Hätkäyttää huomata,
että me elämässä
kuljemme kokemisen kautta
samankaltaisen ohi.
Kohtaamatta koskaan,
näkemättä.
Tuntematta hätää.
Tuntematta kipua.
Vain herkällä sydämellä,
tai koetun herättämällä,
havahtuu.
Tunnistaa kosketuspinnan.
Niissä tilanteissa on tietoisuus,
vertaisuus ja kohtaaminen.
Ihminen kohtaa ihmisen,
löytää samankaltaisuuden.
Sellainen auttaa jaksamaan.
On mahdollista kohdata vertainen.
Mutta vain jos sydän on auki.
Herkkä kuulemaan.
Arka ja herkkä sydän havahtaa hipaisusta.
Säikähtää ja pelästyy.
Havaitsee hiljaiset askeleet,
tuntee värähtelystä liikkeen.
Toisen samankaltaisen,
samaa läpikäyvän
olevan hereillä,
liikkuvan.
Kuulee ja ymmärtää.
On kokenut saman.
Voi olla,
että niissä hetkissä
on se voima,
mitä me tarvitsemme.
Se kosketus,
jonka avulla jaksaa
sairauden matkalla.
Näissä kohtaamisissa
on se aidoin hetki.
Vertaistuki,
jota antaessaan saa,
monin verroin enemmän.
Paljon enemmän,
kuin edes ymmärtää.
Jos on liian arka ihmiseksi.
Voi hajota jo hipaisusta.
Varoo valon kajastusta.
On liian arka ihmiseksi.
Ei ehdi kuulla,
hyväksyvää kuiskausta.
Pakenee jo rasahdusta.
On liian arka ihmiseksi.
Miten sellainen voi elää?
Liian arka ihmiseksi?
Voisi kohdata,
mutta on liian hauras.
On kulkenut liian usein ohi.
Ja kuljettu.
Kohtaamatta, näkemättä.
Suljettuna.
Oli helpompi elää.
Ei nähnyt tyhjyyttä katseissa.
Oli liian arka katsomaan.
Sitä, mitä luuli näkevänsä.
Nähdä mitä ei enää ollut.
Kauas kadonnutta.
Kauan sitten.
Kantoi katseita mukana.
Yritti unohtaa.
Yritti niin kauan.
Että unohti.
Lopulta itsensä.
torvinenharry@gmail.com |
Tämä oli tosi hienosti kuvailtua pohdiskelua. Voi soveltaa kaikenlaisiin sairauksiin ja vertaistukeen! Mikä on tosi tärkeää tukea se!
VastaaPoistaHei Krista,
VastaaPoistaLämmin kiitos ajatuksista!
t.Harry