HERKKÄ, VAHVA JA VAPAA

 

Kestääkseen herkkyytensä on löydettävä vahvuutensa.

Muuten uupuu tunteisiinsa. 

Pinta, jolla kulkee, on huojuva ja hauras.

Jos putoaa, putoaa yksinäisyyteen. 

Auttajia ei ole.

Herkkä kulkee vaistoilla valittua reittiä. 

Hän ei voi valita polkua.

Valmiina helpompaa.

Kestävämpää, koeteltua. 

Toisten kulkemaa.

Paatunutta ja tunnotonta. 

Herkkä ihminen tuntee pinnan.

Sen on oltava taipuisa. 

Antaa olla oma itsensä.

Nousta ja laskea.

Kohota lentoon, pudota syvään. 

Herkän ihmisen polku on liian hauras. 

Tunnottoman tuntea.

Vahvuus tulee etsiä.

Se on herkkyyden reitillä.

Muuten on kiedottavissa.

Kuin läpinäkyvään kelmuun.

Vapaana, mutta sidottuna. 

Herkän on pakko valita.

Turvallisen ja rohkean väliltä.

Vaihtoehtoja on. 

Kaikissa ei ole tilaa.

Tilaa olla herkkä itsensä. 

On olemassa niitä, 

joilla ei ole tunteita. 

Heidät tunnistaa aikanaan.

Joskus näyttely on koomista.

Yleensä ne pyritään peittämään.

Kuin sokkopaarmat. 

Ovat huomanneet.

Herkkiä ohjataan tunteilla.

Tunteettomat ihmiset. 

Tahtovat ja päätyvät, tai heidät valitaan.

Ohjaamaan herkkiä kuin dominopelissä.

Oppivat tökkäämään tunteeseen.

Tekevät sen tietoisesti.

Toiset tökerösti.

Lahjakkaat taitavasti.

Herkkä löytää vahvuutensa.

Ne hän omaa luonnostaan.

On löydettävä.

Herkkyys on voima.

Suurempi kuin tunteettomuus.

Tämä aika suosii tunteettomia.

On helppo ohjata, 

luomalla pelon ilmapiiri.

On huolestuttavaa huomata, 

tunteet ohjaavat maailmaa.

Jopa suurimpia valtioita

Se on ihmeellistä.

Pieni ihminenkin näkee, 

miten ihmisiä vedätetään 

pelon tunteisiin vetoamalla.

Valituksi tultuaan muuttavat sääntöjä.

Etteivät herkät pysty vaikuttamaan.

Tulleensa petetyiksi.

Onko ihmisen lupa olla herkkä?

Tai voiko siihen yleensä pyytää lupaa.

Sillä tavoin on liian avoin.

Leimataan nopeasti.

Joutuu ohjattavaksi, 

tunteilla talutettavaksi.

Huomaa jossain vaiheessa hihnan, 

joka kytkettiin tunteeseen vedoten.

Järkipuheeseen puettu tunne on yllättävän toimiva, 

kukapa ei haluaisi olla järkevä.

Pian huomaa kulkevansa perässä. 

”Jaksa jaksa, ruokakippo odottaa.”

Herkkä luonne tunnistaa, 

miten helposti tuntevaa ohjaa.

On jo ymmärtänyt.

Vähän on aina enemmän, 

kuin hihnaan kytketty paljous.

Ihminen on vähällä pärjäävä.

Varsinkin löytäessään vapauden.

Kaikki mikä huomataan pilataan. 

Tuhotaan tekemällä tuote, jota myydään.

Se joka pystyy luopumaan kaikesta, on voittanut.

Hän ei ole ohjattavissa.

Hänelle annetaan kaikki mitä hän tarvitsee.

Luonnollisesti ja huomaamatta.

Herkälle, vapaalle ja vahvalle.

 torvinenharry@gmail.com

IHMISEN HIIPUVA ÄÄNI

Kovuus on satanut,

piiskannut tylyillä sanoilla.

Ryöstänyt armotta,

repinyt rikki sydämet.

Karkottanut elämän,

jättänyt ryöstetyn kamaran.

Kituvan, routaisen maan.

Kuuletko äänettömät huudot,

kaikuna kiirivät.

Hätäiset arat sanat.

Näetkö kolhitut kirjaimet, 

harhailevat jakeet.

Tuskaan hajonneet ajatukset,

takaa-ajetut anomukset.

Tunnistatko kuiskauksen,

voimattoman vaikerruksen.

Kuusen kyljessä vanat,

kuivuneet kyynelet.

Karujen aikojen ajamat,

ahneuden imemät.

Kaiken uhalla kulkevat,

uhanalaisia etsivät.

Maahan murskatut lupaukset,

rotkosta löytyvät.

Kokoavat ja korjaavat,

rikki menneitä auttavat.

Etsivät hahmoa sanoille,

luovat muotoa kivuille. 

Löytävät arat sanat,

anovat, katoavat.

Ihmisen sanoissa olisi

vieläkin armahtaa,

kovien sanojen voimaa,

virheistä soimaavaa.

Kuka ne voisi löytää, 

pelosta irroittaa.

Huolten painamat mielet,

matkasta uupuneet.

Viimeistä etsitään,

tuuleen kuiskataan.

Vaikka havut huokaavat.

Ihmisen ääni on mennyt,

vaikerrus vaiennut.

torvinenharry@gmail.com

Omistan tämän blogini eräälle Ystävälle, kaltoin kohdellulle ja jokaiselle hänen kaltaiselleen. 

Ihmisille, jotka halutaan lakaista pois toisten tieltä. Elämä on jokaisen kohdalla yhtä arvokas lahja.

RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Mietin elämästä taipuneita, heitä jotka eivät koskaan toipuneet. Eivät kestäneet tai kasvaneet vahvoiksi selviytyjiksi.

Mietin heitä vaelluksella. Näen tuon kuvan kaislassa, elämästä taipuneessa ja ajattelen hänen taakkojaan.

Jonkun taakka on tänäänkin liian raskas. 

Lastaajia riittää, purkajia puuttuu.

Elämä on kivinen polku, jos siinä kompuroi.

Joskus kaikki on niin pienestä kiinni, kuin kaisla korresta.

Vähän ymmärrystä riittäisi joskus.

Mitä mietin, kun heräsin neljän jälkeen suolle tarpomaan. Vaelluskengät upposivat märkään turpeeseen ja jäistä vettä valui jaloille. 

En huomannut upottavia mättäitä, en kylmää vettä tai letto-ojia.

Näin tutun paikan, jossa kerran talvella istuin ja katselin miljardeissa kiteissä kimmeltävää aurinkoa. 

Kuulin kuikan huudon ja mietin, että olen tässä. 

Olen, elän, koen ja kuuntelen.

Ilo tuli ilman kysymättä sydämeen. 

Tuli ja oli, lähti mukaan.

LASTAAJIA RIITTÄÄ, PURKAJIA PUUTTUU

Mietin elämästä taipuneita, heitä jotka eivät koskaan toipuneet. Eivät kestäneet tai kasvaneet vahvoiksi selviytyjiksi.

Mietin heitä vaelluksella. Näen tuon kuvan kaislassa, elämästä taipuneessa ja ajattelen hänen taakkojaan.

Jonkun taakka on tänäänkin liian raskas. 

Lastaajia riittää, purkajia puuttuu.

Elämä on kivinen polku, jos siinä kompuroi.

Joskus kaikki on niin pienestä kiinni, kuin kaisla korresta.

Vähän ymmärrystä riittäisi joskus.

MIKÄ ELÄMÄSTÄ TEKEE NIIN VAIKEAA

Mietin, miten minä selvisin tähän hetkeen. Olisin voinut luovuttaa monta kertaa elämäni aikana.

Olisi tarvinnut vain irrottaa ote, päästää irti, katsoa mitä toisella puolella on.

Moni päästää irti tänään, liian moni huomenna, yö yön ja päivä päivän jälkeen.

Pahinta on, kun sen tekee nuori ihminen tai perheellinen. Läheisten tuskaa ei voi ymmärtää, kuin saman kokenut.

Myös yksinäisen ihmisen itsemurhan takana on usein liian raskas ja vaikea elämä.

Mikä elämästä tekee sitten niin vaikeaa, että siitä mieluummin luopuu, kuin jatkaa?

Uskon, että on tehty hiljainen valinta, hyväksytty yhteiskunnalle edullisempana se, että osa ihmisistä ei selviä.

Pääpaino on, että enemmistö selviää ja voi hyvin.

ELETTY ELÄMÄ ON TALLESSA

Tänään aamuvarhaisella luonnossa kuulin kuikan huutavan. Koko luonto oli käymässä syksyn kautta lepoon.

Kuitenkin se oli täynnä elämän voimaa ja iloa.

Yön pakkasten ja lumihuurteen sulaminen oksilta, hiljainen sade pisaroi kuusenoksien alla. Linnun valkea höyhen sammalkivellä. Ja kastepisaroiden koristama kaisla hennossa varressaan.

"Tallessa on eletty elämä", tapasi eräs vanha ja viisas sanoa. 

Onhan taivaalla tilaa heikoillekin.

Elämän tilit talletetaan onneksi sinne, minne ihmisen käsi ei yllä.

VARJOJEN VIIVEESSÄ

Minulla ei ole juurikaan sanottavaa menestyjille. Olen heikkojen ääni ja kunnioitan sitä tehtävää.

Olen vähäisten, huomaamattomien hetkien, varjojen viiveen kuvaaja.

Minussa on luovuttajan sielu, joka ei sittenkään luovuttanut. Olen antanut periksi ja sittenkin kestänyt, olen paennut ja palannut taas.

Tiedän miltä se tuntuu, kun ei ole enää mitään, ei mitään pitävää, on vain loputon, upottava elämän suo.

NÄKEMÄTTÖMIÄ MAISEMIA

Ja kuitenkin, kun jaksaa sen hetken, jota ei enää jaksaisi, niin jaksaa seuraavankin.

Silloin on nähnyt maisemia, joita ei kaikille näytetä.

Kävi sen rajalla, joka jää vahvoilta näkemättä.

Mitä siellä on, sitä ei tarvitse kertoa, eikä sitä kokematon ymmärtäisi. Kokenut käsittää sanomatta.

RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Toisinaan mietin sitä, miksi siellä, jossa eniten odottaisi ymmärrystä, on sitä vähiten.

Siellä missä eniten tulisi olla armoa, sitä ei riitä jaettavaksi kuin jäsenille. 

Ja heistäkin vain valituille.

Kaikki, mistä maksetaan, muuttuu rahaksi ja mitataan sillä, olipa kyseessä hyväntekeväisyys tai mikä muu tahansa.

Kaikki mihin ihminen asettaa hintalapun on pilalla.

RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Rakkaudella ei ole hintaa, eikä rakkauden teolla mitattavaa arvoa.

Silloin, kun rakkauden teko muuttuu rahalla mitattavaksi, se muuttuu muuksi kuin rakkaudeksi.

Kannattaa aina katsoa, minne lopulta se kaikki vie, joka lahjana, rakkaudesta annetaan.

JOKAINEN SUO TARVOTAAN KERRAN LOPPUUN

Aina tietyin välein minun on kirjoitettava tästä aiheesta. Olen sen velkaa elämälle, joka antoi syyn selvitä vaikeiden aikojen läpi.

Miten minä sitten selvisin, ainakin tähän asti. Kukaanhan ei tiedä oman tarinansa päätöstä vielä eläessään.

Nyt kuitenkin olen hitusen vahvemmalla pohjalla, kuin joskus vaikeimpina aikoina. Olen kulkenut niin monen rämeikön läpi elämässäni, etten jokaista enää osaa pelätä.

Tiedän jo, että jokaisella suolla on loppunsa. On vain jaksettava tarpoa, on kestettävä, vaikka suo upottaisi ja vesi tulisi jääkylmänä kenkiin.

RAKKAUS ON SUURIN

Eräs iäkäs mies, joka on omaishoitaja puolisolleen, vei tätä lääkärintarkastukseen ja sai hoitajalta osaaottavan toivotuksen.

Tämä sanoi miehelle, että toivottavasti sinä jaksat, ei tämä tehtäväsi kevyt ole.

Mies katsoi lempeästi vaimoaan ja sanoi hoitajalle: “Suurin kaikista on rakkaus.”

Kyyneleet valuivat hoitajan poskille tuon vastauksen jälkeen.

Jos tuollaista rakkautta olisi meissä enemmän.

Olisi edes pieni pisara, niin tämä maailma olisi täysin erilainen paikka.

Täällä olisi tilaa ja aikaa jokaiselle.

Myös pienistä pienimmälle.

torvinenharry@gmail.com

ENKELIT ISTUVAT HIPAISEMALLA

Nuorena jo huomasin, että runoilla on omat reittinsä ihmiseen, eikä niitä siltoja rikkomatta muuten kuljeta.

Tiedon portaat on tehty kivestä ja graniitista, runojen portaat ihmisen sielusta, sydämeen voi löytää vain hiljaa hapuilemalla.

Runot löysivät reitin sydämeeni ja toivat esiin tunteita, joita olin kokenut ja käsittänyt vain aavistaen. Löysin runoissa niiden sanoituksen.

Elämän pienet ihmeet ovat niin huomaamattomia, että niiden havaitsemisessa on oltava tarkkana. 

Kuitenkin ne ovat monta kertaa muuttaneet hetken ja tilan, tuomalla valon ja ilon.

”Miten voin selittää tämän”, kyselen ihmetellen. 

”Voin selittää tämän”, saan kyynisen vastauksen.

Pieni ihme on kuitenkin selitystenkestävä.

Pienen ihmeen olemus on niin tuttu ja luonteva, että sen sivuuttaa kuin eteisen komeron oven.

Ja kuitenkin, sen oven takaa voi löytyä jotain, mikä muuttaa hetken, joskus koko päivän, harvoin koko elämän.

Pienet ihmeet ovat kuin enkelin hipaisuja elämän rosoisella pinnalla.

Sitä sipaisua ei huomaa, jos ei ole halua, mutta muutoksen voi havaita.

Olen elämäni varrella usein löytänyt itseni odottamasta jotain suurempaa muutosta, kuin ihmettä, joka avaa uusia mahdollisuuksia.

Sitä isoa ihmettä odotellessa, on tapahtunut jotain pientä, tai olen saanut idean tehdä jonkin vähäisen jutun ajankuluksi.

Jossain vaiheessa olen huomannut, että ne pienet asiat olivat ihmeitä, jotka muuttivat sen hetken ja toivat mukanaan tarkoituksen, innoituksen ja ilon.

Jo kauan sitten aloinkin kutsua niitä päivän ihmeeksi. 

Aina kun on tuntunut pilvien painuvan päälle raskaina ja alas painavina, olen tarttunut tähän tapaan, joka muuttaa aina jotain.

Olen päättänyt tehdä päivän ihmeen, joka saa pilviin aukkoja tai ainakin tuo valoa niiden läpi.

Päivän ihme on usein jokin hyvin vaatimaton, pieni ja huomaamaton asia. Minulle se silti on ihme joka muuttaa ja ohjaa kohti jotain, mikä tuo elämään iloa ja valoa. 

Jokaisella on oma ihmeensä, eikä niitä sovi vähätellä tai menettää jotain, mikä elämään on kätketty.

Runot ovat olleet usein yksi elämän pienistä ihmeistä, joiden avulla olen löytänyt pienen ihmeeni.

Nuorena jo huomasin, että runoilla on omat reittinsä ihmiseen, eikä niitä siltoja rikkomatta muuten kuljeta.

Tiedon portaat on tehty kivestä ja graniitista, runojen portaat ihmisen sielusta, sydämeen voi löytää vain hiljaa hapuilemalla.

Runot löysivät reitin sydämeeni ja toivat esiin tunteita, joita olin kokenut ja käsittänyt vain aavistaen. Löysin runoissa niiden sanoituksen.

Aloin jo nuorena kirjoittaa runoja, joita en tietenkään halunnut kenenkään näkevän. Oli pidettävä jonkinlainen rooli koulussa.

Samalla on sanottava, että runot pelastivat henkeni nuorena.

Niihin sain purettua sen mihin en löytänyt sanoja.

Runojen maailmassa oli tilaa sellaiselle, mikä armotta tapettiin reaalimaailmassa.

En kuulunut luokan koviksiin, olin siinä välimaastossa, oman tien kulkija. 

Olen aina viihtynyt omissa oloissani, pari kolme kaveria on riittänyt hyvin.

Kerran sitten minulle kävi niin kuin elämässä usein käy. Se, minkä salaa, murtautuu ulos, koska lahjat on annettu jaettavaksi.

Tämä tapaus, joka merkitsi minulle paljon ja johti kuukemaan sisäistä ääntä herkällä mielellä, oli arkinen ja ohikiitävä. 

Tuskin sitä kukaan silloisista luokkakavereistani edes muistaa.

Opettaja ilmoitti, että tunnin aiheena on runon kirjoittaminen. 

Kaikki kirjoittivat runonsa ja ne kerättiin nippuun.

Opettaja luki runot, mutta ei kertonut kirjoittajaa. Luokka sai sitten äänestää parhaan runon.

Yllättäen kuulin runoni voittaneen äänestyksen.

Säikähdin, kun opettaja pyysi minua luokan eteen lukemaan runoni kaikkien kuullen.

Saatesanoikseen opettaja lausui, että vaikka tämä runo äänestyksen voittikin, niin ei se hänen mielestään paras ollut.

Kävelin eteen ja lausuin runoni. Siitä hetkestä en muista mitään. Taisin katsella paperia.

“Ei olis kyllä ikinä uskonu, mutta kyllä se paras runo oli”.

Sanat lausui yksi luokan koviksiin kuuluva. Hän yllätti minut sanoillaan täysin.

Tuo pieni hetki luokan edessä, tieto että runostani pidettiin, merkitsi paljon ja kirjoitin lisää.

Aloin lähettää runoja paikallislehteen nimimerkillä ja odotin aina innolla niiden julkaisua.

Oman runon näkeminen lehdessä tuntui aina hienolta, siinä oli päivän ihmeeni.

Runot ovat aina olleet luonteva tapa löytää kosketus sisäiseen tunnemaailmaan.

Runojen kautta voi kulkea sinne, missä säilyttää ja suojaa sisintään.

Herkkä mieli on kuin hiljainen vedenpinta, joka kertoo siitä, mikä on suojattava.

Vedenpinta, jonka pienikin tuulenvire saa värisemään ja myrskyt kiehumaan. 

Vähäinenkin pilvenlonka auringon edessä voi synkistää maiseman ja masentaa.

Raikas kesäsade saa sielun pinnan tanssimaan ja rannan iltanuotio sydämen hehkumaan onnesta.

Unelmia on, niin kauan kuin on elämääkin. 

Yksi elämäni unelma on aina ollut runokirja, olen siitä joskus kertonut blogeissakin. 

Nyt olen toteuttamassa unelmani.

Marras- joulukuun aikana tulee painosta runokirjani ”Enkelit istuvat hipaisemalla”. 

Kirjassa on runoja elämäni matkalta, kipujen tieltä ja onnen pienistä hetkistä. 

Unelmasta tulee viimeinkin totta, runoista, jotka ovat auttaneet kestämään, nostaneet eksyneen takaisin polulle.

Pitkän matkan mukanani kulkeneet, elämän poluilla kolhitut kirjaimet, sanoiksi sijoitetut ja runoiksi puetut sanat löytävät kodin niiden omasta kirjasta.

Enkelit istuvat hipaisemalla

Runokirja tilattavissa kirjamyynneistä