaasti.

Katselin enkelikelloa kuin lumottuna. Sen pyörimiseen tai tiukujen kilinään en kyllästynyt koskaan. 

Olihan siinä äänessä myös joulun taikaa ja odotusta. 

Enkelikello otettiin siihen aikaan esille vain jouluna. 

Loppiaisen aikoihin se purettiin osiin, pakattiin laatikkoon ja vietiin kuusenkoristeiden mukana vintille.



ENKELIKELLO PYSÄHTYY

Tästä nykyisestä, oikukkaasta ja omapäisestä enkelikellostani pidän paljon. 

Minulle se on kuin vertauskuva elämästä. 

Elämä on yhtä arvaamatonta ja oikukasta kuin enkelikelloni. 

Mikään ei täällä ole täydellistä. Mikään ei toimi niin kuin odottaa. 

Ei, vaikka kaikki tekisi mielestään oikein ja harkiten. Elämä yllättää aina.

Hetken kaikki sujuu kuin enkelikellon tanssi, sitten aika vain pysähtyy. 

Kenolleen vääntynyt päällimmäinen enkeli odottaa, kuin ihmetellen. 

Se on valmis jatkamaan, mutta mitään ei tapahdu. 

Miksi enkelikello ei enää pyöri. 

Miksi elämän enkelikellot pysähtyvät. 

Seisahtuvat, vaikka kaiken piti olla kohdallaan. 

Kaikki tehtiin oikein ja ohjeiden mukaan. 

Ei aina täydellisesti ja virheettä. Ei aina onnistuttu kaikessa. 

Oltiin vajavaisia ja epätäydellisiä.

Oltiin inhimillisiä. 

Parhaansa teki ja yritti. Kokosi kaikki oikein ja sytytti tuikut. 

Enkelikello lähtikin hyvään vauhtiin. 

Sitä oli ilo seurata. 

Kunnes se pysähtyi. 

Nyt se on hiljaa paikallaan. 

Aika on loppunut enkelikellosta. 

Kaikelle ei ole selitystä. 

On vain annettava olla sen, mille ei mitään voi.



AINA JOKU VALVOO

Toisinaan tapahtuu jotain yllättävää. 

Jostain tulee ilmavirta ja enkelikello pyörii taas. 

Minun enkelikelloni toimii silloin kun itse haluaa. 

Oikukas enkelikelloni.

Elämän enkelikello ei aina pyöri niin kuin toivoisi. 

Toisinaan se vain pysähtyy. Seisahtuu juuri silloin kuin kaiken piti olla kunnossa. 

Mitä siinä tapahtui. Mikä pysäytti ajan? 

Mikä sai sen pienen enkelin vääntymään kenoon. 

Olihan se siinä kauneimmalla paikalla, kaikkien silmissä koristeena. 

Olen usein pohtinut sitä. 

On niin paljon asioita, jotka eivät toimi niin kuin pitäisi. 

On vain nöyrästi otettava vastaan se mille ei mitään voi. 

On väännyttävä kun sairaus vääntää. 

On herättävä aamuyöllä, kun uni ei tule. 

On siedettävä ja kestettävä. 

On aina joku, jolla on vielä vaikeampaa. Vielä ankarampi sairaus. 

On toinen ihminen, lähimmäinen, joka valvoo jossain tuskissaan. 

Pelkää ja itkee yksin, lähimmäinen, jonka enkelikello on pysähtynyt. 

Minun sydämeni on usein siellä, missä enkelikello ei pyöri, tai toimii kun huvittaa, on oikukas kuin elämä itse. 

Olen virittynyt sille taajuudelle. En voi sille mitään. 



OIKUKAS ENKELIKELLONI

Tämä maailma on niin usein surujen sammio, jossa ilo kuplii vain hetken pinnassa.

Elämän ilmavirta saa toisinaan vallan ja silloin ilo täyttää sydämen. 

On onnen hetkiä, kun saa tanssia ilosta. 

On riemukkaita asioita, jotka saavat mielen vapautumaan. 

On ilon aikoja ja silloin on annettava hyvän tuulen viedä. 

Silloin enkelikello pyörii ja enkelit tanssivat kuin lumottuna.

Oikukas enkelikelloni.




Tämän blogitekstin kirjoitin vuonna 2015 edelliseen blogiini ”Katse vasempaan päin”.
 Julkaisen nyt jouluna 2022 tämän uudelleen, koska se tulee usein mieleeni 
muistoina ja tunteina tuolta ajalta.
Harry

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

MYÖTÄTUNNON VOIMA

Ostoskärryssä on ruokakasseja, joita nostelen ruuhkassa. Viereeni pysähtyy vanhahko mies nutussaan. Hän pitää kärryistä kiinni ja auttaa minua saamaan kassit käsiini.

Sanon ystävällisyydestä mielissäni jotain hyvää toivottaen. ”Kuin myös, kuin myös”, hän myhäilee. 

Koko päivän olen hyvällä mielellä tuosta hetkestä. Sain ostosteissulla jotain, mikä merkitsi enemmän, kuin kaikki ostokseni. 

Kohtasin siinä ruuhkassa kiireettömän lähimmäisen.



Herään seuraavana aamuna tavalliseen tapaani varhain. On vielä hämärää ja pakkasta kymmenisen astetta. Viima puhaltelee ulkona ja puuskat hivenen liikuttavat raskaan lumen painamia oksia. Samalla näen ulko-oven sivulla mustan hahmon. Se on kyyristynyt siihen odottamaan.

Otan taskuuni varalta jotain ja kävelen ovelle. Avaan lukon varovasti ja kurkistan ovenraosta. Näen mustarastaan lennähtäneen kaiteelta terassin kaiteelle odottamaan. Heitän pari rusinaa ja lintu noppii ne nokkaansa. 

Pudottelen vielä muutaman lisää ja jään hiljaa odottamaan. Myös lintu jähmettyy paikalleen. Se on komea koiras, oranssiin taipuvan keltaisen nokan koristama, pöyheä ja kiiltävän musta.



Tuntuu kuin kylmä viima ja pakkanen olisi tullut linnun suojaavan höyhenpeitteen läpi, eikä se oikein osaisi ottaa syötävää. Kehoitan mielessäni lintua nappaamaan rusinoita, mutta se ei kuule ajatuksiani. 

Heitän sen eteen lisää syötävää ja lintu herää, lehahtaa syömään. Voi olla, ettei sen näkö ole erityisen hyvä, eikä lintu hämärässä näe rusinoita tummalla laudalla. Nälkä sillä varmaan on, koska pakkasviimalla on tullut kaiteelle puiden suojasta.

Viima on kylmää ja tunkee läpi villapuseron. Heitän terassille loput rusinat ja toivon, että musrastas syö ne. Pian saapuvat harakat hotkimaan kaiken, minkä irti saavat.

Lintujen suhteen on hyvä muistaa, että jos niitä ryhtyy talvea vasten ruokkimaan, on jatkettava säännöllisesti. Linnut tottuvat ruokintaan ja tarvitsevat sitä. 

Varsinkin mustarastaat, jotka tapaavat talvella ruokailla siemenillä, joita saavat tuijapensaan pienistä kävyistä, tai puihin jääneillä omenilla, ovat pulassa pakkastalvina.



Ajattelen ihmiselämää, jossa myös puhaltavat toisinaan kylmät viimat, eikä koskaan voi tietää, miten vaikeaa jonkun elämä voi olla. Hetkessä kaikki voi muuttua, eikä mikään enää palaa samanlaisena ennalleen.

Varsinkin tänään, kun uutiset tulevat kaikkien laitteiden kautta tajuntaan, ei voi välttyä siltä, ettei kestä enää tätä kaaosta. Ei jaksa tätä kaikkea, johon ihmisen maailma on ajautunut ja yhä pahemmin sotkeutuu. 

Tämän kaiken keskellä voi kadottaa kyvyn nähdä jotain, mikä tarvitsee huomiota. Ei havaitse yhden tavallisen, pienen ihmisen hätää. Ei enää jaksa kuulla tai nähdä, koska tuntee läpikotaisin oman avuttomuutensa kaiken keskellä.



Muinaisina aikoina oli tapana kirjoittaa kirjeitä, joskus ennen lähetettiin jopa sähköpostilla viestejä, aikoinaan soiteltiin ihan puheluitakin. 

Tänään jopa vanhanaikaiset ihmiset viestivät mesellä, whatsapilla, instagramilla ja muilla somen alustoilla ihan luontevasti. 

Ongelma on usein se, ettei niistä viesteistä saa mitään selvää, koska ei ymmärrä somen jatkuvasti muuttuvaa koodausta. 

Mihin me kadotimme sen hitaan ja rauhallisen, harkitsevan tavan välittää ajatuksia. Selkokielisen viestinnän.

Kiire on kova, kun ei ehdi enää ajatella, saati kirjoittaa niitä ymmärrettävällä kielellä. Onneksi on sentään uutiset selkosuomeksi. 

Onnellinen se, joka saa vielä ajatuksella, paperille käsin kirjoitetun kirjeen.



Sain päivänä muutamana kuitenkin eräältä vanhalta ystävältä viestin. Ihan oikean sähköpostiviestin. Eikä se ollut mikään joukkoviesti, joka vaati kopiointia someen tai komensi liittämään tekstin naamakirjan sivulle kuin omana tekstinä. 

Sain ihan itse kirjoitetun sähköpostikirjeen. Luin sen kirjeen ja ihmettelin miten paljon tämän terveyttä uhkuvan, yltäkylläisen virtuaalimaailman keskellä elävän ihmisen elämään kuuluu sairautta, surua ja murhetta. 

Samalla tunsin kosketuksen siitä, miten kaiken keskellä voi unohtaa ihmisiä, jotka kerran kulkivat hankalalla taipaleella rinnalla. 

Heidän kanssaan eli jonkin vaikean ajan läpi, sai ja antoi vertaistukea. Oli kokenut jotain, mikä rikkoi kuoren, heitti elämän katsomoon ilman roolivaatteita. Pani elämään omana itsenä, haavoittuvana ja heikkona.



Oli kuin se mustarastas. Ei voinut laulaa kuusen havujen alta ja olla jotain mitä ei ole. Oli pakko tulla ihmisten lähelle odottamaan jotain, koska ei pärjännytkään omillaan.

Sitten, kun sai sitä tukea ja vahvistui. Pystyi palaamaan omaan kuplaansa, oman tasoisten seuraan, piiriin, johon sairauden tai vaikeiden aikojen tukijat eivät kuuluneet. 

Silloin unohti helposti ne vaikeat ajat ja ihmiset siellä. Reppanat, joilta sai kerran tukea.

Ei ollutkaan sellainen kuin luuli. Omat murheet olivat vieneet kaikki voimat ja siinä keskiössä eläessä olivat toiset unohtuneet. 

Kuinka helppoa on elää vain itselleen?

Yllättävän helppoa. Siihen oppii, kun sisukkaasti sulkee mielensä ja keskittyy omiin asioihinsa. 

Niinhän kaikki tekevät. Tai ainakin lähes kaikki. Tai minä ainakin. On pakko, että kestäisi kaiken. Vai onko?

Kuinka paljon on surua ja murhetta ympärillä. Mietin sitä käydessäni kaupassa ja asioilla. Iloiset naurut, puheen porina, huudahdukset ja tervehdykset. 

Suru on kätketty, murheet peitetty, ei niitä nyt kylillä kuuluteta, mitä siihen sanoisivat? Juoruilisivat vain.

Naakkaparvi repii tuulen lennättämää grillipaperia, tappelee ja älähtelee. 



Ostoskärryssä on ruokakasseja, joita nostelen ruuhkassa. Viereeni pysähtyy vanhahko mies nutussaan. Hän pitää kärryistä kiinni ja auttaa minua saamaan kassit käsiini.

Sanon ystävällisyydestä mielissäni jotain toivottaen. ”Kuin myös, kuin myös”, hän myhäilee. 

Koko päivän olen hyvällä mielellä. Sain ostosteissulla jotain, mikä merkitsi enemmän, kuin kaikki ostokseni. Kohtasin ihmisen.

Luen uudelleen viestin, jonka vanhalta ystävältä sain. Ymmärsin, että moni on yhä siellä, mistä itse luuli ponnistaneensa pois.

Oppiko mitään siitä matkasta, joka annettiin, että ymmärtäisi lähimmäisen vaikeuksia.

Luin uudelleen viestin ja mietin, etten osaa vastata mitään, koska tämä kaikki on tehnyt kyyniseksi.

Sitten päätän, että kuori kasvaa yhä vahvemmaksi ja muuttuu kiveksi, jos ei siihen saa säröä. 

Säröä, jonka kautta ymmärrys ja myötätunto voivat nähdä kärsivän lähimmäisen.

Alan kirjoittaa vanhalle ystävälle.


Harry


lauantai 12. marraskuuta 2022

AIVOKIRURGIN MATKASSA LEIKKAUSSALIN ARJESSA


 

Juha Hernesniemen muistelmat on hyvässä mielessä vanhan ajan elämäntarina ja lähes päätalomainen työn kuvaus aivokirurgin ammatista. Aivokirurgi Hernesniemi ottaa lukijan mukaansa, vie leikkaussaliin ja näyttää millaista arkea siellä eletään. Leikkauksen vaiheittainen kerronta on niin tarkkaa ja jokaisen vaiheen esitys täsmällistä, että mukanaolon tuntu on käsin kosketeltava. Jännite siitä, miten leikkaus onnistuu, raja huikean onnistumisen ja lopullisen menetyksen välillä on kuin nuoralla kävelyä.

Hernesniemi tuo kuvailuihin mukaan myös pitkän rivin työtovereitaan sekä potilaita, surullisia ja hauskoja sattumuksia, huippukirurgien välisiä jännitteitä, elämältä maistuvia, välillä katkeriakin, mutta syvästi inhimillisiä tapauksia. Kerronta etenee rauhallisen juohevasti, on rehdin makuista ja Hernesniemi tuntuu puhuvan itse kirjassaan. Hän ei tarvitse haamukirjoittajaa, sana on hallussa kuin kirurgin veitsi. Kaikessa on silti mukana aito arkisuus, sitähän työ kuitenkin on, vaikka kysymys on aina ihmisen elämästä.



Ihan kivuton ei lahjakkaan nuoren miehen tie lääkäriksi ole. Apua ja tukea antaa isä sekä tyttöystävä. Mutta kun Hernesniemi on vauhtiin päässyt ja oman kutsumuksensa löytänyt, pureutuu hän sisukkaasti työhön ja syventyy kaikkeen tietoon, mikä koskee neurokirurgin työtä. Uurastaminen ja pyrkiminen huippukirurgiksi on kunnioitettavaa. Alusta lähtien hän painottaa toistojen ja toistojen, runsaan, peräänantamattoman työn merkitystä. 

Juha Hernesniemi kertoo lämpimän lempeästi ja inhimillisesti kaikki tapahtumat, myös surulliset, jotka kokee raskaasti ja osassa kokee epäonnistuneensa. Pahinta on, kun taitavan ja onnistuneen leikkauksen jälkeen seuraa hirvittävin mahdollinen lopputulos. Niitä Hernesniemi kertoo vieläkin surevansa. Kuitenkin hyvin onnistuneita leikkauksia on paljon ja muistoissa myös iloisia kokemuksia, yksi niistä poromies pohjoisesta ja muhkea savuporopaisti  tai savolainen, jonka murre kuvaannollisesti leikattiin pois.


Harzun kirjavinkit


Dystoniaa sairastavan kannalta tämä kirja on myös mielenkiintoinen, vaikka siinä ei paljonkaan suoranaisesti sairautta käsitellä tai mainita. Hernesniemi pitää uransa alkupuolella luennon spasmodisesta torticolliksesta eli servikaalisesta dystoniasta ja sen hoidosta leikkauksella. Hän mainitsee hoitojen yhden vaiheen, jossa leikattiin päätä virheasentoon vääntäviä lihasjänteitä. Aika oli vielä sitä, kun dystoniaa hoidettiin leikkaamalla niskoja vääntäviä lihaksia poikki. 

Usein kävi kuitenkin niin, että dystonia jonkin ajan kuluttua siirtyi toiseen lihakseen ja pää vääntyi taas. Tästä hoitomuodosta on onneksi jo ajat sitten luovuttu. Dystonian tämän päivän neurokirurginen hoitomuoto leikkauksella on syväaivostimulaatio, jonka avulla vaikeaa dystoniaa sairastavia hoidetaan. DBS-hoitoa eli syväaivostimulaatiota, joka on neurokirurginen dystonian hoitomuoto nykyään, Hernesniemi ei käsittele kirjassaan.



Minun isäni kuoli nuorehkona aivoverenvuotoon, joten lukuisat aneurysman ja AVM:n leikkaukset vievät ajatukseni niihin aikoihin. En voi välttyä ajatukselta, että isäni olisi voitu nykyään pelastaa elämälle onnistuneella leikkauksella. Tunne siitä, että leikkauksen kohteena on rakas lähiomainen, on siksi lukiessa ja kuunnellessa tuntuva, koskaan ei tiedä miten käy. Onneksi kuitenkin useimmiten aneurysmien leikkaukset sujuvat hyvin. 

Tiede on mennyt eteenpäin ja omalta osaltaan sitä on kuljettanut uusiin oivalluksiin aivokirurgi Juha Hernesniemi. Mielenkiintoinen kirja, joka kertoo koreilematta huippukirurgin elämäntarinan ja esittää asiat niin, että tavallinen lukijakin pysyy hyvin mukana.


Harry

maanantai 29. elokuuta 2022

TERWASKANTO TORWINEN

 Perä-Pohjolainen terwaskanto

”Nykyaikana, kun ennenaikainen wanhentuminen ja hermostuminen ihmisissä käypi aiwan yleiseksi, on huwittawaa tawata terwettä wanhan ajan miestä, joka korkeasta ijästään huolimatta omaa terweet hengen ja ruumiin woimat.”

Näin kirjoittaa oululainen Kaiku-lehti vuoden 1913 numerossa. Juttu on tehty isoisäni isoisästä Heikki Torwisesta, ajan tavan mukaan kirjoitettuna. 

Hän oli 85-vuotias ja tapasi nousta joka aamu kolmelta ylös. Juotuaan kupposen lihalientä, hän otti eväspulloon vedellä jatkettua kirnupiimää eli huitua. Sitten hän lähti pellolle töihin. 



Päivät tämä tervaskanto puuhaili pellolla tai niityn perkkauksessa. Kuuma jos tuli, hän ryyppäsi huikan huitua. 

Syömässä hän käveli talolla, jos ei ollut useamman kilometrin päässä töissä. Syönnin jälkeen hän palasi jatkamaan tehtäviään. 

Nuorempana Heikki oli ollut innokas erämies ja kalastaja, kaatanut kaksi karhuakin sen ajan aseilla ja tavoilla. 


Kaiku, 28.09.1913, nro 225, s. 12

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1226036?page=12

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot


*****


Lukemaan isoisän isoisäni oli innokas ja luki kaikki taloon tulevat sanomalehdet. Jutun mukaan hän oli näöltään niin hyvä, että luki ilman silmälaseja pientäkin pränttiä. 

Nyt kun minä katselen tuota kansallisarkiston digitoitua lehteä ja ajan koukeroisia kirjasimia, en ole saada selvää tekstistä edes silmälasit päässä.

Sellainen oli siis isoisäni isoisä Heikki Torwinen, ajattelen ajaessani maanantaiaamun vesisateessa Turun moottoritiellä. Hän oli syntynyt lähes kaksisataa vuotta sitten ja maailma oli silloin erilainen. 



Onko ihminen kuitenkaan niin paljon muuttunut, kuin maailma ympärillämme. Miten löytäisin henkisen sillan tuohon menneeseen aikaan, ajattelen ajaessani Tervakorven, yli puolen kilometrin mittaisen tunnelin läpi.

Olen matkalla dystonian hoitoihin Turkuun ja mietin matkan varrella olevien tunnelien nimiä. Isokylä niminen tunneli vie muistot lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiini Kemijärvelle. Myös siellä on saman niminen kylä.

Lehmihaan tunnelista muistan lapsuuden kesät ja mummolan pihapiirin, pellot ja kalavedet, varsinkin koko yön kestäneet kalaretket. Hienoa, että näille tunneleille on annettu nimet, jotka ovat myös siltoja menneisyyteen.



Tervakorven silta vie ajatukseni isoisäni isoisään terwaskantoon, joka nousi varhain joka aamu lähteäkseen pellolle tai niitylle.

Heräsin yöllä kovaan ukkosen jyrinään ja katsoin kelloa, joka oli kolmen maissa. Nukahdin vielä muutamaksi tunniksi, kunnes heräsin keittämään aamukahvit.

Ajattelin ajaessani tunnelin läpi, että esi-isäni oli ollut töissä jo lähes kahdeksan tuntia ja käveli ehkä parhaillaan syömään puolista kotitalolle.



Perillä Turussa istun neurologin vastaanotolla ja keskustelemme tilanteestani ennen botuliinihoitoja. Luonnollisesti keskustelemme muustakin, kuten päivän uutisista. 

Me kumpikin olemme järkyttyneitä niistä asioista, mitä maailmalla tapahtuu. Asioista, jotka tsunamin tavoin lyövät myös yli Suomen ja vaikuttavat jokaisen elämään.

Ukrainan sota, siitä kärsivät ihmiset, sähkön hinnan nousu ovat tämän päivän isoja uutisia. Huoli siitä, miten pärjätään talven yli on useimmilla todellinen.



Tapaan hoitojen jälkeen Turussa asuvan ja opiskelevan rakkaan tyttäreni. Käymme syömässä ja lähdemme kävelemään Aurajoen rantatietä. Sää on vaihtunut kauniiseen auringonpaisteeseen ja viileä tuuli tuntuu hyvältä kasvoilla.

Pois ajaessani ajan jälleen samat tunnelit läpi ja pohdin, mikä viesti tuolla esi-isälläni, terwaskanto Torwisella voisi olla tähän päivään.

Mielestäni hänen viestinsä on ainakin se, että elämässä on hyvä pitää kiinni tietyistä asioista. 

Monta asiaa, jotka tuon terwaskannon elämään kuuluivat, sopivat sovellettuna myös tähän aikaan.




Arjen onni,

onnen kestävin muoto. 

Aika kuluttaa sitä,

hioo ja muotoilee.


Syyt paljastuvat aikanaan,

arki hioo ne esiin.

Onnen syyt.


Harry





perjantai 19. elokuuta 2022

KATSE SIVULLE - DYSTONIA

”Muuttaessaan elämäni suuntaa, dystonia samalla vahvisti niitä asioita, jotka elämässä olivat merkittäviä. 

Voi sanoa myös, että dystonia toi esiin ne asiat, joiden varassa voi kestää vaikeinakin aikoina. Aivan kuin ajan tuulet hiovat puusta esiin juonteet, syyt, oksan ytimet ja juuret. Arkipäivä hioo aina esiin syyt, ne juuret, joiden varassa elämä on.



Kirjoittaminen on ollut minun tapani selvitä elämässä asioista, joista muuten on vaikea päästä läpi. Löydän kirjoittamalla koetulle ääret ja hahmot, mikä ei aina onnistu pelkästään puhumalla tai ajattelemalla. 

Varmasti joku toinen kokee saman jollain toisella tavalla ja se on hienoa. Piirtämällä, maalaamalla, laulamalla, puhumalla, käsitöillä, liikunnalla, mikä tahansa tai useampi tapa on se, joka auttaa, on yhtä hyvä asia. 

Olisi mukava kuulla, vaikkapa kommentissa, mikä on sinun juttusi selvitä vaikeista ajoista. Tietysti niitä voi olla useitakin. Minullekin on luonnossa vaeltelu, valokuvaus ja liikunta isoja henkireikiä ja tapoja rentoutua.



”Katse vasempaan päin” -blogi oli ensimmäinen blogini, jossa kerroin dystoniaan sairastumisesta sekä elämästäni sen kanssa. Blogilla oli alusta lähtien lukijoita, enkä lopettanut sitä siitä syystä. Pidin blogia vuosina 2013-2022,eli viimeisin postaus oli tämän vuoden keväänä.

Omasta mielestäni kirjoitin blogin kaaren loppuun ja siihen tuli tekstinä matkani sairauden alusta siihen hetkeen, että olin sopeutunut tilanteeseen ja oli aika kääntää uusi sivu. Kirjoittamista en voi kuitenkaan lopettaa, koska se on elämäntapa. 



Niinpä päätin aloittaa uuden blogin, jonka nimeksi hioutui ”Katse Sivulle - Dystonia”. Olin ajatellut myös nimeä ”Katse Sivulle -Eteenpäin”, ajatellen sitä, että nyt on omalla kohdallani aika, jossa isodee on asettunut elämän mittakaavassa maisemaan omaan kokoonsa.

Enää se ei ole koko näkökentän peittävä, elämän kääntävä voima, vaan hyväksymäni osa, johon olen sopeutunut. Yhä tänään dystonia kääntää päätäni sivulle, varsinkin silloin, kun jokin aktivoi sen. 

Dystonia on osa elämäni maisemaa, mutta se ei hallitse näkymää. Aurinko nousee sen yli joka päivä. Pilvisenäkin päivänä.



Niistä perustavista asioista, jotka dystonia on tuonut esiin ja joiden avulla olen selvinnyt, yksi on tietysti rakas perheeni ja rinnallani kanssani kulkenut ihana vaimoni. 

Elämäni turva on henkilökohtainen usko Jumalaan ja Jeesukseen pelastajanani, Hyvänä Paimenena, johon voin luottaa hyvinä ja vaikeina päivinä, jopa pimeissä laaksoissa vaeltaessani.

Katse Sivulle -blogissa pyrin kertomaan dystonian kanssa elämiseen löytämistäni voimavaroista, pohdiskeluista joita elämä on kypsyttänyt ja varmasti otan myös kantaa asioihin.





tiistai 10. toukokuuta 2022