ELÄMÄ ON ENEMMÄN

Oli helmikuun ilta ja luonnossa jo alkavan kevään tuntua. Leuto sää kutsui ulos ja päätin lähteä lenkille. Tie oli jäinen ja hölkkäsin varovasti. 

Olin täyttänyt hiljattain pyöreitä ja siirtynyt uudelle vuosikymmenelle.

Dystonia nimisestä sairaudesta en tiennyt vielä muuta, kuin oudon nimen.

Sen oli eräs ihminen, johon edellisenä kesänä tutustuin maininnut kuin ohimennen. 

Pää keinahdellen kaulatuen yläpuolella, hän kertoi erikoisesta sairaudestaan, joka ei tapa, mutta ei myöskään parane. 

Aina silloin tällöin näin hänet talven aikana ja vaihdoimme jonkun sanan. 

Huomasin, että hänen päänsä piti jatkuvaa liikettä, mutta emme puhuneet asiasta. 

Kauluri ja liikkuva pää muuttui kuin osaksi hänen olemustaan. 

Tunnistettavaksi, persoonalliseksi osaksi.

Tuona helmikuun iltana kevät oli murtautumassa talven salpojen läpi ja ilmassa oli kasvoja hyväilevää lauhaa tuulta.

Oli jo hämärää havaitessani tutun hahmon kävelevän katuvaloissa vastaan.

Pää hieman kenossa kauluksen päällä hän käveli eteeni, halasi voimakkaasti ja onnitteli syntymäpäivästä.

Olin vähän häkeltynyt halauksesta, mutta ajattelin sen kuuluvan hänen tyyliinsä onnitella.

Muutaman sanan vaihdettuamme hän jatkoi matkaansa.

 

Tuosta hetkestä kului pari vuotta, kun eräänä helmikuun aamuna pääni lähti työmatkalla kiertymään sivulle. 

Runsaan vuoden kuluttua sain servikaalisen dystonian diagnoosin. 

Tiesin silloin, että minulla on sama sairaus, kuin tuolla tuttavallani, joka eräänä helmikuun iltana yllätti minut.

Olen toisinaan miettinyt, näkikö hän alkavan dystonian oireita minussa. 

Tiedän, että useilla liikehäiriösairautta potevalla on tarkka silmä alkavan sairauden oireiden suhteen.

Hän oli ehkä tavatessamme pannut merkille jotain, minkä voi päätellä sairauden ensi oireiksi.

Ajattelen, että hän halusi omalla tavallaan rohkaista minua, näyttää ettei tämä sairaus elämää pysäytä. 

Tähänkin tottuu, niin kuin kaikkeen muuhunkin elämässä. 

Tuo kohtaamani ihminen on jo vuosia sitten poistunut tästä ajasta toisen sairauden kautta.

Hän jätti kuitenkin minuun vahvan muistojäljen. 

Selviytymisen jäljen. Tiedon, että tästäkin mennään läpi. 

Nyt olen yli kymmenen vuotta kantanut tätä harvinaista sairautta elämässäni.

Yhä useammin huomaan, että se on muuttunut osaksi elämää.

Kuin jokin piintynyt tapa, mihin on pakko tottua. 

Elämä on kuitenkin enemmän kuin tapa.

On kyllä myönnettävä, että aina toisinaan löydän itseni ihmettelemästä, miten tätä pään vääntymistä, sen aiheuttamaa kipua ja liikettä jaksaa. 

Mutta sitten elämään tulee jokin muu asia ja unohdan koko sairauden. 

Huomaan, että elämä on enemmän kuin dystonia tai mikään muu. 

Elämä on niin suuri asia, ettei se salli minkään asian astua eteensä. 

On vain yksi elämä ja siihen kuuluu toisinaan myös sairautta. 

Ei se silti muuta miksikään sitä, että elämä on aina enemmän. 

Aina vahvempi.

Toukokuun aamuna, kun istun kahvilla terassilla ja kuuntelen mustarastaan laulua.

Katselen lintujen tauotonta lentelyä, pesien rakentelua ja uutta kasvua luonnossa.

Ymmärrän jotain elämän voimasta.

Sen jatkuvasta uudistumisesta. 

Elämä on enemmän.

torvinenharry@gmail.com