VÄÄNTYNEITÄ JA VÄSYNEITÄ

Minua harmitti, sillä olin ottanut mukaani vain yhden kestokassin, suuren kyllä, mutta eihän se riittänyt kaikille ostoksille. Asiakasvirtaa riitti, enkä kehdannut lähteä hakemaan pussia, joiden käyttöä olen vältellyt säästääkseni ilmastoa ainakin hitusen verran. 

Niinpä tungin ostokseni kassiini, niin että siihen mahtuisi mahdollisimman paljon. Viimeiseksi jäi jalkapallon kokoinen varhaiskaali. Sijoitin sen sillä tavoin reunalle, että kaali juuri pysyi paikoillaan. Tyytyväisenä saamaani sopeutumiseen, työnsin kärryt ulos ja olin katoksen edessä, kun alkoi tapahtua.

Pillit tai jotkut hälytykset kuuluivat kaupan eteisestä ja tunsin hipaisun selässäni. Kaali, joka oli kassin reunalla taiteillut, pyörähti alas ja vieri hidastettuna kärryn perälle kuin pallo maaliin. Joku oli syöksynyt kaupan ovista ulos ja selkääni sipaisten ryntäsi kohti parkkipaikkoja. Auton kohdalla hän tempoi ovea ja ryskytti siihen kädellään.

Jähmetyin paikalleni, kunnes näin kysyvän katseen. Kärryä itselleen etsivä mies oli tullut kohdalleni ja katsoi minua odottaen. ”Mitähän tuossa tapahtui”, minä kysyin. Mies kohautti olkapäitään. Vedin kärryni edestä ja hän meni kauppaan. 

Nostin varhaiskaalin takaisin kassin reunalle, kiskoin sen ylös ja lähdin kohti autoa. Sisällä autossa katselin hetken kaupan edustalle ja mietin, mitä oikein tapahtui. Äskeinen tilanne oli ohi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asia jäi arvoitukseksi minulle. 

Kotona pilkoin kaalin ja tein siitä riisikaalilaatikkoa. Sitä valmistaessani mietin, miksi kukaan ei reagoinut mitenkään tuohon tapahtumaan. Voihan tietysti olla, että jollain oli vain kiire kyytiin ja siitä syystä hän juoksi vauhdilla. Kuulin kuitenkin selvästi hälytysäänet, jotka eivät varmaan kuuluneet ulos ovien sulkeuduttua. Sisältä ei kuitenkaan tullut ketään. 

Muistellessani tilannetta, mieleeni tuli kaupan käytävä ja eräs asiakas. Katseemme kohtasivat sattumalta ohi mennessä ja hetken ajan tarkentuivat. Näin jälkeenpäin ajatellen hänen katseessaan oli jotain puhuttelevaa. Ajattelin, että mahdollisesti hän oli se juoksija.

Muistaakseni hänen pussissaan ei ollut kovin paljoa, kun hän ryntäsi ohitseni. Kenties hänellä vain oli kiire ja siitä syystä juoksi. Vain hälytyspillien ääni jäi päätelmiäni häiritsemään. Juoksukaljat ne eivät kuitenkaan olleet, sen ehdin nähdä. Mietin vain, mitä taakkoja ihmiset kantavat, eikä monikaan meistä näe tai ainakaan halua nähdä sitä kärsimystä. 

”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.” Nämä, kauan sitten lausutut sanat voitaisiin lausua monista meistä tämän päivän ihmisistä, jotka ovat nääntyneet elämän paineiden alle. 

Uupuneet sairauksiin, joihin ei saa enää hoitoa, koska sairaille tarkoitetut rahat kuluvat muihin kohteisiin. 

Sairas ihminen on usein kuin laumassa kulkeva haavoittunut eläin, joka yrittää peittää sairautensa, ettei joutuisi leimatuksi ja laumansa hylkäämäksi. Lopulta, kun sairauden peittely on mahdotonta, ihminen uskaltaa avautua ja kertoa oman tarinansa. 

Aluksi siihen suhtaudutaan suurella säälillä ja ymmärryksellä, mutta yleensä ihmiset väsyvät. Vähitellen käy se, mikä sai aluksi salaamaan vaikeudet ja sairaudet, ihminen putoaa reunalta, kiertyy itseensä, jää yksin.

Tällaisia nääntyneitä ja väsyneitä kulkee varjoissa kaikkialla tänäänkin. He tulevat esiin, kun paremmat ovat käyneet ensin. Heitä näkee nojailemassa leipäjonoissa seiniin ja kumarassa seisomassa. Heistä kuulee sairausryhmissä, jossa kerrotaan hoitojen loppuvan, koska sairas on liian vanha. 

Syytä ei tietenkään muotoilla suoraan, selusta varmistetaan jollain virallisella verukkeella. Näin kävi esimerkiksi eräälle dystoniaa sairastavalle omaishoitajalle, joka poistettiin julkisen sairaanhoidon dystoniahoidoista. Selitys oli tässäkin näennäisesti riittävä. Hoidot eivät toimineet ja ne päätettiin lopettaa, kokeilematta enää muita hoitovaihtoehtoja. 

Tämä ihminen on omaishoitaja, siis hoitaja itsekin. Hän ei kuitenkaan voi, eikä halua sanoa hoidettavalleen, etteivät hoitoni tehoa sinuun, joten lopetetaan ne. Rakkaus ei sano koskaan niin. 

Minä tunsin kerran omaishoitajan, joka hoiti loppuun asti puolisonsa. Sairaanhoitajat kysyivät kerran häneltä, miten hän itse jaksaa raskaassa hoitotyössä. ”Rakkaus on suurin”, hän vastasi ja näki kyynelien vierivän hoitajien poskille. 

Jälkeenpäin, kun työ oli päättynyt ja kipu loppunut hänen rakkaaltaan, kuulin tuon ihmisen sanovan kuin itsekseen ihmeelliset sanat: ”Minä niin mielelläni häntä hoidin”.

torvinenharry@gmail.com