HÄIVÄHDYKSIÄ - MARJA KORHOSEN TARINA

 

“Sinä suljet elämän ulkopuolellesi ja elämä sulkee sinut.” Tällainen lause on jäänyt mieleeni eräästä “Anna-ystävämme” kirjoista tehdystä televisiosarjasta. Annan ystävälleen lausumat sanat tulivat mieleeni, kun olin lukenut Marja Korhosen kirjan “Häivähdyksiä - Erityinen elämäni.”

Annan sanat ystävälleen kertovat siitä, että ihminen voi olla ruumiillisesti täysin terve ja silti sulkenut itsensä elämän ulkopuolelle. Marja Korhosen tarina taas kertoo siitä, että ihminen voi olla neliraajahalvaantunut, hänellä voi olla locked in -syndrooma ja siitä huolimatta hän elää täyttä, värikylläistä elämää.

Merkillinen tunne kulki koko kirjan lukemisen ajan mukana, tunne siitä, että tämän kirjan kirjoittaja on terve ja henkisesti vapaa ihminen. En tiedä oliko Marja Korhosen elämänkaareen kirjoitettu jo valmiiksi tämä osa, josta kirja kertoo, vai onko kaikki sattumaa, sitä elämän rulettia, johon joku aina nostetaan.

En tiedä sitä, vaikka uskonkin, että ihmistä johdatetaan. Uskon kuitenkin valinnan vapauteen ja variaatioihin, enkä ole fatalisti siinä mielessä, että elämä olisi kuin rata, joka kulkee tietyn välin vääjäämättä.

Jotain kohtalonomaista Marja Korhosen elämässä kuitenkin on, ja tämä kirja todella kannattaa lukea.

MYRSKYNKESTÄVÄT JUURET

Marjan tarina on tavallisen suomalaisen 60-luvun lapsen tarina. Kodikas maaseutuelämä pienessä kylässä antaa hänelle vahvan pohjan ja perheen kantavan tukiverkon.

Niitä muistoja lukiessa löytää oman lapsuutensa mummolassa ja maaseudun elinvoiman, tuntee ne juuret, jotka sieltä saa. Niillä juurilla kestää koviakin elämän myrskyjä.

Myrskyjä Marjan elämässä on ollutkin ja yksi koko elämän muuttanut tornado; tukos aivorungossa, jota seurasi räikeä hoitovirheen aiheuttama neliraajahalvaus ja locked in -syndrooma.

VÄRIKÄS PERSOONA

Marja Korhonen on värikäs persoona, sen huomaa jo kirjan alkusivuilla, hänen kertoessaan elämästään. Hän on värikäs hyvällä tavalla ja elämällä iloisesti räiskyvän persoonansa mukaan.

Alussa kirjan kerronta on tiivis ja mukaansa tempaava. Olen pian hänen otsahiirellä kirjoittamiensa sanojen kyydissä ja kuljen Marjan elämäntiellä. Näen siellä kulkevan kauniin, voimakkaan ja koko ajan eteenpäin pyrkivän ihmisen.

Menestyjäluonne, kovalla työllä, uhrauksilla ja uurastuksella pärjäävä, sosiaalinen nainen. Hänellä oli varmasti edellytykset päästä vaikka kuinka pitkälle ammatillisesti.

Halu kehittyä, opiskella ja mennä eteenpäin elämässä on Marja Korhosella tuntuva ominaisuus.

HOITOVIRHE JA SUURI SAIRAALAKONEISTO

Elämä ei aina kuitenkaan mene oman käsikirjoituksen mukaan, on otettava vastaan mitä se antaa. Toisinaan joku ihminen heitetään sellaiseen ahjoon, että pohtii kestäisikö sitä samaa.

Minusta tuntuu, että en kestäisi, kuitenkin, mistä ihminen voi tietää mitä voimavaroja häneen on kätketty. Voimia, jotka tulevat esiin vastoinkäymisten hetkellä.

Marja Korhonen kestää, hän taipuu, mutta ei taitu, vaikka välillä se on lähellä. Isä ja äiti, jotka antoivat turvallisen lapsuuden, seisovat järkähtämättä myös Marjan sairasvuoteen vieressä tukena. He hoitavat käytännön asiat, tukevat ja lohduttavat.

He vievät hoitovirheen eteenpäin ja hakevat oikeutta, jota suuri sairaalakoneisto ei halua antaa.

ELÄMÄNKOULUN ERITYISOPETTAJA

“Häivähdyksiä - Erityinen elämäni” ei ole kuitenkaan katkera tilitys. Kirja sisältää kyllä järkyttävän totuuden. Totuuden siitä, että meitä hoitavat vajavaiset ja erehtyvät, toisinaan virheitäänkin peittelevät ja salailevat ihmiset.

Ihan tavalliset ihmiset, jotka haluaisivat yleensä päästä luiskahtamaan tekemistään virheistä selityksillä, kieltämällä tai jopa valehtelemalla.

Kirjassa kerrotaan myös lääkäristä, joka sai Marjan elämänuskon palaamaan, sekä lääkäristä, joka auttoi hänen unelmansa toteuttamisessa, kotiinpaluussa.

Marjan tarinasta paistaa läpi se, että hän on opettaja. Välillä tuleekin mieleen onko Marja tämän kirjan kautta meidän jokaisen opettaja. Elämänkoulun erityisopettaja.

Ainakin minä viihdyin hänen luokallaan ja myös tuhannet muut ovat viihtyneet. Marja Korhonen on viihdyttävä persoona, joka ei jätä ketään kylmäksi.

SAIRAANHOIDON ORIENTOIVA OPPIKIRJA

Marja Korhosen kirja oli minulle hyvin vaikuttava kokemus. Oli huikeaa kulkea tuo vuoristorata hänen vierellään. En koskaan enää ole täysin samanlainen, kuin olin ennen tätä kirjaa.

Tulen aina näkemään kokemani rinnalla sen, mitä hän koki ja mistä hän selvisi. Toivoisin, että tämän kirjan lukisi jokainen, tai kuuntelisi jos se on äänikirjana.

En hetkeäkään kokenut lukevani sairaan ihmisen tarinaa. Koin lukevani terveen ihmisen kokemuksia sairaudesta, sairaanhoidosta ja vammaisten kohtelusta Suomessa.

Vaikka Marjan kokemukset olivat varsinkin kirjan alkupuolella kuohuttavia hoitovirheen ja liikuntakyvyttömän potilaan kohtelun osalta, niin siitä huolimatta se oli myös kuin taitavasti taottu oppikirja.

Rautalangasta väännetty versio siitä, miten ihmisiä pahimmillaan hoidetaan tässä maassa ja siitä miten hyvin monet asiat kuitenkin ovat meillä Suomessa.

Marjan tarina olisi ehdottomasti oltava sairaanhoidon orientoivana oppikirjana, joka tentitään työssä käytännössä.

ELÄMÄN RAJUMYRSKYN JÄLKEEN

Kirjan loppuosa on jo kuin rajusta myrskystä selvinneen laivan lokikirjaa lukisi. Marja on käynyt elämänsä rajumyrskyn läpi, ottanut siitä voiton ja kertoo, kuinka “elämä antaa ja elämä ottaa, kuitenkin se on mielenkiintoista.”

Lukiessa tulee tunne, että mistä tahansa voi elämässä selvitä, jos on asenne, kuin Marja Korhosella. Käy totuudenmukaisesti läpi ne vääryydet, joita on joutunut kokemaan, käsittelee ne avoimesti ja näyttää sen mitä on joutunut kokemaan.

Sen jälkeen päästää irti niistä, sillä tavoin vapautuu ja antaa tilaa uusille asioille elämässä.

Kaiken kokemansa jälkeen hän kerää ne asiat elämästä, jotka ovat helmiksi hioutuneet ja pujottaa muistojen nauhaan.

Hyvät asiat elämässä kannattaa säilyttää ja mennä sitten eteenpäin, sanoo Marja Korhonen.

ÄITI, ISÄ, LÄHEISET JA TUKIJOUKOT

“Älä anna katkeruudelle sijaa elämässäsi, sillä katkeruus tappaa rakkauden.” Nämä Marja Korhosen äidin sanat ovat mielestäni viisaat ja kauniit.

Hänen äitinsä, joka seisoi tyttärensä rinnalla, kun tämä jätettiin sairaalassa selkeän hoitovirheen vuoksi oikein hoitamatta.

Äiti, joka puolusti lastaan viimeiseen asti, vaikka sairasti itse syöpää ja siihen myös menehtyi. 

“Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.”

Nämä Lauri Viidan runon sanat sopivat hyvin Marja Korhosen äitiin.

Myös hänen isänsä on vahvana tukena ja kirjan sivuilla elävät muutkin Marjan läheiset. Hienosti häntä ovat auttaneet myös monet julkisuuden henkilöt, laulajat ja asiantuntijat.

Marjan taito hoitaa sosiaalisia suhteitaan on vaikuttava. Hän käyttää ihmisiä sillä tavoin, että auttaja saa siitä vielä enemmän. “Hyvä mieli on kuin alituiset pidot”, sanotaan raamatussakin.

POLIISIKIN MURTUI KYYNELIIN

Marja Korhosen kirjassa kukkii myös huumori usein ja tilannehuumori kuin ojanvarren rentukat loppukeväällä, kauniin keltaisina.

Kuitenkin kirja on koskettava tarina, joka saa kyyneleet usein silmäkulmiin jokaiselta.

Sydämensä murtaa espanjalainen karski poliisikin, joka itkuun purskahtaen repii Marjalle kirjoitetun sakkolapun.

Eräs ystäväni kertoi minulle usein Marja Korhosen tarinasta. Hän puhui niin usein siitä, että lopulta etsin Marja Korhosen kirjan tiedot ja tilasin teoksen häneltä.

Nyt olen äärettömän kiitollinen ystävälleni, että hänen ansiostaan sain lukea tämän kirjan.

Blogi kirjoitettu 7.1.2016

Harry

VANHA TORPPA KADONNEESTA MAAILMASTA

 

Eräällä luontoretkelläni löysin aivan ihmeellisen paikan. Kuin pieni pala kadonnutta maailmaa, joka ilmestyi metsän keskeltä eteeni. 

Vaeltelin siellä, aistien ja katsellen paikkoja, lopuksi istuin kiviröykkiölle ja hörpin kuksasta mustaa kahvia. 

Aurinko paistoi lämpimästi, oli hyvä olla.

Tuo metsäretken autio torppa löytyi synkeän metsikön keskeltä. Pieni puro kulki sakeassa pajukossa ja sen kätköistä näkyi lahonnut lankkusilta. Siitä alkoi kärrypolku, joka vei vanhalle veräjälle.

Haukoin henkeäni katsellessani syksyn lehtien täyttämää kujaa. Sitä reunusti harmaantuneilla pajuilla sidottu aidanne. Hirsiaitta nökötti aidan reunalla ja rinne sivulla jatkui vehreänä kohti kalliopaasia. 

Kuljin eteenpäin ohi riihen ja näin solan kulkevan sen ylittävän pihaton ali. Kummallakin puolella oli jonkinlainen aitta tai pieni eläinsuoja, ehkä navetta. 

Sisällä oli tyhjä parsi, kuin vanhasta elokuvasta.

Pihaton viereen oli muinoin salvattu hirsistä korkea, kapea rakennus. Yläosassa on ollut kanoja ja alosassa porsas tai pari. Silta kanalasta alas maahan oli poistettu.

Kanalan vieressä oli liiteri ja sivummassa pari aittaa. Oikealle puolelle oli joskus tehty kaksi tallia, ehkä hevoselle tai parille ajattelin. 

Kenties talon asukas on ollut hevosajuri.

”Hevostalleja, tuo uudempi rakennettu kumman lähelle vanhempaa, ehkä tarkoitus on ollut purkaa myöhemmin entinen”.

Takaani kuului puhetta, kuin vastauksena ajatuksiini. Käännyin ympäri ja tervehdin saapuvaa. 

Hän kertoi korjailevansa alueen kohteita ja huoltavansa niitä.

Kysyin, voiko alueella kulkea vapaasti ja kuvailla paikkoja. Hän sanoi sen olevan sopivaa. Kuullessaan, että kirjoitan blogia, hän jäi pohtimaan. 

Torppa on ikivanha ja hyvin herkkä vahingonteolle. Kaikki materiaali on herkästi syttyvää ja haurasta. 

Paikkaan ei siitä syystä ole tarkkaa ohjausta, koska jatkuvaa valvontaa ei ole.

Nykyajan vempaimet, mönkijät ja muut laitteet tekisivät pahaa jälkeä nurmirinteille. 

Sanoin, että kirjoittajana teen mielelläni tarinaa tästä kauniista paikasta, mutta harkitusti. 

Varmasti suurin osa kävijöistä on vanhaa ja haurasta kunnioittavaa. Uskon, että tällaiseen paikkaan osuva ymmärtää sen ainutlaatuisen arvon. 

Tämänkaltaisia vanhoja pihapiirejä ei näin alkuperäisinä liene monta missään. Olen kävellyt maisemaan, kuin Väinö Linnan Pentinkulmaan.

Torpan ikivanhan alueen arvon ovat huomanneet myös ulkomaiset elokuvantekijät. Kesällä alueella on kuvattu kansainvälistä suursarjaa. 

Paikka oli sopinut siihen erinomaisesti, onhan sinne tulo aikaloikka sadan vuoden taakse. Mistä muualta löytyy vastaava autenttinen kuvauspaikka.

Juttelimme siinä paikalle saapuneen miehen kanssa tovin ja kävimme katsomassa päärakennusta sisältä.

Yllättävän tilavan tuntuinen hirsitalo oli tavan mukaan jaettu kuistin kohdalta uudempaan takkatupaan ja vanhempaan savutupaan. 

Suuri valkeaksi kalkittu ja mustunut takka täytti uudemman puolen nurkan. Siinä pidettiin tulta koko ajan kylmempään aikaan. 

Talvisin talo on ollut korkeiden hankien ympäröimä. Eläminen on ollut hidasta hämärää, pitkinä pimeinä koleaa ja varmasti usein ankeaakin. 

Parempaakaan, varsinkaan tämän ajan mukavuuksia ei onneksi osattu kaivata. Elämä on koettu sen ajan tasolta ja siihen on totuttu. Leipä oli kaikilla tiukassa ja siitä osattiin olla kiitollisia.

Myös hyvät ajat ovat olleet tuntuvia. Tämän päivän ihmisen on mahdotonta niitä enää niin väkevästi kokea. 

Elämä on ollut hidasta, mutta tekemistä jatkuvasti. On ehditty silti nauttia elämän suomista pienistäkin iloista ja onnen hetkistä.

Taloa asuttanut mies oli ollut ajuri, joka oli kuljettanut hevoskärryillään rahtia Helsingin markkinoille. Siihen aikaan matka oli vaarallinen sillä välillä väijyivät maantierosvot.

Uuden ajan saapumisesta kertoi radio hyllyllä. Talon päädyssä puolestaan oli pitkä seiväs, jonka kautta urheilusta kiinnostunut talon asukas pystyi seuraamaan Helsingin Olympiakisojen lähetyksiä. 

Separaattori keskellä lattiaa ja savutuvassa suuri liesi ruokien valmistamiseen kertoivat ajan elämästä, joka oli jatkuvaa puuhaamista.

Pitkät vartaat katossa odottamassa tuoreita leipiä ja takan yläpuolella vaatteiden kuivausta varten asetetut riu’ut puhuivat menneen maailman arjesta.

Tulin ulos pirtistä ja lähdin kiertelemään aluetta. Mäki ylöspäin oli nurmen peitossa. Kuulin, että alueen pitää nurmikenttänä paikallisen lampurin katras. 

Lampaat ovat ulkoalueen pääasiallisia hoitajia. Vesakot valtaavat rinteet muutamassa vuodessa, jos eivät lampaat ole alueella. 

Nyt lampaat oli viety pois tavallista aikaisemmin. On mahdollista, että suurilla saloilla liikkuu petoeläimiä ja lampaat viety turvaan.

Kahvit juotuani jatkoin matkaani. Olin haltioitunut kaikesta näkemästäni ja kokemastani kävellessäni kujannetta rajennuksia katsellen. 

Pienehköjä rakennuksia oli vajaa parikymmentä, jokainen niistä omalla tavallaan välttämätön entisajan asukkaille. 

Päätin jatkaa matkaani ja kunnioitus menneen maailman asukkaita kohtaan täytti mieleni astellessani veräjästä kapealle kärrytielle. 

Yllättäen takaani kuului kavioiden kopsetta ja raskasta rahinaa. Hiljalleen ohitseni asteli rattaita kiskova liinaharja, jota ohjasti kumarassa istuva vanha mies. 

Hän massautteli suutaan mäen alla ja työhevonen kiskoi keinahtelevan kuorman ylös. Rattaat katosivat lankkusillan taakse ja minä siirryin metsäpolulle. 

Tuumin, että ajan varjoja olimme kumpikin.

Yllättäen kettu juoksi kauempana polun yli. Tuuhea häntä heilahtaen se katosi pajukossa kohti torppaa.

Harry