Näin yhden niistä pujahtavan pesään sisälle mennessäni. Illalla kerroin veljelleni pääskynpesistä.
Hän innostui ja sanoi, että lähdetään katsomaan onko siellä poikasia.
Haimme vielä kolmannen kaverin mukaan ja lähdimme asemalle. Alkukesän iltayössä pieni asema oli hiljainen. Juoksimme räystään alle ja näimme taidokkaasti rakennetut pesät.
Ensimmäiset kivet lensivät ja pesät putosivat hajoten maahan. Pienet piipertävät pääskynpoikaset räpiköivät avuttomina maassa. Pari pesää vielä alas ja kaikki saivat taskunsa täyteen linnunpoikasia.
Juoksimme ratapihan yli kohti veturitallia ja tulimme pienen lammikon kohdalle. Joku keksi heittää yhden poikasen veteen. Ihmeellistä kyllä se näytti osaavan uida. Hädissään poikanen räpiköi muutaman metrin, mutta upposi sitten voimattomana.
Heitimme jokainen vuorollamme poikaset veteen ja yritimme kivittää niitä ennen uppoamista. Viimeisenä oli minun vuoroni. Tunsin kuinka linnunpoikanen liikkui taskussani hädissään. Otin toisesta taskusta elottoman, putouksessa kuolleen linnunpoikasen ja heitin sen nopeasti.
Lintu putosi kuin kivi ja pulahti kuolleena veteen. Veljeni vilkaisi minua kysyvästi, mutta lähdin juoksemaan kohti veturitallin kääntösiltaa. Tunsin poikasen liikkuvan taskussani.
Juoksimme kääntösillalle ja kurkistimme sisälle pieneen kopperoon keskellä siltaa. Oven saimme auki ja kävimme vuorotellen istumassa sillankääntäjän istuimella.
Minä istuin penkille viimeisenä ja katselin siitä yli ratapihan kohti asemaa.
Tunsin linnunpojan harvenevat liikkeet taskussani ja jotain kääntyi sydämessäni.
Tunsin hädän. Tunsin pienen linnunpojan pelon. Tunsin häpeän ja pelon. Heräsin tajuamaan mitä me olimme tehneet. Mitä oli tapahtunut. Mitä oli lähtenyt liikkeelle kertoessani pääskynpesistä.
En usko, että kukaan huomasi mitään, kun kaivoin puolikuolleen pääskynpoikasen taskustani ja asetin sen ikkunan vieressä olevan hansikkaan sisälle. Poikanen nytkähteli vielä hieman.
Toiset juoksivat jo ylös veturitallin törmää, juoksivat ylös minkä jaloista lähti. Minä ryntäsin ulos ja pinkaisin perään.
Kesäyön valvoin aamuyölle. Puurivitalon vintillä, kesäisellä nukkumapaikallamme oli mukavan vilpoisaa ja jännittävää. Yleensä nautin nukkua siellä. Nyt makasin kuin rautakanki, olin kauhuissani ja ajattelin vain yksinäistä pientä linnunpoikasta.
Syyllisyys jäi huolen alle ja tökkäsin veljeni hereille. Kerroin hänelle, että jätin yhden linnunpoikasista sinne kääntösillan koppiin hansikkaan sisälle.
Veljeni kuunteli ja oli pian taas unessa. Minä käänsin kylkeni ja itkin syyllisyydestä.
Ajattelin sitä pientä yksinäistä linnunpoikaa ja aseman yläpuolella kaartelevia pääskyjä, kunnes uni armahti minut.
Muisto varhaislapsuudesta tuli mieleeni, kun pohdin yksinäisyyttä.
Sain edelliseen blogiini kaksi koskettavaa kommenttia lukijoiltani.
Molemmat koskettivat minua ja herättivät voimakkaita tunteita.
Toinen viesteistä kertoi yksinäisyydestä.
Yksinäisyys, joka tarttui sieluuni silloin pienenä poikana, hansikkaaseen jätetyn linnunpojan vuoksi. Kauan sitten unohtunut muisto palasi taas mieleeni. Unohtunut huoli ja tuska.
Ihmisen yksinäisyys, joka on toisille raskas taakka. Toisille, harvemmille varmaan, myös vapautus ja helpotus.
YKSINÄINEN VANHUS VINTILLÄ
“Sinä olet aika paljon herätellyt minua. Ainakin ajattelemaan ja vähän muistelemaankin. Tuli mieleeni, että minäkin olen asunut joskus tuollaisessa puutalossa, josta kerrot. Sen vintiltä näki vähän naapurin puolelle. En kuitenkaan muista, että mitä siellä naapurin puolella oli. Jännittävää oli. Omalla vintillä oli laatikoita, joissa oli muunmuassa meidän, koululaisten piirustuksia. Asuimme siinä talo-osassa keskenämme. Vanhemmat olivat maalla. Harmi, että piirustukset ehkä jäivät sinne tai menivät roskiin, kun muutimme pois sieltä.
Vintillä oli myös hyvin pieni lämmin huone. Siinä pikkuhuoneessa oli piironki, pieni pöytä ja juuri ja juuri mahtuva sänky. Huoneessa oli myös pieni ikkuna. Tarina kertoo, että huoneessa oli asunut vuokralaisena joku vanha naisihminen, joka oli sitten kuollut. Kun muutimme taloon, hänen tavaransa olivat siellä vinttihuoneessa. Kun osoittautui, ettei hänellä olut perillisiä, ihmettelimme, että mitä hänen tavaroilleen tehdään. Viranomaisten kanssa sovimme, että ostamme irtaimiston pieneen hintaan.
Piirongin laatikoissa oli muunmuassa liinavaatteita. Siellä oli myös paljon virkattuja pitsejä, esimerkiksi lakanoihin sopivia. Mummo oli varmaan aikansa kuluksi yksinään siellä vinttikamarissa virkannut. Lieneekö ollut edes radiota kuunneltavaksi. Voin kuvitella, kuinka yksinäistä on siellä ollut. Kai hän virkkasi niiden pitsien kuvioihin ajatuksensa ja muistelmansa. Hänen olivat pitsit.”
Nämä viestin sanat toivat mieleeni tuon yksinäisen pääskynpoikasen kääntösillan kopissa kerran lapsena. Ajatukset palasivat elävästi mieleeni. Vastasin kirjoittajalle ja ajattelin ensin tuon kertomuksen mummon olleen onnellinen omassa lämpimässä tilassaan touhuillessaan.
Jäin kiinni siihen ajatukseen ja kirjoitin vastauksen, joka tuli mieleeni ensimmäisenä.
Yksinäinen mummo virkkaamassa pitsejä. Jotenkin ja yllättäen, minun tulee hyvä olo ja tunne, että hän oli tyytyväinen oloonsa. Oma paikka, hieno harrastus ja kauniit pitsit.
Tosiasiassa kyllä se ihmisen yksinäisyys tulee väkisinkin tuosta tarinasta läpi, ja suru, ihmisen taakka, kun ei ole ketään. Yksinäisyys paljaimmillaan. Yksinäinen vanhus.
Yöllä palasin siihen hetkeen vintillä ja muistooni linnunpoikasesta.
Sain edelliseen blogiini kaksi koskettavaa kommenttia lukijoiltani.
Molemmat koskettivat minua ja herättivät voimakkaita tunteita.
Toinen viesteistä kertoi yksinäisyydestä.
Yksinäisyys, joka tarttui sieluuni silloin pienenä poikana, hansikkaaseen jätetyn linnunpojan vuoksi. Kauan sitten unohtunut muisto palasi taas mieleeni. Unohtunut huoli ja tuska.
Ihmisen yksinäisyys, joka on toisille raskas taakka. Toisille, harvemmille varmaan, myös vapautus ja helpotus.
YKSINÄINEN VANHUS VINTILLÄ
“Sinä olet aika paljon herätellyt minua. Ainakin ajattelemaan ja vähän muistelemaankin. Tuli mieleeni, että minäkin olen asunut joskus tuollaisessa puutalossa, josta kerrot. Sen vintiltä näki vähän naapurin puolelle. En kuitenkaan muista, että mitä siellä naapurin puolella oli. Jännittävää oli. Omalla vintillä oli laatikoita, joissa oli muunmuassa meidän, koululaisten piirustuksia. Asuimme siinä talo-osassa keskenämme. Vanhemmat olivat maalla. Harmi, että piirustukset ehkä jäivät sinne tai menivät roskiin, kun muutimme pois sieltä.
Vintillä oli myös hyvin pieni lämmin huone. Siinä pikkuhuoneessa oli piironki, pieni pöytä ja juuri ja juuri mahtuva sänky. Huoneessa oli myös pieni ikkuna. Tarina kertoo, että huoneessa oli asunut vuokralaisena joku vanha naisihminen, joka oli sitten kuollut. Kun muutimme taloon, hänen tavaransa olivat siellä vinttihuoneessa. Kun osoittautui, ettei hänellä olut perillisiä, ihmettelimme, että mitä hänen tavaroilleen tehdään. Viranomaisten kanssa sovimme, että ostamme irtaimiston pieneen hintaan.
Piirongin laatikoissa oli muunmuassa liinavaatteita. Siellä oli myös paljon virkattuja pitsejä, esimerkiksi lakanoihin sopivia. Mummo oli varmaan aikansa kuluksi yksinään siellä vinttikamarissa virkannut. Lieneekö ollut edes radiota kuunneltavaksi. Voin kuvitella, kuinka yksinäistä on siellä ollut. Kai hän virkkasi niiden pitsien kuvioihin ajatuksensa ja muistelmansa. Hänen olivat pitsit.”
Nämä viestin sanat toivat mieleeni tuon yksinäisen pääskynpoikasen kääntösillan kopissa kerran lapsena. Ajatukset palasivat elävästi mieleeni. Vastasin kirjoittajalle ja ajattelin ensin tuon kertomuksen mummon olleen onnellinen omassa lämpimässä tilassaan touhuillessaan.
Jäin kiinni siihen ajatukseen ja kirjoitin vastauksen, joka tuli mieleeni ensimmäisenä.
Yksinäinen mummo virkkaamassa pitsejä. Jotenkin ja yllättäen, minun tulee hyvä olo ja tunne, että hän oli tyytyväinen oloonsa. Oma paikka, hieno harrastus ja kauniit pitsit.
Tosiasiassa kyllä se ihmisen yksinäisyys tulee väkisinkin tuosta tarinasta läpi, ja suru, ihmisen taakka, kun ei ole ketään. Yksinäisyys paljaimmillaan. Yksinäinen vanhus.
Yöllä palasin siihen hetkeen vintillä ja muistooni linnunpoikasesta.
Ajattelin vanhusta virkkaamassa yksin pienessä vinttihuoneessaan.
Ajattelin yksinäisyyden tuskaa, jota moni ihminen kokee tänäänkin.
Elämä on vienyt siihen. Aina ei oma valinta ole kyseessä. On vain voimakkaampien käsissä.
Elämä on vienyt siihen. Aina ei oma valinta ole kyseessä. On vain voimakkaampien käsissä.
Elämän kääntösillalla odotat. Mikä raide on edessä, sitä ei voi tietää, mutta matka jatkuu. Yksinäinen matka.
Kävely ja ajaminen oli saanut niskani kipeiksi ja levottomiksi. Ajaessa päätä veti oli vetänyt koko ajan vasemmalle.
Istuin nojatuoliini ja otin pädin käteeni. Olin saanut toisenkin kommentin.
Kävely ja ajaminen oli saanut niskani kipeiksi ja levottomiksi. Ajaessa päätä veti oli vetänyt koko ajan vasemmalle.
Istuin nojatuoliini ja otin pädin käteeni. Olin saanut toisenkin kommentin.
Ystäväni Välläys oli muistanut kauniilla kirjoituksella minua.
Sinulla on kirjaimellisesti sanat hallussasi. Olet jo kirjailija. Otat myös ajatuksen haltuusi ja viet sitä. Vai onko niin, että sanat ja ajatus vievät sinua tai jotakin voimaa, joka synnyttää kauttasi kirjoituksen? Taitaa olla yhteistyötä.
Kaikki tuo prosessi on käsittämättömän monimutkainen. Tulviiko se vain lukemattomien hermosolujen verkostosta? Mikä osa siinä on henkilön tahdolla ja ohjailulla? Miten joku voi olla kirjailija, joku säveltäjä jne.? En tiedä ainakaan minä. Jos näitä enemmälti mietin, joudun vain umpikujaan.
Pystyt varmaan kirjoittamaan lähes mistä vain. Leppoisan kiinnostavasti. Saat lukijatkin hiljentämään vauhtiaan ja hyppäämään ajatuksen selkään. Sieltä on tarjolla monenlaisia näköaloja, kauas, tai ehkä hyvinkin lähelle - itseen.
Ystäväsi välläys
Sanat olivat niin kauniita, että jäin taas miettimään kuinka hienoja kirjoittajia olen kohdannut. Vertaisryhmässä monet viestit ovat olleet niin syvällisiä ja kauniita, että olen pohtinut, miksi pidän blogiani.
Paljon paremmat kirjoittajat kommentoivat niitä. Kiitos rakkaat kommentoijat. Jokainen kirjoituksenne nostaa tämän blogin tasoa ja laajentaa sen värikirjoa elämän suureksi kaareksi.
Näitä pohtiessani nukahdin nojatuolini lämpimään pädi kädessäni. Näin unta veturitallin kääntösillasta. Vanha mummo virkkasi sen sisällä.
Äkkiä ovi avautui ja siitä lehahti pääskynen yli ratapihan. Nousi kiitäen kirkkaalle sinitaivaalle.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Kääntösilta-blogi julkaistu ensimmäisen kerran 22.1.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita mitä ajatuksia blogi herätti mielessäsi tai kuinka jaksat tällä hetkellä.