taittuu kastepisarasta,
iskee silmää kuin sanoen.
Täällä minä taas olen,
ei yö minua vie.
Ei se voi sammuttaa elämän valoa,
ei estää aamun kajoa.
Ei taittaa sitä, mikä on jo taipunut.
On jotain, mikä kestää,
sietää tämän väsymyksen läpi.
Tulee aina uudelleen varjoista.
On aamun heräävä valo,
hetki, missä kaikki alkaa alusta.
Sitä hetkeä en halua menettää.
Yö on väistymässä vitkaillen.
Pitää vielä kiinni viimeisistä hennoista harsoistaan, kuin varjojen liepeistä.
Väistämättä sen on poistuttava.
Sitä kohtaa en halua jättää kokematta.
Aamun herääminen on kuin katsoisi luomisen hetkeen, kun valkeus tuli.
Ei se pyyhi pois unen vähäisiä rippeitä, ei poista uupumusta, kipua tai vääntöä.
Ne ovat osa tätä elämää ja sen kokemista, onhan tarinassakin oltava reunat.
Aamun heräävä valo taittuu yön kastepisaroista ja iskee heräävälle silmää.
Täällä minä taas olen, ei yö minua vie.
Ei se voi sammuttaa elämän valoa, ei aamun kajoa.
Ei taittaa sitä, mikä on jo taipunut.
On jotain, mikä kestää ja sietää tämän väsymyksen läpi.
Tulee aina uudelleen varjoista.
On aamun heräävä valo, hetki, missä kaikki alkaa alusta.
Sitä hetkeä en halua menettää.
Annan niiden tuoda sydämeeni ajatuksia, joita kaipaan, sillä liian paljon sanoja on särkynyt elämän tuulissa.
Niistäkin on kerättävä ajatukset.
On tallennettava sirpaleet, ettei yksin kipu jäisi niiden sanomaksi.
Ettei särkynyt sana jäisi yksin ja muuttuisi väärin ymmärretyksi.
On saatava siitä ehjä sana.
Koottava pienetkin ilon muruset, nähtävä vaiva.
Vain niin se menettää otteensa.
Silloin se ei enää ole tuntematon tai kokematon.
Nyt sen tunnen ja tiedän mikä se on.
Olen kokenut sen ja tiedän, ettei sillä enää ole otetta minuun.
Elämä avasi sen koodin kuin salasanan, jonka kautta näki, miten vähään se kykenee.
Alussa se oli vahvempi, mutta ei elämää nujertava.
Oli kuljettava kivinen polku.
Mentävä monien ovien kautta.
Kulutettava tuoleja, kuin se olisi elämäntehtävä.
Istua ja odottaa.
Lopulta ymmärsi, että on kokenut jo tämän kaiken.
Se on muuttunut osaksi elämän maisemaa.
Kuin metsä, jonka läpi on joskus kulkenut ja luullut eksyneensä.
Tullut aina samanlaisen rinteen juurelle.
Ajatellut, että tästä kun kiipeän huipulle, näen tutun järven, tai radan, tai tien, tai mitä vain tuttua.
Mutta mäen päältä näkee vain uuden suon.
Rämeillä tarpomista ja taas mäen juurelle.
Kymmenes kerta samankaltaisena vie jo toivon, ajattelee olevansa eksynyt.
Lopulta näkee jotain tuttua ja huomaa missä on.
Tietää olevansa oikealla reitillä.
Vaikka matka on pitkä, se muuttuu tutuksi ja taakka kevenee.
Tietää minne on menossa.
Huoli ei enää paina mieltä maahan.
On kokenut ja tietää, että tästäkin selviää.
Näkee pisaran koivunlehdellä ja ihmettelee.
Miten aamuaurinko mahtuu pieneen kastepisaraan.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita mitä ajatuksia blogi herätti mielessäsi tai kuinka jaksat tällä hetkellä.