HÄMÄRÄN LEPOA

Me tulemme, olemme, teemme, unohdamme ja menemme. 

Siinä se oli, elämää, ei sen kummempaa. 

Ja niin tämä elämä etenee jokaisen kohdalla omalla tavallaan. 

On siinä omien tapahtumien kierteessä ja katselee sitä pyörrettä. 

Ja maailma menee jossain, eri tavalla jokaisella. 

On tämä hetki, kaikki muuttuu siinä sisällä niin hitaasti, vääjäämättä. 

Toinen tulee ja näkee, kaikki on muuttunut. 

On outoa joskus havaita, että on itse muuttunut huomaamatta.

Luuli pysyneensä samana. 

Muutos on tapahtunut niin hitaasti. 

Sitten tulee se yllätys, joka osoittaa muutoksen. 

Koko ajan se valmistui, mutta sitä ei havainnut. 

Ei ollut hereillä. 

Havahtui ja heräsi yllättäen.

Oli muuttunut. 

Se on joskus pelottavaakin. 

Minulla kävi niin, kun tapasin vanhan tuttuni pitkästä aikaa. 

Olimme kavereita, silloin joskus. 

Nyt menin häntä katsomaan ja juttelimme siinä lämpimikseen. 

Yllättäen hän katsoi minua tutkivasti ja kysyi: 

”Niin, kukas sinä olitkaan?” 

Näin hailakan, etsivän katseen ja ymmärsin hänen menneen. 

Muutos oli tullut vaivihkaa. 

Herätys on kivulias, kun herää todellisuuteen.

Mielenkiintoista, kuinka aika kuluu niin hitaasti ja kuitenkin se on vain kuvitelmaa. 

Elää kuin mustassa aukossa, jossa ajan taju katoaa.

On vain toistojen sarja, joka saa luulemaan jotain. 

Elämä on hitaanakin nopeaa. 

Näin sitä alkaa näkemään, kun on poistunut oravanpyörästä.

Katselee maailman menoa. 

Juuri ne jutut, joissa voi tehdä pieniä rutiineja, tylsiä toistoja, ovat juuri niitä, mitä tulee kaipaamaan. 

Niistä kannattaa nauttia.

Ihminen on selviytyjä, siksi me täällä olemme, sopeudumme lähes kaikkeen. 

Nousemme ajan tuhkasta kuin Fenix-lintu.

Huomasin sen ollessani ilman botuliinia puolitoista vuotta. 

Pää kenossa sivulle, kipu kaverina ja kävelykin hankalaa. 

Aluksi se oli vähän outoa, olinhan ollut jalkava kulkija. 

Juoksin ennen 15 kilometrin lenkkejä luontopoluilla. 

Nyt viisi kilsaa juoksumatolla on iso nautinto kävellen ja hölkäten.

Pysyn pystyssä sivutukien ansiosta. 

Se uusi, joka tuntui aluksi oudolta, onkin nopeasti normaali. 

Normaali nyt, mutta pian taas vanhaa, mennyttä. 

On oltava hereillä, että huomaa sen, mikä on nyt, koska sitä ei kohta ole. 

Me tulemme, olemme, teemme, unohdamme ja menemme. 

Siinä se oli, elämää, ei sen kummempaa. 

Tästä voi nauttia, jos ei takerru hetkeen, kokee, näkee ja elää, antaa sitten mennä.

Me tulemme, olemme, teemme, unohdamme ja menemme. 

Tämä dystonia, oli aikansa iso juttu kokea, nyt on jo yli kymmenen vuotta diagnoosista.

Ei tämä elämää pysäyttänyt, oli vain sopeuduttava. 

Ja ihminen sopeutuu. 

Nyt katselee, kuinka toisetkin kokevat omia muutoksiaan. 

Olemme oppineet jotain, mutta jokaisen on opittava itse. 

Hienoa on kuulla muidenkin tekemisiä ja kokemisia.

Sitähän vertaistuki on.

Juuri silloin ne muutokset tulevat, kun niitä ei osaa ajatella.

Kaikki rullaa arkisena virtana. 

Koski voi olla mutkan takana ja sitten menee vauhdikasta kyytiä. 

Tai suvanto, johon jää pyörimään itsensä ympärillä.

Kunnes elämän virta paiskaa eteenpäin,

Tämä syksy on ollut kostean viileä ja siksi varmaan minullakin tuli joku lihaskramppi.

Puuhailin pihalla, en edes huomannut miten se kävi. 

Pari viikkoa kipua, alku lähes konttausta, ei mitään nostoja. 

Nyt kuukauden päästä jo vähän juoksua ja soutulaitetta. 

Ne ovat isoja asioita, kun otetaan tekemiset pois. 

Puuhailu on parasta terapiaa.

Olen lähes tottunut dystonian vääntöihin, koen tämän haasteena.

En osaa kaivata takaisin aikaan, jossa niskojani ei vääntänyt. 

Elämässä oli silloinkin jotain muuta, sekin oli vain kestettävä.

En etsi elämääni terveyttä.

Toivon vain voimia ja taitoa sopeutua tämän hetken tilanteeseen. 

Sillä tavoin, että huomaa koko sanan, terveys, olevan vain kulissi sairaudelle. 

Kaikkihan me olemme jollain tavoin sairaita.

Elämästä voi nauttia niin monin tavoin.

Näitä marraskuun mietteitä. 

Arkisia onnen hetkiä.

Hämärän lepoa ja kiintoisaa puuhailua. 

torvinenharry@gmail.com