MIKÄ SAA JAKSAMAAN

“Mikä on tuo voima, joka saa aina uudelleen nousemaan, kun on lyöty maahan?”

Sanat, joihin herään ovat jonkun sivusta seuraavan pohdiskelua. 

Hän tuntui olevan aidosti hämmästynyt.

Uni kuvineen ja sanoineen katoaa mielestä hiljalleen kuin aamu-usva suolta.

Ymmärrän sanojan olleen niitä ihmisiä, jotka tapahtuneen nähdessään jäävät uteliaina seuraamaan miten käy.

Auttamaan he eivät ala, tai halua puuttua tilanteeseen.

Jälkeenpäin he puolustavat asennettaan sanomalla, että oli kiire ja joku muu varmasti auttoi.

“Mitäpä sitä toisten asioihin sotkeutumaan, jokaisella on omat murheensa”, he selittävät.

Tällä kertaa sivustaseuraaja kuitenkin ihmetteli. 

Hän käsitti, ettei ole ihmisen luonnollista voimaa nousta aina uudelleen jatkamaan matkaa.

On oltava jotain, mikä nostaa.

Vielä sittenkin, kun ihminen itse luovuttaisi.

On pimeää, kun herään unessa kuulemiini sanoihin. 

Ajattelen kellon olevan kolmen maissa ja mietin, onko pakkasta.

Viikonvaihteen alla satoi kuuroina pitkin päivää ja yötä, 

välillä kuin sadeverhoa. 

Eilinen oli poutaa, täksi yöksi luvattiin monin paikoin pakkasta.

Nyt on hiljaista, annan ajatusten elää unessa kuulemissani sanoissa.

Sivustaseuraajassa oli tuttua, heidän kaltaisiaan tapaa toisinaan. 

He eivät halua auttaa tai olla oikeasti läsnä. 

Uteliaisuuden tyydytettyään he haihtuvat varjoihin.

Nyt mieleeni jäi ihmettely.

Mikä sai lyödyn nousemaan.

Pohdin sanojaa ja tunnistan uneni hahmossa tutun ihmistyypin. 

Heitä olen tavannut toisinaan. 

Olenhan niin monta kertaa pudonnut polvilleni ja saanut voiman nousta.

Nämä sivustaseuraajat ovat elämän pelureita, jotka mieluusti pysyvät tapahtumien tasalla. 

He saavat uteliaisuudesta rohkeutta tulla seuraamaan, miten joku selviää vaikeuksista.

Heitä on aina ollut ja tulee olemaan, onhan heidän tavoitteensa seurata sivusta.

En jaksa pohtia sivustaseuraajia, joten menen eteenpäin. 

Onhan elämässä myös osallistujia.

On niitä ihmisiä, jotka haluavat auttaa, heittäytyä tilanteeseen ilman laskelmointia.

Heitä on aina ollut, ihmisiä joilla on toimijan luonne. 

Heille on inhimillistä auttaa, vaikka oma selviäminen 

olisi epävarmaa.

Laskematta selviytymistä tai leimautumista, he nostavat toisia sanoilla ja teoilla.

Elämä on rajattu matka, joka päättyy kerran. 

Uskon muutokseen ja siihen, että jokainen ihminen voi löytää kasvun tien.

Tien, joka tekee osallistujan.

Tekee uneni kaltaisen selviytyjän, joka nousee aina uudelleen.

Yrittää, vaikka matkan vastoinkäymiset toistuvasti pudottavat polvilleen. 

Selviytyjä sai sivusta seuranneen ihailun.

Yksi nousu on aina enemmän kuin kaikki kaatumiset. 

Se on enemmän, varsinkin silloin, kun nousee vielä kerran.

Ihminen voi olla pehmeä luonne, mutta silti selvitä, koska on sitkeä. 

Herkkää luonnetta on helppo satuttaa, mutta sitkeää hyvin vaikea nujertaa.

Ja sitkeys voittaa lopulta kovuuden.

Sivustaseuraajat odottavat, luulevat, että herkän ihmisen tarina oli siinä. 

Seuraavat uteliaana sivusta.

Mutta he eivät tunne luonnetta, sisua, joka on saanut voiman nousta.

Aina yhden kerran enemmän.

Sitkeyttä, joka kestää ja nousee uudelleen.

Mistä se voima tulee?

Voina, jonka varassa jaksaa aloittaa uudelleen.

Sitä ei voi tietää.

Tuntea ja nähdä voi. 

Se riittää. 

Ihmisestä itsestään voima ei tule.

Sitkeys on ainoa voima, jota kovuus ei voi lannistaa. 

Tarina jatkuu ja sitkeä vaeltaa loppuun asti.

Elämä on siksi niin mielenkiintoista.

Huominen on vasta arvoitus.

Uusi päivä jo mahdollisuus.

Tämän päivän valinnat punnitsee huominen.

Koskaan ei voi olla liian varma valitsiko oikein. 

Ainoa oikea valinta on sydämen. 

Sitä valintaa ei edes väärin tehty nujerra.

Sydämetön valinta syö ihmistä sisältä.

Pala palalta. 

Tekee ontoksi.

Jättää jäljelle ihmisyyden kuoren.

Sivusta seuraavan uteliaan varjon. 

Ihmisyyden varjokuvan.

Otan reppuun kahvipannun, evästä ja sytykettä. 

On hienoa olla luonnossa, satoi tai paistoi.

Jos aina lähtee vain aurinkoisena päivänä ulos, ei kuulee mustarastaan laulua. 

Ne laulavat pilvisellä, sateella tai hämärän varjoista.

Aamulla neljän aikaan on hiljaista, vain pari autoa tulee vastaan kääntyessäni retkipaikkaa kohti.

Ajan metsätietä, kunnes tie päättyy ja kiepautan metsän suojaan. Otan repun selkään ja lähden kohti metsälampea.

Linnut ovat jo hereillä ja aurinko kurkistelee ujosti pilvien repeämistä.

Metsälampi on tumma ja väreilee tuulessa. Suuret kuuset seisovat vastarannalla.

Tuli nuolee pientä kahvipannua, nostan kuksan sen viereen. 

Käpytikka lennähtää kuivuneeseen kuusenlatvaan.

Se kurkkii kuin ihmetellen, kuka on saapunut metsälammen rauhaan.

Ajattelen, ettei koskaan kannata antaa liian helpolla periksi, vaikka olisi vaikeaa.

Ei kannata valita helpointa tietä.

Ajautua sivustaseuraajaksi.

On noustava ja jatkettava matkaa.

Jossain on aina tie eteenpäin.

torvinenharry@gmail.com