VANHAN TALON TARINAT

Talo huokaisee, ei kuitenkaan raskaasti, ottaa vain aikaa ja tuumii. 

Huokaus on ennemminkin leppoisa ja hyväntahtoinen.

Aivan kuin yhteenveto puhutusta.

Näistä tarinoista on jo niin kauan, talo toteaa. 

Niiden jälkeen on tapahtunut paljon muutakin.

Kolmen aikaan aamuyöllä talo alkaa kertoa tarinaa. 

Se on osittain narinaa, vanhojen muistelua, entisten asukkaiden aikaa ja ajatusaaltoa.

Kuuntelen sitä ymmärtävästi, sillä pidän talosta. 

Tämä vanha talo on kuljettanut asukkaitaan pitkän taipaleen. 

Sillä on monta tarinaa, eikä se halua kertoa kaikkea, ainakaan kaikille.

Yön hiljaisuudessa se juttelee ensimmäisistä asukkaista. 

He asuivat täällä yli vuosisata sitten.

Rakensivat talon toisesta kylästä tuoduista, entisen riihen hirsistä.

Kuljettivat vesiä pitkin tänne.

Mies ajoi hevosella rahtia kauas rajan taakse, jäi joskus matkalle pitkiksi ajoiksi.

Joskus palasi pelkkä hevosennahka mukanaan.

He olivat nuoria ja reippaita, kestivät kovia elämän iskuja.

. 

Iloja oli vähän, sanat harvassa, varsinkin miehellä. 

Nainen oli ajattelija, jonka sanonnat ja tarinat yön pitkinä tunteina vaeltavat talossa vieläkin. 

Ajattomat viisaudet eivät menetä voimaansa.

Murheetkin kulkevat seinähirsiä pitkin. Ovat varjoina nurkissa ja liikkuvat vaiti. 

Toisenlaiset tarinat ovat niiden mukana, ikävät muistella ja kertoa.

Niissä on kyynelten suolainen maku ja mukana katkeruuden mauste, kuin inkivääri bataattikeitossa. 

Makuna se on katkeran kirpeä ja makean täyteläinen, ajan kypsyttämä. 

Niin kuin kaikki hyvä, mikä syntyy hitaasti hämmentämällä ja sopivassa lämmössä.

Talo muistelee valmistumistaan, onnen ja surun aikaa.

Evakkoon lähdön hetkiä ja monia muuttoja tuntemattomaan leivän perässä. 

Kyyneleet tulevat lähdön hetkistä.

Asemalle jääneiden saattajien silmistä ne valuivat kuin pisarat ikkunasta. 

Oli pakko lähteä ja jättää turvallinen kotitalo.

Vanhojen hirsien oli luovutettava suojattinsa, joskus menetettävä lopullisesti.

Toisten oli vain uskottava, että he palaavat kerran takaisin.

Taloon, joka oli tottunut odottamaan.

Talo huokaisee, ei kuitenkaan raskaasti, ottaa vain aikaa ja tuumii. 

Huokaus on ennemminkin leppoisa ja hyväntahtoinen.

Aivan kuin yhteenveto puhutusta.

Näistä tarinoista on jo niin kauan, talo toteaa. 

Niiden jälkeen on tapahtunut paljon muutakin.

Monta tarinaa seinät sulkevat sisäänsä. 

Kaikkea ei voi kertoa, talo huokaa.

Ihmisen ymmärrys on liian sidottu ja ahdas.

Kiinni ajassa ja aikaan rajattu.

Talo jää pohtimaan seuraavia asukkaita. 

Se kertoo nopeista askelista, äänistä vintillä, kiljahduksista ja naurusta.

Laulustakin, joka kahvikuppien kilinän seassa soi keittiössä.

Onnellisia ääniä, uuden alun ääniä ja ensimmäisten öiden kuiskauksia. 

Tuoreen puun tuoksua talon laajennuksessa, patjoja ja peittoja lattialla, sipinää ja supatusta.

Haaveiluja, jotka katkeavat kesken ja siirtyvät unimaailmaan.

Unelmia ja uusia suunnitelmia, muuttoja ja kyyneleitä.

Iloa ja surua.

Tarinat liikkuvat lattiasta ja nurkista seiniin, pujahtavat verhoista ikkunaan.

Katselevat pihlajan oksien välistä sinertävälle taivaalle. 

Kuuluvat vielä lintujen soittona aamun kajossa ja katoavat sitten niiden siivillä. 

Talon vaiettua nousen neljän aikaan keittämään kahvit. 

Pihalla on jo valoisaa, pesästä poistuneet västäräkin poikaset odottavat emoa oksalla. 

Ne ovat siirtyneet ulkoruokintaan. 

Pienet linnut pörhistelevät ja ihmettelevät suurta maailmaa.

Pääskyset kieppuvat taivaalla. 

Aluksi niitä on kaksi talon yläpuolella. 

Sitten alkaa erottua lisää taivaalla kiitäviä varjoja. 

Pian niitä on kymmeniä.

On ihmeellinen hetki katsoa taivaalla leikkivien lintujen väsymätöntä liikettä. 

Katson taloa ja ajattelen, miten monta tarinaa kesän tulosta se voisi kertoa. 

Miten erilaisia tarinoita. 

Muuttoja ja lähtöjä, eroja ja saapumisia, ilon ja surun kyyneleitä. 

Vaiettuja ja vaiennettuja ääniä, kadonneita sanoja, jotka pälyilevät arkoina. 

Rikki menneitä kirjaimia, jotka kerran olivat uusia ja innokkaita. 

Tiedän sen ja tunnen, että ne haluavat tulla korjatuiksi. 

Ne haluavat kertoa tarinansa. 

On vain oltava hiljaa ja odotettava, on niiden hetki. 

Annan niille tilaa ja katselen pääskyjen kiitoa. 

Minulle pääskyt ovat aina olleet viesti lapsuuden kadonneesta kesästä.

torvinenharry@gmail.com